Valokuvaaja Édouard Levé (1965–2007) tappoi itsensä 10 päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt viimeisen kirjansa kustantajalle. Kirjan nimi on Suicide, ja se julkaistiin Ranskassa kuolemaa seuranneena vuotena. Vuonna 2011 kirja julkaistiin englanniksi Dalkey Archive Pressin toimesta.
Kyse on luultavasti Ranskan modernin kirjallisuushistorian tunnetuimmasta itsemurhaviestistä, jota voi täällä Suomessa verrata Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmiin (1997).
Kriitikko Heikinheimo kirjoitti kulttiteokseksi nousseen omaelämäkerran, taiteilija Levé teki romaanin. Romaanin päähenkilö on “sinä”, vuosia aiemmin, 25-vuotiaana, kiväärillä itsemurhan tehnyt nuoruudenystävä, jolla voi olla todellinen esikuva tai sitten ei.
Levén kertojahahmo, “minä”, käy läpi muistojaan vainajasta, kertoo hänestä ulkoisia faktoja, paikoin hyvin intiimejä asioita. Intiimillä en tarkoita pornografisia paljastuksia vaan sisälle kätkettyjä tunnetiloja.
Toisaalta “sinä” jää vieraaksi. Joitain ilmiselviä asioita jätetään kertomatta, joitain triviaaleilta tuntuvia paljastetaan.
Paikoin “minä” katsoo “sinää” ulkopuolelta, tutkimattomana alueena. Lukija ei saa koskaan tietää syytä, miksi päähenkilö ampui itsensä. Viimeiseksi viestiksi jätetty avoin sarjakuvalehden aukeama sulkeutuu vahingossa ennen kuin kukaan ehtii lukea sitä.
Masennus on ilmiselvä syy, mutta miksi masennus ajoi nuorukaisen peruuttamattoman pisteen yli on arvoitus. Teon suunnittelua ja siihen johtavaa prosessia ei kuvata kuin välillisesti. Arjen välähdysten läpi voi nähdä yleisen tyytymättömyyden.
Selvästi “sinä” on onneton. Teksti välittää epätoivoiset yritykset pyristellä takaisin elämään, jotka osoittautuvat pohjimmiltaan kerta kerran jälkeen epäonnistuneiksi.
Harvat kevyet hetket alleviivaavat tekstin klaustrofobista tunnelmaa. Noina hetkinä masennus hellittää hetkeksi. Uteliaisuus ja ilo elämää ja muita ihmisiä kohtaan herää.
Suicide käy läpi pitkiä jaksoja, joissa “minä” kertoo päähenkilön ajatuksista ja tunteista, hänen yksityisistä vaelluksistaan, eikä selvennä, mistä on löytänyt väylän ystävänsä ajatuksiin vai kuvitteleeko vain.
Nämä äkkiä henkilökohtaisemmalta tuntuvat kohdat romaanissa eivät ole lohdullisia. Ne tuntuvat tunnustuksellisilta, avainromaanilta joka kertoo, miksi Levé päätti tappaa itsensä. Kokemukset mielialalääkkeistä, maanisista jaksoista ja turtumuksesta vieraiden ihmisten lähellä tuntuvat itse eletyiltä.
“Sinä” on “minä”, vaikka Levén elämästä on vaikeaa ulkopuolisen löytää suoria yhtymäkohtia tarinaan. Kirjailija kuoli keski-ikäisenä ja hirttäytyi, ei ampunut itseään.
Tulkinta ei ole täydellinen myöskään siksi, koska Levé tiettävästi jätti myös oikean itsemurhaviestin. On ikään kuin tämä romaani olisi hänen viestinsä julkinen versio, itsemurha taiteenlajina. Läheisille on säästetty toinen selitys.
Lähes jokainen kappalejako on uuteen kohtaan tarinassa hyppäävä anekdootti tai pohdinta.
You remain alive insofar as those who have known you outlive you. You will die with the last of them. Unless some of them have made you live on in words, in the memory of their children. For how many generations will you live on like this, as a character from a story?
You went to a concert in Paris. At the end of the first set the singer cut open a vein and sprayed his blood over the first few rows, tracing out circular arcs with his arms. Your brown leather jacket got a few drops on it, which drops then got lost in its general color when they dried. After the concert, you went with the friends who were with you to a café, the name of which you forgot. You spoke to strangers for hours. Afterward you walked the streets in search of other cafés, but they were closed. You stretched out on the park benches of a square near the Gare Saint-Lazare, and you remarked on the shape of the clouds. At six o’clock you had breakfast. At seven you took the first train home. When, the next day, your friends repeated to you the words you had spoken to strangers in the café, you remembered nothing of them. It was as though someone else inside you had spoken. You recognized neither your words, nor your thoughts, but you liked them better than you would have if you had remembered saying them. Often all it took was for someone else to speak your own words back to you for you to like them. You would note down those sayings of yours that were repeated back to you. You were the author of this text twice over.
Ratkaisua on perusteltu sillä, että se matkii ihmisen tapaa muistaa. Mielestäni selitys on tarpeeton ja trivialisoiva. Tyyli toimii puhtaasti esteettisesti.
