Muutama päivä sitten julkaistussa jaksossa minä ja Valtteri uppoudumme tällä erää Suomen ja saamelaisten välisiin suhteisiin ja tuomme esiin niin omia kuin toisten vääriä olettamuksia ja ennakkoluuloja. Ensimmäisen kauden puolivälin krouvi!
Kaaoksen airuet
Kaaos on monelle haluaisin-olla-anarkisti-mutta-olenkin-taiteilija-tyypille samaa kuin lempeyden hegemonia ja hierarkiavastaisuus. Taiteilijat ajattelevat mielellään taistelevansa individualismin puolesta ja autoritääriseksi koettua järjestystä vastaan.
Valitettavasti kaaos on taiteen ulkopuolisessa maailmassa lähinnä äärijärjestöjen ja populistien ase. Poliittinen epävarmuus ja sekavuus, jonka näemme ympärillämme, on kaaoksen synnyttämää. Epätasapaino synnyttää epävarmuutta ja kurjuutta. Kaaokseen tarjotaan vastalääkkeeksi yleensä lisää kaaosta: leikkauksia, tiukennuksia, väkivaltaa. Kaaoksia on monenlaisia ja joitain sen ilmenemismuodoista käytetään yhteiskunnalliseen kontrolliin.
Osa postmodernistisista teoreetikoista (muistattekos heidät?) katui jo Bush nuoremman aikakaudella relativistisia teorioitaan, koska yhteiskunnallinen relativismi ei johtanut vapautukseen vaan, yllätys yllätys, siihen, että massat tukeutuivat entistä mustavalkoisemmin ideologioihin. Epävarmuus ei tunnu asuntolainojen ja perheen perustamisen varaan korttinsa pelanneista vapauttavalta vaan uhkaavalta.
Akateemikolla tai taiteilijalla (nämä ovat nykyään yhä useammin sama asia) tuntuu joskus olevan ruusuinen kuva kansan harmaasta massasta. Ihmisten ajatellaan vapautuvan jo vapauden ajatuksesta, vaikka moni rahallisten sijoitusten varaan elämänsä perustanut ei toivo mitään niin paljon kuin turvaa itselleen, juuri itselleen, minulle, ääritapauksissa väkivalloin ja muut ihmiset kahlitsemalla. Vapaus pelottaa, kun se laajenee osto- ja myyntioikeuden ulkopuolelle, sillä vapaus implikoi, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä tahansa omalla vastuullaan. Omasta reviiristään tietoiselle ja valintansa totunnaisuuksien mukaan tehneelle ihmiselle tämä ajatus on karmea.
Silti minäkin olen kaaoksen airut, taiteessa ja kulttuurissa. Koen, että taiteessa on pystyttävä tuomaan esiin nekin ajatukset ja kokeilut, jotka olisivat muussa yhteiskuntaelämässä ilmetessään vahingoittavia. Kieltämättä aika tylsän sosiaalidemokraattinen näkemys, mutta minkäs teet? Eläisin mieluummin yhteiskunnassa, joka olisi yhteiskunnallisesti yksinkertainen mutta ajatuksiltaan sekamelska kuin toisin päin, niin kuin nyt näyttää olevan.
Tarkoittaako tämä tietoista sokeutta taiteen nurjille puolille? Ei ainakaan pitäisi. Taiteen sisäisen kritiikin tulisi olla osa terveellistä ajatusten kaaosta. Aurinkoon tuijottelua -blogissa on tuotu hyvin esiin tutkijoiden sokeus oman suosikkimediansa huonoille puolille. Esimerkiksi videopelien tai älypuhelimien haitallisia vaikutuksia kohdellaan niin julkisessa keskustelussa kuin akatemiassa silkkihansikkain. Onhan ennenkin ollut moraalipaniikkeja, eikä yhteiskunnalle ole uusien keksintöjen myötä tapahtunut mitään pahaa, eihän?
