Miehen tiestä

Posted on by kangasvalo

Tänä vuonna elokuussa edesmennyt Matti Mäkelä teki pitkän ja omaa kiinnostustani aika vähän hivelevän uran kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (1995).

Luin kyseisen lyhyen esseekokoelman, josta luulin etten sitä koskaan tule lukemaan, koska tarvitsin tausta-aineistoa tulevaan Lumoojan numeroon.

Mäkelä oli minulle tuttu lähinnä Helsingin Sanomiin kirjoittamistaan kritiikeistä, jotka olivat jotenkin puupäisen oloisia – ei siksi, että niiden kirjoittaja olisi ollut tyhmä tai ettei hänellä olisi ollut ääntä, vaan koska ne olivat asenteellisia kohtaamatta rohkeasti omaa vajavaisuuttaan.

On kuin Mäkelä ei olisi tunnistanut kirjallisuuden lajeja. Hänen pänkkäpäinen kirjoituksensa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista (2012) on tässä lajissa eräänlainen klassikko, väärinymmärrystä vietynä taiteen tasolle par excellence.

Olen aiemmin lukenut Mäkelän tuotannosta tietokirjan ”Tämä ei ole taidetta”: Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (2016). Se on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan valitettavan ohut ja sisällötön.

Paukut on kai sitten ladattu tähän nuoruuden teokseen.

Aurinkoontuijottelua-blogissa on aiemmin kirjoitettu kokoelman aloittavasta esseestä Miehen tie:

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Mikael H. tiivistää kirjoituksessaan oikeastaan kaiken, mutta kirjoitan silti omat ajatukseniauki, koska Miehen tie on niin arkaainen, raaka kirjoitus, kotoisin ällöttävästä mielentilasta. Se pakottaa tekemään tiliä kanssaan.

Kirjoitus on lähtökohdaltaan niin loukkaava, ettei siitä edes loukkaannu. Lähinnä päätyy ihmettelemään, että kaikkea sitä tässä maassa on painettu.

Taktisesti se on laitettu heti kirjoituskokoelman alkuun. Kun seuraavissa teksteissä kirjoitetaan leppoisan humoristiseen sävyyn säähavaintojen teosta tai kodin remontoimisesta, väijyy lukijan mielessä Eiffel-tornin kokoinen tietoisuus, että kirjoittaja epäsuorasti tunnusti vain joitain sivuja aiemmin tekevänsä parisuhdeväkivaltaa.

Kirja reunustaa itsensä tavalla, joka ei ole vieras miesasiamiesten kirjoituksia lukeneille, vaikka Mäkelä on ollut omana aikanaan yksinäinen susi.

Loru kuuluu seuraavasti.

Mies on modernissa yhteiskunnassa (maailmansotien jälkeen) pikkuhiljaa kastroitu, naiselliset arvot ovat tämän tehneet. Samalla naiset salaa pilkkaavat miehiä ja käyttävät heitä hyväkseen. Jopa suomalaisten miesten väliset henkirikokset Mäkelä kehystää naisten syyksi. Rumiakin suomalaiset naiset vieläpä ovat, eivätkä anna tarpeeksi usein. [1]

Mäkelä on kirjailijana konservatiivinen sanan varsinaisessa mielessä. Hänelle tärkeitä ovat perhe ja järjestys, luonto. Vaikka sivulauseessa hän voi myöntää haaveilevansa Kaukoidän neitsyistä.

Kapitalismi ja sosialismi ovat kummatkin epäluotettavia, koska ne kannustavat väärään tasa-arvoon ja luonnon tuhoamiseen. Jos Jumala on, se näyttää mieheltä itseltään tai tämän isältä. Ehkä vielä 1995 näin kirjoittaminen oli suomalaisessa yhteiskunnassa neutraalin perinteistä, mutta näin neljännesvuosisata myöhemmin fasismi on kaapannut tämän suuntaisen ajattelun keppihevosekseen.

Kirjoituksessaan Mäkelä jopa puolustaa sitä, että seksuaalisesti kokenutta naista voi huoritella vapaasti, mutta mies saa itse vuorostaan olla rietastelija.

Mietin, millaiseen paikkaan ihminen on henkisesti joutunut, että kirjoittaa kokonaisesta sukupuolesta näin epäinhimilliseen sävyyn? Asenteet muuttuvat vuosikymmenten myötä, mutta naisen toiseuttaminen ilmenee aivan tietyllä tavalla joissain suurien ikäluokkien miesten kirjoissa, josta tämä on ääriesimerkki.