*
Lukijana voin valita kaiken olevan fiktiota ja jättää tekijän huomiotta.
Tämä ei ole koskaan ollut minulle luonnollinen tapa lähestyä tekstiä. Se on väkinäistä teoreettisuutta.
En ajattele tekijää tärkeimpänä osana kirjoitusta vaan suhdettani tekstiin, mutta omaa suhdettani tekstiin ei ole olemassa, jos en ajattele myös tekijää.
Tällaisen romaanin tapauksessa ajattelen avainhahmoa. Kuvitellessani, mitä teksti minulle sanoo, kuvittelen myös tekijän.
Aivan kuin aivoissani esiintyvää tietoisuutta ei ole olemassa ilman saman solumassan tiedostamattomia toimintoja.
Kuvittelen tekijän niin kuin kuvittelen itsemurhaan johtaneet syyt, sillä aihe on minulle vieras.
Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat ottaneet itseltään hengen ja vielä useampia sitä yrittäneitä, mutta oma ajatteluni on aina ollut äärimmäisen kaukana masentuneesta. En ole koskaan ajatellut itsemurhaa edes ajatusleikkinä.
Siksi Levén kirjallinen viesti vaatii tulkintaa, vaikka vastausta ei saa. Minun on tulkittava, koska en voi samastua kuin pintapuolisesti.
Päähenkilön vierauden tunteet ovat mielestäni luonnollisia, filosofisia ajatuksia, joita kuka tahansa älykäs ihminen pohtii silloin tällöin. “Sinälle” ne ovat musertavia ja alleviivaavat tyhjyyttä.
Tätä samaa tarpeettomuutta voi tuntea kuka tahansa ajautumatta epätoivoon. Hyväksyntä, selviytyminen ja nautinto ovat lukuisten ihmisten kohdalla voittaneet.
Jokin Levén päähenkilölle ja kenties kirjailijalle itselleen on ollut näissä ajatuksissa liikaa. Sen sijaan, että ne olisivat tehneet elämän kiinnostavaksi ja arvoitukselliseksi – kuten minulle – ne ovat tehneet niistä tyhjää “sinälle”.
Itsemurhapäätökseen vaadittava askel on syntynyt, kun “sinä” ei ole enää jaksanut esittää itselleen kysymyksiä olemisesta.
En suostu näkemään itsensä tappaneita ihmisiä vain heikkoina. Monet heistä ovat olleet hyvin vahvoja. Ehkä jokin aivokemiassa on korostanut kyllästymistä ja ikävää.
Geenit tietääkseni näyttelevät suurta osaa siinä, kuinka todennäköistä itsemurhan tekeminen on. Synapsit eivät napsu niin kuin pitäisi. Ympäristön kurjuus nostaa mahdollisuuksia vielä korkeammiksi.
“Sinän” lähipiirissä ei tiettävästi ole korostuneen paljon itsemurhan tehneitä. Lukija voi päätellä, että hänen elinympäristönsä on keskiluokkaisella tavalla tavallinen ja joutilas. Hänellä on vaimo, rakastava perhe, työ. Hän on selvästi älykäs ja herkkä ihminen.
Hän valitsee kuoleman ja astuu arvoitukseen. Hänen oma toimijuutensa jää vaille vastausta.
Tämän Suicide näyttää kliinisesti, ilman mielipiteitä. Teos kertoo läheisten surun kommentoimatta sitä, esittää tuskan ja syyllisyyden tunteet ja pohtii, miten he ovat selvinneet tulevista vuosikymmenistä. Lopettiko äiti koskaan itkemästä poikansa muistolle? Menikö vaimo koskaan uudelleen naimisiin?
Valitsemassani lainauksessa kuolleesta tulee hahmo. Levé teki sen korostetusti itselleen. On se valitettavaa tai ei, tätä hahmoutta myös minä tällä kirjoituksellani jatkan.
Mutta Levé ei koskaan kyseenalaista “sinän” päätöstä, vaikka toteaa tarkkanäköisesti, että “itsemurhallasi teit menneisyydestä surullisen ja hävitit tulevaisuuden”.
Tästä voi päätellä, että päätös on ollut myös kirjailijalle lopullinen.
*
En moiti Suicidea romaanina siitä, että joudun kaikesta huolimatta kuvittelemaan asioita sitä lukiessani. En saa vastauksia, ja kirja tekee nopeasti selväksi, että minun on turhaa odottaa niitä.
Olen lukenut joitain kritiikkejä, joissa romaania vähätellään, koska se ei paljasta itsemurhasta mitään uutta.
Mielestäni tämä on tarpeettoman julmasti sanottu, erityisesti koska kirjailija ei dramatisoi.
Paljasta uutta? Levé kirjoittaa kirkasta, lyhyttä ja toteavaa lausetta, jota on helppoa lukea ja seurata. Jan Stein on kääntänyt romaanin Dalkey Archive Pressille kauniisti.
Tämä kirkkaus on saavutus, jos elämä on sumuista ja tyhjyys selkeää, minkä uskon olevan itsemurhaan johtavien päivien tosiasiallinen tila.