Olen jo vuosia kysynyt tässä blogissa, että jos television tai internetin vaikutus on ollut yhteiskunnallisesti negatiivinen, osaisimmeko nähdä sen? Olemmehan jo tottuneet ilmiöiden haittavaikutuksiin, usein nopeassakin ajassa, ja muistomme ajasta ennen uusia medioita haihtuvat vuosi vuodelta. Periaatteessa tutkijoiden pitäisi olla ajan tasalla, mutta kuten oheen linkatussa blogipostauksessa kirjoitetaan, tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Sama sokeus vaivaa taidekenttää. Seuraan työni takia, mitä erityisesti kirjallisuus- ja elokuvakentällä ja samalla laajemmin kulttuurissa tapahtuu. Kulttuuripiireissä yleistynyt ajattelutapa, jonka mukaan taide on itseisarvoisesti hyvä asia, on mielestäni merkittävä jarru taiteen kehitykselle. Taiteen pitäminen itseisarvoisesti hyvänä (ja samalla käsitys siitä, että taiteen tulee edistää hyvää ja sen tekijöiden olla hyviä) edistää lähinnä hyvesignalointia. Signalointia ei kuitenkaan parane sekoittaa hyvyyteen. Moni sokeasti hyväksi asiaksi hyväksytty ilmiö ansaitsisi kriittisempää tarkastelua. Sillä vasta kriittinen tarkastelu todella on luovaa.
Luovuuden prosessi ymmärretään yhä useammin psykologisin termein: kuka tahansa jotain käsillään ja ajatuksillaan tekevä on luova. Tätä luovuutta pidetään itseisarvoisesti moraalisesti hyvänä. Jos kuitenkin puhutaan luovuudesta laajemmin, voidaan se ymmärtää myös vallitsevien ajattelutapojen haastamisena, kriittisenä asenteena ja sosiaalisena tarkkanäköisyytenä. Toisin sanoen etiikan ja estetiikan kysymykset tulevat oleellisemmiksi ja kiinnostavammaksi vasta, kun luovuuden kriteereitä tiukennetaan.
Ottaisin mieluummin rehellisesti epämoraalisen tai tiukasti kriittisen teoksen, joka on kiinnostava ja jossa tiedostetaan moraalinen harmaus, kuin hyveellisyyttä teeskentelevän teoksen, joka on etiikaltaan pystyyn kuollut. Tämä ei tarkoita, etteikö hyveellistä ja samalla kiinnostavaa taidetta olisi olemassa, vaan lähinnä sitä, että sellaisen luominen on vaikeaa ajautumatta toistamaan muiden taiteilijoiden kanssa yhteiskunnallisesti identtisiä argumentteja.
Taiteen ja median itseisarvoiseen ylistämiseen on monia syitä. Oman pesän likaajista ei olla koskaan pidetty. Toisaalta osa päännyökyttelijöistä ajattelee kriittisemmin yksityisesti mutta ei halua menettää työpaikkaansa. Jopa kriitikot pelkäävät olla kriittisiä, koska se voi tarkoittaa huonompia työtilaisuuksia tulevaisuudessa. Yhtä merkittävä syy on paariaksi ajautumisen pelko. Jos esimerkiksi taiteen tiettyihin pyrkimyksiin suhtaudutaan asiallisellakin kriittisyydellä, kuulostaa se niiden muiden puolelle asettumiselta. Ne muut ovat epätoivotut ainekset: konservatiivit, kapitalistit, perussuomalaiset, uskovaiset, sovinistit, juntit. Ne jotka eivät ymmärrä, että kuinka hyvää juttua me ollaan tässä tekemässä hei ja kuinka luovuus on ihanaa.
Ääneen edellistä ei myönnetä. Käytännössä pelko junttiuden tarttumisesta näkyy koko ajan. Sen huomaa jo uusien kirjojen listoissa, joita joudun tuijottamaan kaksi kertaa vuodessa työn puolesta. Lähes kaikki julkaistava kaunokirjallisuus signaloi oikeellista hyvää jo markkinointipuheissaan. Samalla taiteen puolelle on asetuttava yksissä tuumin sen hyvyyttä korostaen, koska sisäinen kritiikki vahvistaisi “vastapuolen” argumentteja. “Vastapuoli” ei saa olla oikeassa.
Sama koskee akatemiaa. Akatemian sisäisen kritiikin koetaan murentavan eikä vahvistavan yliopistojen asemaa, koska sisäinen kritiikki todentaisi pelkokuvissa akatemiaan vihamielisesti suhtautuvien populistien näkemykset eliitin mädännäisyydestä. Ja emmehän me sitä halua, emmehän?