En suostu uskomaan mihinkään “ajat olivat toiset” -selitykseen, joka olisi täysin tyhjentävä, sillä suomalaisen kirjallisuuden historia ei mieskeskeisyydestään huolimatta ole ollut näin läpeensä misogynististä.

Tietysti suhtaudun inhoten, koska omat asenteeni ovat päinvastaiset, osin juuri Mäkelän sukupolveen kuuluneiden miesten takia.

Tuossa todellisuudessa kirjailijan ikäiset aikuiset miehet olivat vieraita perheilleen, kyvyttömiä käsittelemään vaikeita tunteita ilman toisiin kohdistuvaa raivoa. He olivat huonoja kasvattamaan lapsiaan.

He korvasivat neuvot huutamisella tai sulkeutumalla itseensä ja olivat humalassa äkkipikaisia ja arvaamattomia. Eikä se todella ollut naisten syy, vaan isiltä opittua, tunnetyhjiön ja traumojen rakentamaa luuppia.

Miehet olivat pelottavia, naiset inhimillisiä, turvallisia ja lähestyttäviä. Äitien neuvoista oli yleensä enemmän hyötyä kuin isien.

Ihmettelin lapsena nähtyäni Kolme muskettisoturia -näytelmän, miksi Milady Winterin rikoksista piti rangaista kuolemalla, mutta D’Artagnan sai tehdä samanlaisia petoksia ja olla sankari? Muuten hienossa lapsuuskokemuksessa tunne jätti vatsaan kylmän kalvon.

Lukemaan opittuani ja kirjallisuutta selaamalla huomasin pian, että nainen voi olla mieskirjailijalle vain typerä naikkonen, jota saa hutkia kasvoihin säälittä.

Etoi. Koko roska on aina etonut.

Kun kirjailija kirjoittaa, että jokaisella miehellä pitäisi olla oikeus hakata naista, koska naisilla on aseenaan henkinen alistaminen, en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa.

Enkä Mikael H:n lailla ymmärrä, mitä erityisen taitavaa Tommi Melender tästä esseestä löysi. Proosa ei erotu edukseen, ja argumenttien perustelut ovat potaskaa.

*

On vain yksi piirre, jossa tunnistan yhtäläisyyden esseen maailmankuvan ja itseni kanssa; pidän itsekin parisuhteen merkittävimpänä asiana uskollisuutta ja uskoutumista, joka on ehdotonta ja jonka puolesta annetaan kaikki.

Tunnistan esseistin kuvaileman tilanteen, jossa käsitys rakkaudesta on parisuhteen osapuolilla varsin erilainen.

Koska kaikki muu esseessä on niin luotaantyöntävää, joudun luultavasti harkitsemaan uudelleen suhtautumistani, jota en ole koskaan pitänyt epäterveenä; vain omana tapanani hahmottaa rakkaus.

Mutta jos omasta ylivertaisuudestaan vakuuttunut naisten hakkaamisen puolestapuhuja on samaa mieltä, tunnen omatuntoni pistävän. Pitäisikö tässäkin suhteessa muuttua?

*

Kaikki kirjallisuus on pohjimmiltaan jonkin tunteen puolesta puhumista. Mitään ei voi analysoida loppuun, ennen pitkää on valinnan aika: mikä minusta tuntuu oikealta. Sen tunteen puolesta on kirjoitettava. Voin älyllistää tunteitani ja perustella näkemyksiäni, mutta pohjimmiltani minun on hyväksyttävä valintani olevan uskon loikka.

Tunne-esseismi ponnistaa tältä pohjalta. Se esittelee kirjoittajansa fiiliksiä ja tekee jokaisesta kirjoittamiseen kykenevästä kokemusasiantuntijan. Tässä piilee ansa, sillä tunne-essee ei vakuuta tuntemaan mukanaan. Lukijalle jäävät tunteen ympärille kasatut väittämät mysteereiksi. Katsokaa minun oikeuttani sanoa, ne sanovat. Ne eivät sano: tuntekaa kanssani.

Jos Miehen tiestä voi kertoa jotain hyvää, niin sen, että se ottaa tunteensa ja esittelee sen avoimesti. Valitettavasti se perustelee universaaleilla väittämillä siitä, mitä mieheys on. Tämä mytologisoitu miehuus on itselleni miehenä vain epämääräinen liittolainen ja pahimmillaan pelkkä vihollinen, koska se mitätöi oman kokemukseni. En siis ymmärrä, mitä sillä edes tarkoitetaan.

