Ajatuksen synty

Posted on by kangasvalo

Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.

Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.

Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?

Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.

Kapenevaa alaa

Posted on by kangasvalo

Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.

Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.

Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.

* *

Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Altruismi ja utilitarismi ovat väärin, koska ne pyrkivät hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla altruistista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.

On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.

Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismi ja altruismikin ovat periaatteellisia. Jos kaikkien tai mahdollisimman monen hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.

* *

Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.

Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.

Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.

Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:

Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.

Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.

Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pullaa, jota ei enää pakotettu nielemään kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.

Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin kautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.

Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!

Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.

Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…

Mainoskieltä

Posted on by kangasvalo

George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (1949) luoma uuskielen käsite saa aina tarvittaessa uuden merkityksen – aika ironista. Nykyään sillä tarkoitetaan mitä tahansa poliittista ja tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Niin oikeisto kuin vasemmisto syyttävät toisiaan kielenkäytön murentamisesta ja vääntämisestä omiin synkkiin tarkoitusperiin, tuon tai tämän ilmaisun “normalisoimisesta”. Tosiasiassa kenttäpuoliskot tukevat tässä prosessissa toisiaan ja popularisoivat toisilleen antamiaan haukkumanimiä niin uhreina kuin tekijöinä. Häviäjäksi tässä ottelussa jää pelin katsoja.

Päivänpolitiikan ulkopuolella on naureskeltu, usein syystä, tiede- ja taidemaailman tavalle käyttää koukeroista kieltä tavanomaisten asioiden ilmaisemiseksi.

Tosiasiassa rajoittava uuskieli elää erityisesti yritysmaailmassa. Politiikassa ja tieteessä asioita nimetään edes joskus niiden merkitysten täsmentämiseksi tai tietyn näkökulman korostamiseksi yleisen hyödyn nimissä. Yritysmaailmassa uusilla sanoilla vain korvataan vanhoja. Ilmiö tunnistetaan ja sille irvaillaan, mutta sen merkityksestä puhutaan vähän. Se on myös tarpeeksi monimutkainen ansa, jotta typerys voi langeta siihen.

Esimerkiksi voidaan nostaa viestintätoimisto Ellun Kanat, joka on muovannut brändistään sellaisen, että se näkyy myös talon sisällä. Helsingin Sanomien tammikuisen artikkelin mukaan firmassa elää kulttimainen toimintatapa, jossa kieltä muovataan toiseksi, vaikuttaahan kielen muokkaaminen myös toimintaan. Harkkareita kutsutaan HarkKanoiksi. Heidän jatkotyöllistämistään Kana-Akatemiaksi. Viestintätoimiston sijaan puhutaan muutostoimistosta, työparien sijaan taistelupareista.

Tietysti Ellun Kanat on edelleen viestintätoimisto ja sen harjoittelijat vain harkkareita. Sanapelillä on moninaiset syyt. Se pyrkii kiistämään todellisuuden ja korvaamaan sen omallaan työpaikan sisällä. Kielen hallinnassa tärkein aspekti ei ole se, että ihmiset uskovat uuteen kieleen, vaan se, etteivät he uskalla käyttää muuta kuin uutta kieltä, vaikka ajattelisivat sen olevan roskaa. Tarkoitus ei ensisijaisesti ole vakuuttaa ulospäin ketään. Kieli poukkoilee ensin kuplan sisällä. Se on kontrollikeino, joka luo työpaikasta yhteisön ja tuolle yhteisölle omat säännöt. Kielestä tulee entistä korostetummin hallinnan väline.

Jos työntekijä tulee tekemään toimistolle vain viestintää, siis töitä, häntä on helppoa syyllistää siitä, ettei hän ole pyrkinyt muutokseen. Mitä muutos tarkoittaa, sitä ei tarvitse täsmentää. Sanaleikit pyrkivät antamaan nokkelan kuvan, ja lisähyötynä ne jäävät niistä vaikuttuvan asiakkaan, idiootin, mieleen. Sana-akrobatiaa käytetään lopulta viestinnän lopputuotteissa kuten mainoksissa.

Ellun Kanojen työkulttuurista nostettiin uutisoinnin myötä meteli, joka unohdettiin liian nopeasti.

Viestintä- ja mainosala on sanojen valtakuntaa voimakkaammin kuin kirjallisuus, sillä tavoittavuus on merkittävästi suurempi. Mainoksia ja niiden asemaa yhteiskunnassa kritisoidaan kuitenkin vain vähän mediassa. Syy on yksinkertainen: suurin osa mediasta on mainosrahotteista.

Mainoksiin kohdistuva kritiikki on lähinnä kansalaisyhteiskunnan harteilla. Mutta missä kansalaisyhteiskunnan vaihtoehdot, kun sen energia purkautuu mainosrahoitteisten sosiaalisen median palveluiden kautta?