Nämä pelot kertovat pyhästä yksinkertaisuudesta, jolla poliittisten agitaattoreiden langettamaan ansaan on astuttu. Vapaassa ajattelussa ei tulisi olla mitään “vastapuolia”. Ihminen on edelleen yksilö, kykenevä ajattelemaan monimutkaisesti, jos haluaa. Sisäistetyt tiukat jakolinjat ovat sitä, mihin esimerkiksi populistiset poliitikot pyrkivät, sillä yksinkertainen maailmankuva helpottaa heidän työtään. Heidän kaoottisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiään on paljon helpompi edistää rintamalinjojen mukaisesti, kun ajatusten kaaosta on karsittu. Olen nimittäin varma, että ainakaan kulttuurista ei haluttaisi leikata konservatiivien toimesta yhtä hanakasti, mikäli kenttä olisi ideologisesti monipuolisempi.
Rauhan vuodet
En ole ajatellut Puolaa ainoanakaan elämäni vuotena niin paljon kuin tänä vuonna ajattelin.
Kulttuurikuplassa ei enää muusta puhuta kuin Israelista ja Palestiinasta. Jos Ukrainasta puhutaan, niin yhteydessä Palestiinan tilanteeseen.
Minä ajattelisin lisäksi Puolaa. Ja ajattelenkin. Ajattelen Puolaa siksi, että se on selvinnyt kymmenistä itseensä kohdistuneista hyökkäyksistä vuosisatojen ajan. Hävitessäänkin sen henki on pysynyt elossa läpi vuosisatojen. Ajattelen Puolaa siksi, että meidän tulisi Suomessa ymmärtää heidät toisena luontaisena liittolaisenamme Ruotsin lisäksi. Heillä on kokemusta, heillä on voimaa. Meidän pitäisi olla heistä kiinnostuneita, paljon kiinnostuneempia kuin täällä herran kukkarossa olemme mistään rajojemme ulkopuolella tapahtuvasta.
Venäjä jatkaa olemassaoloaan, samoin Putin, ja tilanne Ukrainassa pysyy paikallaan. Jälleen uusi talvi uusine risteilyohjuksineen valuu eteenpäin. Koska sotarintamalla ei tapahdu mitään medialogiikalla räväkkää, on pattitilanteeseen totuttu.
Sota on mediatapahtuma, joten kun uutisilla ei ole raportoitavanaan huikeita saavutuksia, asiat unohtuvat ihmisten mielistä petollisen nopeasti. Vaikka Ukrainaa ei ole rahoitettu juuri ollenkaan, mangutaan menetetyistä rahoista silti. Näin käy aina, kun ihmisillä on liikaa aikaa ajatella omia fiiliksiään.
Olemme kuulleet varoituksia siitä, että meidän pitäisi olla varautuneita ruokavarastoin vuonna 2025. Varoituksille naureskellaan, toki syystä, ja ne ohitetaan pelonlietsontana, mikä on paikallaan, koska niiden tarkoitus on lähinnä pitää Ukrainan asiaa esillä median huomion vaihtuessa. Mutta varoitukset eivät kuitenkaan perustu vain tyhjästä repäistyyn fiilikseen.
On suuri todennäköisyys sille, että Donald Trump on vuonna 2025 jälleen Yhdysvaltain presidentti. Tuolloin Yhdysvaltain tuki Ukrainalle loppuu, ja suurvallan lähtö Natosta tulee entistä todennäköisemmäksi, vaikka Alexander Stubb ei tähän uskoisikaan.
Pattitilanne Ukrainassa jatkuu vielä pitkään, rahallisen avun hetkellisestä nikottelusta huolimatta romahdusta ei ole tapahtunut ja tuskin talven aikana tapahtuukaan, mutta samalla yleinen läntinen apu Ukrainalle on muuttunut himmailuksi. Putinin Venäjä on iskenyt uuden vaihteen silmään, sotatalous kiihtyy. Kello raksuttaa, vanhuksella on kiire varmistaa saavutukset elinaikanaan.
Venäjän valtionbudjetista isketään tulevaisuudessa entistä suurempi osa puolustus(eli hyökkäys)menoihin, eikä sitä tehdä vain Ukrainan sodan voittamiseksi. Hyökkäykseen tarkoitettu sotatalous johtaa talouden romahdukseen, jos panostetuilla rahoilla ei käydä sotaa. Mikäli Venäjä on onnistunut muutaman vuoden päästä jäädyttämään Ukrainan konfliktin tai peräti voittamaan koko sodan, sijoitukset tullaan käyttämään nopeasti uuteen kohteeseen.