[1] Etuoikeutetuille tyypillinen “ruoka oli pahaa eikä sitä ollut tarpeeksi” -valitus siis.

Runoa elävänä kuolleena

Posted on by kangasvalo

Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.

Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.

Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.

Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.

Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (“PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.

(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ilmapiiriä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)

Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.

Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.

Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.

Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!

Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.

Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.

Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.

Myydään runoa

Posted on by kangasvalo

Kustantaja, kääntäjä ja runoilija Ville Hytönen kirjoitti runouslehti Janoon kustantamisen hankaluudesta. Artikkelin nimi on Ampukaa runoilijat, nuo tylsät koirat! Pääpaino oli siinä, mitä runouden tekeminen Suomessa on ja käännösrunouden julkaisun hankaluudessa. Hytösen luettelemat luvut ovat tylyjä. Savukeitaan tapauksessa yhdestäkään käännösrunokirjasta ei odotettu mitään.

Hytönen myös kuvaa “runoilijan arkea”:

Sillä runoilijat ovat aivan helvetin tylsiä. Heidän – siis meidän – elämämme kuluu apurahojen perässä juoksemiseen, Pariisin halpalentoihin ja kustantajabileiden punaviinin lipittämiseen. Sitten me/he lukevat toistensa kirjoja, ovat kateellisia apurahoista ja kirjoittavat siten kuten kuvittelevat, että pitäisi kirjoittaa.

Minua kiinnostaa, kuinka kirjailijat ovat heränneet siihen, että kustantamisen ja kirjoittamisen ongelmista voi kirjoittaa yhä avoimemmin.

Ammattillisesta luovasta kirjoittamisesta avautuminen on ollut viime vuosina sallittua. Antti Nylénin pamflettimainen esseeteos Häviö (2018) lienee näyttänyt merkittävää esimerkkiä. Raha on taiteilijoilla mielessä, niin kuin kaikilla.

Rahasta ja tilastoista puhuminen tekee asioita näkyviksi. Kun tosiasiat tulevat esiin, on jo helpompi löytää vaihtoehtoisia tapoja esittää tekstejä niin, että ne löytävät uusia lukijoita.

Jokainen toivoisi tulevansa luetuksi silloinkin, kun kirjoittaa vaikeasti lähestyttävää tekstiä. Edes 500 myytyä teosta tuottaa merkittävää iloa, ja 1 000 on jo valtava voitto. Prosaisteilla on tähän sentään jonkinlaiset mahdollisuudet. Hytösen mukaan runoilijat tietävät odottaa tappiota ja myyntilukujen jäämistä jonnekin 300 paikkeille.

Kuulostaa optimistiselta, ei-julkaisevana kirjoittajana odotin jotain 150–200 välillä olevaa lukemaa.

Runoilijat lukevat toisiaan, Hytönen kirjoittaa. Eikä juuri kukaan muu lue, voi rivien välistä päätellä. Kaamealta kuulostaa.

Ja samalla vapauttavalta. En ole vieläkään päättänyt olenko sitä mieltä, että hyvät kirjailijat ansaitsevat tulla luetuiksi vai onko se yhdentekevää.

Tiedän kirjoittaneeni juuri, että konkretiaa tarvitaan ja kaikki haluavat tulla luetuiksi. Samalla valehtelin, koska olen poikkeus. Kirjoitan aina vain itselleni enkä ole omalla kohdallani kiinnostunut lukijoiden tai kuulijoiden määristä.

Ajattelen suuren yleisön pitävän lähinnä tylsyydestä. Useimmat eivät halua nähdä vaivaa kiinnostavien kokemusten etsimiseen, joten he ottavat vastaan sitä mitä annetaan. Annettua tuotetaan isolla rahalla, jolla pyritään varmistamaan teoksen luonne tuotteena taiteen sijasta eli täysi keskinkertaisuus. Laajan suosion saanut ilmiö on lähes aina turvallinen ja siksi omalle luonteelleni vastainen.

Pinnan alle vaipuminen ja unohtuminen ovat parasta, mitä teoksille voi tapahtua, koska tuolloin pieni, vannoutuneiden ystävien ja tutkijoiden joukko pitää niistä huolta ja kantaa niiden soihtua vuosikymmenestä toiseen samalla, kun koko kansalle suunnatut hirviöt rysähtävät lennostaan maahan.