Liikaa taidetta

Posted on by kangasvalo

Taiteilijan ammatin saavutettavuus mahdollisimman monelle ja taiteen vähenevä yhteiskunnallinen merkitys ovat yhdessä huomattava ongelma ammatin vähenevän arvostuksen kannalta.

Pääsääntöisesti taiteilijoiden on vaikea myöntää, että merkittävä osa muista ihmisistä ei ole kiinnostunut taiteen uusista tuulista tai taiteilijoiden aikaansaannoksista ja elannosta. Taidetta kohtaan tunnettua antipatiaa on ollut tietysti aina, siinä missä anti-intellektualismiakin, mutta internetin ja kapitalismin mahdollistama mahdollisuuksien tasa-arvo on kiihdyttänyt taiteen yhteiskunnallisen merkityksen murenemista.

Jatkuvasti sisään vyöryvä ärsykkeiden maailma, sisällöntuotanto lemmikkivideoista pelistriimeihin, podcasteista pornografiaan, on muuttanut käsitystä siitä, mikä muodostaa teoksen ja millaisella sisällöllä useimmat haluavat täyttää elämänsä. Taiteilijoiden vastaus on ollut lisätä äänenvoimakkuutta ja yrittää kilpailla näkyvyydestä. En ole lainkaan varma siitä, onko tämä hyvä idea vai kituvan alan rimpuilua. Ainakin se pakottaa perinteisemmän taiteen astumaan samalle huomiotalouden areenalle kuin muut mediamuodot. Taiteeksi lasken tietysti kirjallisuuden, musiikin, kaiken, en vain kuvataidetta.

Mitä kansainvälisemmäksi maailma käy, sitä vähemmän taiteen suomalaisuudella on merkitystä niin suomalaisille kansana kuin tekijöille itselleen. Suomalaisuudella en tarkoita (vain) kliseisiä Suomi-kuvia vaan Suomea, jossa eletään juuri nyt. Se on uutisten ja arkielämän Suomea, vaikka samalla myös suureellisempia ajatuksia siitä, mihin suuntaan kansakunta on menossa.

Taiteen ja nationalismin hetken samaa matkaa kulkenut historia on siis jälleen alkanut erkaantua. Kentän ja vaikutteiden kansainvälistyessä niin tarve kuin halu luoda leimallisesti suomalaista taidetta painuvat taka-alalle. Osa taiteilijoista häpeilee suomalaisuutta taiteessaan tai pitää sitä epäolennaisena. Suomalaisuudeksi riittää tekijöiden oma kansallisuus ja toisinaan kieli, mutta Suomea itseään ei tarvitse edustaa mitenkään eikä Suomea kulttuurina analysoida. Analyysit hoidetaan sosiaalisessa mediassa.

Kun taiteen tunnistettava suomalaisuus vähenee, vähenee samalla sen erityinen merkitys suomalaisille itselleen. On lähes mahdotonta tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta kohdistamatta katsetta paikallisiin ilmiöihin. Suuret linjanvedot johtavat komeaan propagandaan tai ympäripyöreään satiiriin, kuten Jani Leinosen (s. 1978) tai Riiko Sakkisen (s. 1976) teoksissa, mutta kokijan kannalta maailmojen syleileminen jää valtaosin ulkokultaiseksi.

Kilpailun määrä suomalaisen taiteen kentällä on valtava. Huomiosta ei kisata enää vain paikallisten kollegoiden kesken vaan koko maailman kanssa – useimpien taiteilijoiden pystymättä kansainväliseen läpimurtoon. Yleisölle viihdettä tuottava virta on loputon ja taiteilijoiden kenttä kasvanut, mutta maksavan yleisön määrä kotimaassa on pysynyt samana, ellei pienentynyt. Yhä useampi kilpailee keskenään yhä pienemmistä yleisöistä. Jotkut alat ovat sen vuoksi tekemässä hidasta kuolemaa.

Silti suurin osa suomalaisista taiteilijoista saa edelleen rahoituksensa suomalaisilta instituutioilta, kuten säätiöiltä, jotka yrittävät pitää alati laajenevaa mutta henkisesti kapenevaa kenttää hengissä. On yhä vaikeampaa ansaita elantonsa ilman apurahoja. Silti taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä on niin maailman kuin Suomen historiassa luultavasti enemmän kuin koskaan, puhutaan sitten absoluuttisista tai suhteellisista luvuista. Kamppailu apurahoista käy aina vain tiukemmaksi. Vain muutama onnekas prosentti saa rahaa. Suomalaiset säätiöt kertovat joka vuosi hakemusten määrän rikkovan aiempia ennätyksiä.