Tästä pitäisi puhua juuri nyt ja tälläkin hetkellä halki koko Euroopan. Mikäli Venäjä ei jostain syystä käännä katsettaan Kazakstaniin, ja tuskin kääntää, koska Kiinallakin on asiaan jotain sanottavaa, on realistisesti mahdollista, että Baltian maat ovat seuraavana vuorossa. Ei ehkä todennäköistä mutta mahdollista kyllä. Jos Nato ja EU näyttävät heikkoutensa, mikään ei estä Putinia kokeilemasta läntisten instituutioiden halua puolustaa heikompiaan yksi kerrallaan.
Miten reagoisimme silloin? Annammeko Baltian jäädä oman onnensa nojaan yhtä helposti vai alkaako silloin todellinen suursota? Siihen eivät ole tuolloin kunnolla varautuneet kuin ehkä Baltian naapurit: Suomi ja Ruotsi. Ja Puola. Muista kenties Iso-Britannia. Mehän tässä ryntäämme ensi tilassa apuun. Mikäli Yhdysvallat on vedetty Natosta, meidän on sinniteltävä eurooppalaisin voimin. Sillä on pakko.
Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökkäämisen jälkeen portit olisi avattu. Näytelmä jatkuisi. Ukraina olisi vain alkunäytös Espanjan sisällissodan tapaan. Eikä sen näytöksen lopputulos ole tällä nysväilyllä välttämättä onnellinen.
On pohdittava sitäkin pientä mahdollisuutta, että Ukrainan joutuessa alakynteen, Puola perustaa ydinaseohjelman, erityisesti jos Yhdysvallat hylkää Naton.
Tämä on kaikki vielä estettävissä. Lännen – Ranskan, Ison-Britannian, Saksan, Puolan, Pohjoismaiden – tulisi käynnistää tahoillaan eurooppalainen sotatalous, jonka tehtävänä on varautua Venäjän toimiin, sekä suorittaa koordinoidusti Yhdysvaltojen kanssa yhteinen materiaalinen tai jopa sotavoimallinen panostus Ukrainaan vielä, kun Venäjällä ei ole keinoja vastata eskalaatioon kuin tyhjillä puheilla. Ja Joe Bidenin on voitettava seuraavat Yhdysvaltain presidentinvaalit.
Tällä hetkellä kumpaankaan repäisyyn ei ole poliittista tahtoa. Epäilen tuleeko olemaankaan. Vaaleihin on onneksi sentään vielä noin vuosi. Suomessakin keskitytään tyhjiin lupauksiin, velkaantumisen muka-torjumiseen ja köyhien kyykytykseen kuin meillä ei olisi kiireellisempää tekemistä. Kuin näillä asioilla olisi juuri nyt mitään merkitystä tässä maailmanajassa. Sentään ammuksia alamme valmistaa.
Suurin lohtu, jos sitä sellaisena haluaa ajatella, on se, että omaa typeryyttämme olemme sallineet tämän tapahtua. Mikään ei voi tulla enää yllätyksenä. Joka muuta väittää, valehtelee tai on idiootti. Yllätyksettömyys on lohdullista siksi, että huonot ajat tuntuvat ainakin jotenkin siedettävämmiltä, kun tajuaa, että jätkät pilas ihan ite.
Olen yleensä päättänyt blogivuoden kevyesti. Nyt koen sen vaikeaksi. Olen kirjoittanut pääasiassa kaikesta muusta, kirjoista, taiteesta, kulttuurista, vaikka sota on raivonnut taustalla aivan yhtä kuumana kuin sen alkaessa. Samalla päässäni on nakuttanut tietoisuus siitä, että olen kirjoittanut muusta, jotta minun ei tarvitsisi ajatella oikeita kysymyksiä.
Suoraan sanoen minua askarruttaa, kuinka monta rauhan vuotta tulemme Suomessa enää näkemään. 2024 ei vielä ole vuosi, jolloin Venäjä on saanut itsensä kasaan uusia valloituksia varten, eikä ehkä edes 2025, mutta onko jo 2026 sellainen? 2027, 2028? 2029? Onko edessä enää muutama vuosi rauhan tilaa ennen imperialistista, fasistista ja laajaan kansanmurhaan pyrkivää Baltian-vyörytystä, jota johtaa seniili vanhus? Kuinka moni on nykyisellä hallituspolitiikalla edes halukas puolustamaan eteläisiä naapureita “isänmaan” edun nimissä? Paljonko sinä ehdit tehdä elämälläsi viidessä vuodessa? Aiotko vain jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta? Vai oletko henkisesti valmis? Voiko sitä edes olla?