Kaikki kuolevat joskus, mutta pienet ovat sinnikkäämpiä.

Huomaan toivovani toisille ihmisille lukijoita, koska heitä lukijoiden puute tuntuu eniten vaivaavan – mutta en toivo heille liikaa lukijoita, jotta keskinkertaisuus ei iskisi.

*

Miksi runokirjoja ei osteta? Hytönen mainitsee kulttuuritoimitusten merkityksen ja on siinä oikeassa: näkyvyydellä saadaan ostajia. En siis käsittele sitä sen enempää.

Omalla kohdallani vaikuttaa hinta. En halua maksaa 20–25 euroa 80 sivun runoteoksesta, koska minunkin taloudellani on rajat. Itse asiassa en halua maksaa niin paljoa melkein mistään kirjasta.

Runous on sarjakuvan ohella “juttuni” ja luen kumpaakin aika paljon. Silti kotihyllyssäni on paljon vähemmän suoriltaan runoudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta kuin erilaista proosaa. Laadukkaita sarjakuvia on vielä vähemmän, koska niiden tapauksessa antikvariaattienkin hinnat ovat luokattoman suuret.

Maksan saman rahan mieluummin kahdesta, kolmesta tai jopa neljästä laadukkaasta proosateoksesta. Pitäisi kai ajatella teoksen eikä sivumäärän ja rahan mukaan, mutta enemmän laadukasta luettavaa vähemmällä rahalla on kulutuspäätöksiäni ohjaava tosiasia. Runous ei ole maagisesti rahani ansaitsevaa kirjallisuutta vain siksi, että se on runoutta.

*

Toinen syy ostamattomuuteen – tässä tapauksessa ei henkilökohtainen – on varmasti runouden “vaikeus”, josta joka syksy joku kulttuuritoimittaja keksii töräyttää, että “ei se ole yhtään vaikeaa, sen kuin lukee vain”.

Kyllä kyllä. MUTTA. Suuri osa edes kaikista lukevista ihmisistä ei ymmärrä, että proosaa kirjoitetaan tietyllä tavalla, mistä kertoo esimerkiksi se, että äänikirjoja ja luettavia kirjoja pidetään vaihdannaisina keskenään – tai ettei huomata, että journalismissa on eri genrejä – tai ettei tajuta, ettei “klassikko” ole mikään kirjallisuuden laji. Ja niin edelleen.

Kappalejakojen ja virkkeiden rytmilliset merkitykset ovat monille tuntemattomia, sanojen toistuvuus ei ota silmiin, kielen kankeutta ei huomata. Osa ei ymmärrä tai ajattele, miksi olen painanut juuri tämän rivin jälkeen enteriä.

Proosakin on siis rytmillistä kirjoittamista. Jos lukijat eivät käsitä tätä, ei ole mikään ihme, että vielä korostuneesti rytmillisempi runous tuottaa vaikeuksia kielikuvineen ja piittaamattomuuksineen pilkkusäännöistä. Olisi siis hyvä, jos lukijoille ei valehdeltaisi. Runoudelle on tietty lukutapa, jonka voisi tiivistää näin: jos et ymmärrä proosaa, et voi edes yrittää ymmärtää runoutta.

On myös selvää, ettei ole mitään runoilijoiden heimoa, vaan runoudenkin sisällä kirjailijoilla voi olla yhtä vähän tekemistä keskenään kuin proosassa Arto Paasilinnalla ja Volter Kilvellä.

*

Kolmas syy: Taiteellisesti onnistuneet kirjat välittävät onnistumisensa myös ulkonäöllään. Kansilla on väliä, ja hyvän kirjan kruunaa, jos se on ulkoasultaan kiinnostava esine. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa. Moni erityisesti pienen kustantamon runokirja on ulkoasultaan todella ruma pehmeäkantinen oksennus, mikä ei houkuta ostamaan. Runokirjoiksi kutsutut vihkot ovat usein neliömäisiä, ylileveitä ja huonosti kirjahyllyyn sopivia. Kansien kuvat on tehty vasemmalla kädellä. Pahinta on, jos fonttien ladonta on rumaa ja epäluettavaa. Huonosti suunnitellut kannet saavat miettimään, onko teosta edes kustannustoimitettu.