Ratkaisuksi tarjotaan kaikkea mutta ei ilmiselvintä: Ei olisi pahitteeksi, jos useampi taiteilija löisi hanskat tiskiin ja vaihtaisi alaa. Se toisi joillekin entisestään tukkoisille taiteenaloille tilaa, voisi piristää kenttää tasollisesti, saisi taiteen vaikuttamaan ummikoillekin kiinnostavammalta ja edistäisi suomalaisen erityislaatuisuuden korostumista hakemuksissa, joita ei tarvitsisi enää muotoilla kaikille yhteisten mutta ääneen lausumattomien sääntöjen ja kansainvälisten trendien mukaisiksi.

Kaikkien taiteellinen työ ei ole arvokasta. Siksi taiteen kannalta tärkein ja radikaalein veto voi luomisen sijasta olla poistuminen ammattitaiteen kentältä viemästä tilaa, aikaa ja rahaa. Keskinkertaisuus kuolettaa taidekentän, sillä apurahapäätöksiä tekevien tahojen on entistä vaikeampi löytää taiteellisesti tasokkaita teoksia. Jos yhtä apurahaa anoo 2 000 hakemusta, josta 100 tai 200 saa rahaa, ei ole realistista odottaa jokaisen hakemuksen tulevan käsitellyksi reilusti ja jokaisen päätöksen olevan harkittu. Mutavyöry hukuttaa helmetkin alleen.

Kirjoitan useita apurahoja saaneena, en katkerana. Enkä oleta, että kukaan todella lopettaa ennen kuin ajat käyvät todella vaikeiksi. Mietin vain aina, paljonko minulle myönnetyillä rahoilla on tekemistä taitojeni kanssa ja paljonko vaikuttavat hyvät suhteet, saatu nimi, CV:n pituus ja ennestään saamani avustukset. Moni itsevarma taiteilija toistelee, että tietenkin kyse on vain taidoista ja hyvistä hakemuksista. Minä en usko siihen; missään ei ole kyse vain taidoista, ei tietenkään ole. Pohdin tekemieni asioiden merkityksettömyyttä jatkuvasti. Olen saanut käsityksen, että moni muu ei pohdi.

Kukaan muu ei voi tehdä lopettamispäätöstä toisen puolesta. Siksi siitä ei haluta puhua. Luopuminen tekijyydestä on liian vaikea haaste, liian kerettiläinen edes pohdittavaksi. Päätös lopettaa, lopettaa oikeasti, eikä niin kuin pop-muusikot lopettavat vain tehdäkseen comebackin, ei voi olla kuin taiteilijan itsensä käsissä. Lopettaminen on ihmisen omanarvontunnon kannalta paljon vaativampi valinta kuin moni ohimennen rohkeaksi kehuttu taideteos, sillä kukaan ei ole halukas luovuttamaan. Oman keskinkertaisuutensa myöntäminen ja kuolevaisuutensa eli katoamisensa hyväksyminen on lähes mahdotonta, liian objektiivinen haaste, joka on turhan helppoa ohittaa mielettömyytenä.

Itsepintaisessa yrittämisessä vuosi vuoden perään elää todellinen taiteilijan narsismi, jossa aito hengenpalo ja tyytymättömyys omaan rahalliseen ja sosiaaliseen asemaan yhdistyvät turhamaisuuteen.

Jälkikirjoitus

Posted on by kangasvalo

Sivistys on vaikeaa. Se on niinkin vaikeaa, että on helpompi tuhota kuin sivistyä. Monille miehille on paljon helpompi hyväksyä toisten tuhoaminen kuin hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Fasismi on sitä, että sivistyksen sijasta yksilöt tavoittelevat tuhoa. Kun fasismi epäonnistuu, sen kannattajat alkavat kyynelehtiä. Kaikki on taas niin kuin ennenkin. Ilmassa väreilee lapsellinen kysymys: Miksi tuho onkin kurjaa? Mutta eivät tuhon fantasiat ole koskaan molemminpuolisia vaan kuolemanuskonnon parhaista yrityksistä huolimatta yksipuolisia. Me tuhoamme, te tuhoudutte. Jorge Luis Borges (1899–1986) kirjoitti, että argentiinalaiset äärioikeistolaiset eivät koskaan olleet saksalaisen voiton ja kunnian puolella vaan vain nauttivat yksipuolisen tuhon ajatuksesta, blitzkriegistä, Lontoosta tulessa. Natsit olivat Borgesin mukaan häviön lähetessä ja sen koittaessa täynnä itsesääliä, eivät omistautuneita tuhon uskonnolleen, jossa oma kuolema olisi voitoista suurin.

Neljäsosa suomalaisista nuorista miehistä on sitä mieltä, että väkivaltaa on joskus oikeus käyttää saadakseen mitä haluaa. Muutos muutaman vuoden takaiseen tyytyväisyyskyselyyn on hätkähdyttävä. En ihmettele, että naiset pelkäävät miehiä. Fasismi uinuu tällaisissa tunteissa. Se on maskuliininen ja katkera ilmiö. Se on sitä, että poliittisten tuulien kääntyessä minut ammuttaisiin tämän ja monien muiden kirjoitusten vuoksi.