Kuka ikinä voittaa tammikuiset presidentinvaalit, hän on todennäköisesti presidenttimme, jos Euroopassa alkaa kunnolla rytistä. Joko ensimmäisellä tai toisella kaudellaan. Tämä tai seuraava hallituksemme saattaa olla tuolloin sotahallitus.
En ole tulevaisuuspessimisti, se ei ole minulle tyypillistä, mutta näkymät ovat nyt poikkeuksellisen synkät. Venäjän jatkuva militarisoituminen on nähtävissä silmiemme edessä, ja Kiina tarkkailee tiukasti, miten operaatio etenee. Olemme jo palanneet kylmään sotaan. Meidän tulisi ajatella, että tulemme elinaikanamme näkemään jälleen yhden suursodan, jos emme osaa vaatia poliitikoiltamme enemmän vaan käperrymme sykkyrään ja muutumme passiivisiksi tottelijoiksi. Sota kun on vain ja ainoastaan politiikan jatke. Ja kaikista kauniista toiveista huolimatta väkivalta on edelleen hyvin relevantti vallan muoto.
Toivon olevani väärässä. Parempia aikoja odotellessa.
Tästä tummasta yksinpuhelusta huolimatta hyvää uutta vuotta blogin lukijoille. Palataan ensi vuonna asiaan!
Mediaalinen maailma: The Third Eye
Toivotamme Valtterin kanssa kuuntelijoille hyvää joulunaikaa ja uutta vuotta. Julkaisimme jouluaattona Mediaalisen maailman ensimmäisen kauden neljännen jakson, josta voitte nauttia torkahdellen takkatulen ääressä tai sohvalla loikoillen. Aiheenamme tällä erää huijariuden anatomia erään buddhalaisen munkin tarinan kautta…
Seremonioita
Hyvää tarkoittavassa taiteessa esitetään pahojenkin motiivit aina ymmärrettävinä ja empatiaa herättävinä. Tekijä ei usein osaa kuvitella, että toisia ihmisiä ajaisivat muut motivaatiot kuin hänelle itselleen tutut. Ilkeys tai rasismi tai erilaisuuden pelko on aina osattomaksi jääneen hätähuuto. Ongelma olisi korjaantunut rakastavalla perheellä ja avarammalla maailmankatsomuksella. Väkivalta johtuu vaikeasta kasvuympäristöstä.
Tällaiset selitykset ovat kokonaiskuvaa arvioidessa joskus enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ne ovat valistuneiden lohturuokaa. Sama pätee huumorin käyttöön inhotun pilkkaamisessa. Tästä syystä en pidä kovin tehokkaina Charles Chaplinin (1889–1977) Diktaattorin (1940) tai vastaavien yrityksiä murtaa pilailulla yksinvaltiaiden valtaa. Lähestyttävä huumori lähentää tahattomasti ivan kohdetta naurajaan. Tätä nykyä despootit syleilevät heidät kornissa valossa esittäviä meemejä, koska ajattelevat huumorin lähentävän heitä kansaan. He ovat oikeassa. Vastenmielisintäkin olentoa voi sietää, jos huumorintajut kohtaavat. Huumori on sosiaalista liimaa enemmän kuin kenties mikään muu ihmisten välinen kommunikaation muoto.
Eric Cartman on South Park -animaatiosarjan (1997–) sosiopaattisin hahmo. Samalla hän on sarjan ylivoimaisesti suosituin henkilö. Huomattavasti suurempi osa yleisöstä samastuu Cartmanin antisosiaalisuuteen kuin osaa katsoa sitä kriittisten linssien lävitse. Cartman on yksinkertaisesti liian karnevalistinen ja karismaattinen ollakseen aidosti inhottava. Yritykset selittää Cartmanin suosiota yleisön lukutaidolla näyttävät naiiveilta. Merkittävä osa ihmisistä ei naura vain Cartmanille vaan hänen kanssaan; osa haluaa olla Cartman.
Hyvää tarkoittava retoriikka yliarvioi ihmisten kykyä lukea nyansseja ja lähtee muutenkin siitä harhaoletuksesta liikkeelle, että eksyneet lampaat tarvitsevat vain valistusta noustakseen tietämättömyydestä johtuvan pahuutensa alhosta. Oletus ei koske pelkästään taidetta. Viime aikoina silmieni eteen on tullut lukuisia poliittisesti aktiivisten kulttuurialan ihmisten sosiaalisen median taivasteluita, joissa Palestiinan tilanteesta puhutaan toistuvasti siten kuin Israel tai kansainväliset toimijat, mukaan lukien Suomen valtio, eivät ymmärtäisi mitä tekevät.