*

Seuraava on varmasti tiedostettua kirjoittavan kansanosan keskuudessa. Kirjoitan sen silti, eli käännetään hetkeksi katse runoilijoihin ja runoihin, joita luetaan, siis Suomessa. Käännösrunouttahan ei lueta. Arvelisin, että viime vuosien palkittuihin, normaalia runoteosta enemmän myyneisiin kirjoihin ovat kuuluneet Poesian julkaisemat Pauli Tapion Varpuset ja aika (2017) ja Jouni Teittisen Sydäntasku (2019), jotka kumpikin saivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kun kävin kuuntelemassa Teittisen esiintymistä taannoin Jyväskylässä, pian palkinnon saamisen jälkeen, tilaisuuden juontaneella Onni-Pekka Tennilällä oli käsissään Sydäntaskun ensimmäisen painoksen viimeiset vapaat myyntikappaleet. Myös Poesian julkaisema ja niin Toisinkoisen kuin Kalevi Jäntin palkinnon saanut Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (2018) ylsi kolmanteen painokseensa eli oli runokirjaksi suoranainen hitti. Neljäs Poesian julkaisu, Reetta Pekkasen Kärhi (2019), voitti juuri Kalevi Jäntin palkinnon, mikä taannee teokselle myyntiä. Poesian nettikauppa näyttää loppuunmyytyä varastoa.

Kirjojen laadun ohella tasaiseen tahtiin saadut palkinnot ja siitä mahdollisesti seuraava myynti – vaikka olisi proosaan suhteutettuna pientä – kertovat, että Poesia osuu kustantamona usein maaliin, vaikka ei profiloidu yksin runouteen. Jotain tehdään oikein eikä vain apurahahakemuksissa ja suunnitelmallisuudessa.

Tapion kirja pyörii uutisissa raportoidun apokalyptisen tunnelman etenemisen maisemissa. Pekkasen Kärhi käsittelee ilmastonmuutosta. Teittinen kirjoittaa lapsuudesta ja sen ajan muistoista samastuttavalla tavalla. Rantakarin teos on tunnistettavalla tavalla eroottinen rakkausrunokirja, jossa ihmisen sisäinen maailma rinnastuu ikiaikaiseen symboliin, mereen.

Sanon seuraavan täysin arvoneutraalisti: Kaikki nämä teokset ovat kokeilevia korkeintaan hiukan. Se ei tarkoita, että ne olisivat “populistisia” tai typeriä. Sen sijaan ne uskaltavat ottaa kliseisiksi miellettyjä mutta todellisuudessa tärkeitä kokonaisuuksia ja käsitellä niitä kuin löytäisivät ne uudestaan.

Tärkeintä siis on, että niissä on selkeitä ja tunnistettavia aiheita, mikä on enemmän kuin voi sanoa monesta teoksesta. Jos kuluttajalle sanoo, että kirja käsittelee lapsuutta, se on ylivoimaisesti myyvempää kuin sanoa sen olevan sekalainen kokoelma runoja tai kuvaavan kielen muuttuvia paradigmoja uudessa mediatodellisuudessa. Jälkimmäisistäkin lähtökohdista voi syntyä kiinnostavia kirjoja, mutta vaikuttaisi ilmiselvältä, että runokirjoja tulee myydä samalla tavalla kuin proosaa myydään. Aihe edellä.

Kirjat käsittelevät ajankohtaisia (ilmastonmuutos, uutistapahtumat) tai ikiaikaisia (rakkaus, luonto, lapsuus) eli tunnistettavia aiheita lukijalle – myös kriitikolle! Runoudellekaan vieras ihminen ei nikottele niiden kanssa, koska ne eivät ammu täyslaidalliselta dadaismia naamaan. Siis ihminen puhuu niissä toisille ihmisille tunnistettavalla tavalla ilman akateemisuuden suojapanssaria. Kaikki nämä kirjat ovat myös taitoltaan ja kansiltaan kauniisti suunniteltuja esineitä.

*

Hytönen kirjoittaa:

Runouden parissa puuhasteleminen on turvallinen mikromaailmansa. Siinä elävät tuntevat kutakuinkin toisensa ja lähtökohta on, ettei runoutta myydä ikinä niin, että joku erkanisi turvallisen puuhastelun ulkopuolelle. Mikromaailma täyttyy innostuksesta uusia kirjoja kohtaan, lievästä kateudesta sekä raha-asioihin liittyvästä voivottelusta. Ne kaikki ovat asioita, joita toinen runoilija tunnistaa ja ne on helppo jakaa. Tämä ei ole muuttunut sen lähes 20 vuoden aikana, kun olen itse toiminut runouden parissa. Rakenteet muuttuvat hitaasti ja maailma pysyy tolpillaan.

En sano edellä lueteltujen teosten astuneen suoranaisesti tämän piirin, mikromaailman, ulkopuolelle, mutta ehkä ne ovat osoittaneet tämän piirin olevan laajempi kuin voisi ajatella.

Erityisesti näinä aikoina, jolloin on muutenkin vaikeaa löytää ketään, joka ymmärtäisi kirjallisuutta kirjoittamatta itse tai ajattelematta kirjoittamista. Kaikki tuntemani suuret lukijat myös kirjoittavat. Tätä suppeaa tasa-arvoisuutta kai moni kirjailija pelkää vaistomaisesti. Missä ovat he, joita voi vain puhutella?

Pelkkä lukeminen onkin aliarvostettua. Vielä pari vuosikymmentä sitten omassa lähipiirissäni oli vanhempia sukulaisia, joiden sivistyksestä ei ollut epäilystä, vaikka he eivät olisi kirjoittaneet.

Pelkästään heidän lukemansa kirjat ja puheensa riittivät. Tarvetta todistaa oma hankittu viisaus kirjoitetuin sanoin ei ollut. Eläminen riitti.

Huomenna kirjoitan lyhyesti suomalaisten runoilijoiden suullisesta ilmaisusta.

Posted on by kangasvalo

Kirjoitus on kilpikonna, kirjoittaja Akilles. Siltä usein ainakin tuntuu. Lapsuudesta varhaisaikuisuuteen kehitys tapahtuu suurin harppauksin. Sen jälkeen askeleet pienenevät. Lopulta kyse on yksityiskohtien hiomisesta. Yksityiskohdat ovat tietysti tavattoman tärkeitä, niitä on kirjoituksissa miljoonia. Yhdenkin asian hallinta tarkoittaa otetta tuhansista virheistä. Mutta uutta huomioitavaa tulee aina lisää, ei ole koskaan valmista kirjoitusta, aina löytyy joku ehdottamaan jotain muuta. Voin sanoa suurien harppausten ajan päättyneen omalta osaltani joskus vuonna 2013. Tämä blogi on syntynyt pari vuotta sitten, kun olen tajunnut jäljellä olevan enää ääretön määrä pientä hiontaa. Ymmärrän nyt mahdollisuudet, jäljellä on enää oma sokeus ja itseluottamuksen puute.

Tältä siis tuntuu, mutta Zenonin paradoksi ei ole tosiasiassa paradoksi, sillä se on ratkaistavissa. Akilles kykenee juoksemaan kilpikonnan ohitse. Vaikka yhden jakaisi äärettömän monella tavalla, on lähtölukema silti yksi. Äärettömästä määrästä yksityiskohtia ja muuttuvaa maisemaa on läpi historian tullut aina kokonaisuutena ajateltu massa, joka tunnetaan kirjallisuutena. Kirjoitus onkin enemmän kirjoittajan, havainnoitsijan rajallisuuden harjoitus, itsessään se on täydellinen.

Muistiinpanoja elokuvista, 4

Posted on by kangasvalo

The Terrorizers (Ohj. Edward Yang; Taiwan: 1986)

Terrorizersissa useamman toisilleen tuntemattoman ihmisen (kirjailija ja hänen aviomiehensä, joutilas valokuvaaja, nuorisorikollinen) tiet kohtaavat sattuman kautta. Tämä sattuma kasvaa mittasuhteiltaan hallitsemattomaksi ja johtaa väkivaltaan. Mikä yksityiskohta on väkivallan laukaiseva tekijä, saattaa jäädä tarkkaamattomalta katsojalta huomaamatta. Ei sen niin väliä. Niin kuin kaikissa fiksummissa sattumaa käsittelevissä taideteoksissa, sattuma itse ei tietenkään ole merkityksellinen. Se on vain katalyytti, todellinen ongelma on jo olemassaoleva. Emmehän todellisessakaan maailmassa luota tuosta vain sattumalta kuulemiimme ilkeisiin asioihin toisesta henkilöstä, mikäli emme jo valmiiksi ajattele tämän olevan kykenevä pahoihin tekoihin.