Näkökulma on valistava ja siksi lähtökohtaisesti hukassa, koska Israelin sotatoimet hyväksyville ihmisille ei väkivallassa ole missään tapauksessa kyse siitä, etteivät he ymmärtäisi kärsimyksen laajuutta vaan siitä, että he pitävät kärsimystä yhdentekevänä tai jopa toivottavana asiana. Kyse ei ole tyhmien ihmisten väärinkäsityksistä, jotka korjautuvat humanismin periaatteita tutkimalla, vaan kokonaan toisille pyrkimyksille pohjaavasta moraalirakennelmasta, jossa ihmisryhmät asettautuvat tiukkoihin arvojärjestyksiin piirteidensä mukaan. Tätä rakennelmaa ei voi kritisoida tarjoamalla sille ulkopuolelta vaihtoehdoksi jotain, joka ei sille kelpaa, vaan kritisoimalla sitä sen sisältä. Jälleen oikeistolaisen autoritäärisyyden ongelmaa ei ole mahdollista ratkoa vasemmiston vaan oikeiston itsensä toimesta.
Harva taideteos näkee yhteiskunnallisen moraalin rakentumisen kovin selkeästi. Ranskalaisen Claude Chabrolin (1930–2010) ohjaama trilleri La cérémonie (1995) on siksi yksi suosikkielokuvistani. Se on työväenluokan motiivit varsin selkeästi esittävä teos, joka provokatiivisesti estää helpon samastumisen proletariaattiin. Kaksi toisiinsa tutustuvaa työväenluokkaista naista (rooleissaan erinomaiset Sandrine Bonnaire ja Isabelle Huppert), joista kumpikin on mahdollisesti toisen ihmisen joskus tappaneita sosiopaatteja, murhaa keskiluokkaisen perheen, jotka ovat kieltämättä ärsyttäviä ja ylenkatseellisia mutta tuskin sentään tappamisen arvoisia. Teko itse on lähes järjetön, moraalisesti tyhjä. Kaksikkoa kiinnostaa enemmän perheen stereot ja lompakon sisältö kuin suuri oikeudenmukaisuus.
Chabrol on kutsunut La cérémonieta pilke silmäkulmassaan viimeiseksi marxilaiseksi elokuvaksi. Teos ymmärtää, että suurta osaa työväenluokasta ei kiinnosta työväestö luokkana tai tiedostava yhteisöllinen osallistuminen vaan yksilökohtainen sosiaalinen ja rahallinen arvonnousu. Niissä taas ei ole tavoitteena mitään sen ylevämpää kuin keskiluokkaisen aseman saaneen perheen pyrkimyksissä pitää työväestö niin kaukana itsestään kuin sosiaalisesti hyväksyen on mahdollista. Joillain vain on materiaa ja joillain ei. Yhdet pitävät siitä kiinni, toiset haluavat sitä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on sitä, ettei alemmilla olisi syytä tappaa ylempiään. Jos muu ei onnistu, tärkeintä on kosto. Rikkaan ja kulttuurisesti äveriään perheen murhaaminen on päämäärä itsessään.
Chabrolin teos ymmärtää hyvin sen, miksi fasismi on sosialismin rinnalla työväenluokan ja alemman keskiluokan aate. Työväen konservatismi on tarkoitettu niille sosialisteille, jotka eivät enää jaksa taistella toisten ihmisten vaan vain oman asemansa puolesta. Jos muuta ei ole, niin aina on kosto. Tätä ajatusta on edelleen vaikea niellä länsimaisessa vasemmistossa ja monella tapaa oikeistossakin, vain eri syistä. Vasemmiston on mahdotonta uskoa, että työväestökin voi olla itsekästä, oikeiston on vaikea nähdä, että työväestöä vetää oikeistoon oikeudentunnon sijasta pikkumaisuus. Tätäkin voi ymmärtää vain joko aatteen sisältä tai hylkäämällä valmiiksi eteen tarjoiltu valistuksellinen näkökulma. Jos tunnet ihmisen, joka samastuu La cérémonien naisiin, juokse.