Kertomusta sotkee, että yksi päähenkilöistä tekee kirjaa, jonka tapahtumat muistuttavat elokuvassa nähtyjä. Filmi esittää kirjan tapahtumat ja kirjan ympärillä sattuvan tapahtumat osana samaa todellisuutta korostamatta vaihdoksia kahden tason välillä millään leikkaustekniikalla. Elokuva ei siis missään vaiheessa tee selväksi, mikä kohtaus kuuluu niin kutsuttuun todellisuuteen ja mikä elokuvan sisäiseen fiktioon. Itse asiassa moni katsoja saattaa jopa missata koko asian ennen kuin aivan elokuvan lopussa tapahtuu peräti kolmen tai neljän sisäkkäisen “heräämisen” sarja, joka osoittaa tasoja olevan monta ja suoran, kronologisen luennan olevan epäluotettava. Elokuva on siis katsottava uudestaan, nyt tarkemmin.

Tässä kohtaa voisi olla pitkän esseen paikka. Essee käsittelisi sitä, mitä pidämme elokuvafiktiossa todellisena ja miksi. En nyt kuitenkaan aio uppoutua asiaan lyhyttä mainintaa enempää: The Terrorizers on poliittisen tyhjyyden lisäksi elokuva kokemisen eri tasoista sekä fiktion ja toden välisistä suhteista. Niin kuin kaikissa tätä teemaa käsittelevissä teoksissa, mukana on myös katsojan ja teoksen välinen suhde. Katsoja näkee kertomuksen, jonka sisällä mukamas yksi väite on valhetta ja yksi totta, vaikka tietenkin kumpikin ovat epätosia, saman fiktion osasia. Tätä The Terrorizers korostaa sattuman tematiikalla.

Samoista aineksista on elokuvia tehnyt myös Krzysztof Kieślowski (väritrilogia, Sattuman kauppaa, Dekalog…), mutta Yang onnistuu siinä, missä Kieślowski useimmiten ei. Miksi näin on, en ole aivan varma. Ehkä kyse on siitä, että Kieślowski on sosialistinen realisti ja agnostikko, jonka yritykset kohti mystistä runoutta kalskahtavat falskilta? Sattuma on Kieślowskille Jumalan korvike, mikä ainakin tämän uskonnottoman korviin kuulostaa epärehelliseltä. Yang ei mystifioi sattumaa vaan pikemminkin kyseenalaistaa sen mielekkyyden narratiivisena konstruktiona.

The Terrorizers on elokuva tyhjyydestä, jossa ihmissuhteet ovat ohuita ja petollisia ja luotto toisiin mitätön. Selitys näkemykselle: Ohjaaja kuvaili haastatteluissa Taiwanin henkistä tilaa vaikeaksi. Kuomintangin totalitarismia vastaan kamppailu toi Yangin mukaan ihmisille merkityksiä, joita ei ollut modernissa Taipeissa enää nähtävillä. Varmasti tältä tuntui. Moraalisesti olen tällaisista asioista eri mieltä, koska ongelma on syvemmällä; vaikeuksien kaipaaminen merkityksiä etsittäessä on voimapuhetta, joka kieltäytyy näkemästä ongelmaa asenteessaan. Se ei hyväksy sivistyneessä yhteiskunnassa syntyviä arjen ja perheen tavallisia ongelmia oikeiksi vaan pitää niitä emaskuloivina ja vähäpätöisinä suhtautuen niiden ympärille järjestäytyvään yhteiskuntaan vihamielisesti. Pahimmillaan tämä outo uho käsittää todelliseksi elämän tilaksi vain totalitarismin kaltaisen, jatkuvan, koko kansaa koskevan kamppailun.

Voin silti ymmärtää Yangin näkemyksen. Totalitarististen maiden kokemat kulttuurishokit siirryttäessä moderniin liberalismiin ovat toisinaan epäonnistuneet tuottaen hukassa olevia yhteiskuntia. Tällainen oli esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen Venäjä, joka vapauden haittapuolet huomattuaan on palannut takaisin kipuilemaan totalitarismin kanssa, niin että maa on Kiinan lailla erikoisessa välitilassa yrittäen soveltaa demokratiaa ja sen halveksumista yhteen omalla tavallaan.

A Legend or Was It? (Ohj. Keisuke Kinoshita; Japani: 1963)

A Legend or Was It? on Olkikoirat-tyylinen trilleri toisen maailmansodan aikaisesta japanilaisesta kylästä. Erinäisten sattumusten vuoksi kylä flippaa ja alkaa vainota maalle turvaa etsimään tulleita kaupunkilaisia. Filmi on kauniisti laajakuvana tallennettu. Se hyödyntää useita pitkiä ja vauhdikkaita kamera-ajoja, jotka erityisesti juoksevia hevosia seuratessaan ilmentävät westerneistä saatuja vaikutteita. Elokuvassa on kuitenkin ongelmia, joiden takia en ole siihen varauksetta ihastunut. Henkilöitä on lyhyeen kestoon nähden paljon ja suurin osa heistä esitellään hutaisten, jolloin tragedian todellinen sävy jää kyseenalaisen viihdyttäväksi sydäntä kylmäävän sijasta. Vaikka japanilaisten tekemien sotarikosten kuvaaminen on japanilaisessa elokuvassa niin harvinaista, että hieraisin katsoessa silmiäni, en silti voi sille mitään, että tällainen amerikkalaisten de facto -miehityksen aikana tehty soo-soo sormenheristely tuntuu minusta aavistuksen falskilta, erityisesti kun se tulee ohjaajalta, jonka koko aiempi tuotanto on keskittynyt lähinnä sodan sentimentalisoimiseen. Silti parempi tämäkin kuin itsesääliset “atomipommi se ol’ kaiken pahan alku meijän perreessä” -itkuvirret, joissa tekopyhyyttä on enemmän kuin nöyryyttä.

Werewolves on Wheels (Ohj. Michel Levesque; Yhdysvallat: 1971)

Tässä elokuvassa ihmissudet ajavat moottoripyörillä yllättävän vähän. Leffa oli… parempi kuin odotin, mutta parempi ei tarkoita nyt, että elokuva olisi oikeasti kenenkään muun kuin itseni mielestä hyvä. Sen sijaan kyse on teoksesta, jonka aikana ajattelin muutaman kerran, että elokuva on tehty kovien päihteiden käyttöä varten. Koko Werewolves on Wheelsin estetiikasta näkee, että stoner-mäiskettä soittavat pitkätukkat ovat tainneet katsella elokuvaa aika usein. Musiikkiääniraita on rautaa, ja elokuvassa on ihmissusielokuvaksi yllättävän paljon saatananpalvontameininkiä mystisine luostareineen ja veriuhreineen esitettynä juuri sellaisella tavalla, josta esteettisesti pidän. Jos siis tykkäät metallimusiikki- ja okkultismikitsistä eikä tyhjänpäiväinen mutta ihan kivasti kuvattu jumitus aavikolla vituta, katso tämä elokuva. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on Electric Wizardin Justin Obornin suosikkielokuvia ja yksi yhtyeen henkisistä innoittajista.

Wake in Fright (Ohj. Ted Kotcheff; Australia: 1971)

John (Gary Bond) on Australian takamailla opettava nuorimies, joka haaveilee paluusta suurkaupunkiin tyttöystävän luo. Matkatessaan joululomaksi kotiin mies jää jumiin takamaiden pikkukaupunkiin, jossa kohtaa mitä perversseimpiä hahmoja. Koska muuta tekemistä ei ole ja ympärillä olevat miehekkäistä miehekkäimmät äijänkorstot ovat valmiita tarjoamaan jatkuvasti lisää kaljaa hintelälle opettajapololle, alkaa raivoisa dokausputki, joka jatkuu päivien ajan saaden yhä painajaismaisempia piirteitä. Demonisena mestarina taustalla heiluu Donald Pleasencen kenties uransa parhaassa roolissa esittämä kaupungin lääkäri. Elokuvan yleisilme on likainen, keltaisen ja ruskean sävyttämä. Hiki valuu, ja paska haisee.

Tämä on äijäelokuva, mutta ei masentavassa “grilli kuumaks, ja oluet auki” -hengessä. Sanomana on, että homososiaalisuus johtaa homoseksuaalisuuteen. Mistään gay panicista ei ole kyse, vaan miesten kyvyttömyydestä nähdä “äijäily” minään muuna kuin tiukan heterona toimintana, vaikka todelliset motivaatiot olisivat jotain aivan muuta.

Tällaisessa rymistelyssä naiset ovat vain tiellä. Tarinan ainoa merkittävä naishahmo on niin turtunut “matejen” toilailuihin, että avaa haaransa konemaisesti jokaiselle. Useimmissa maskuliinisissa pullisteluissa tämä on tahatonta, naisia ei ole vain osattu kirjoittaa tai näistä on tehty tietoisesti statisteja. Wake in Frightissa tämä on tarkoituksellista. Elokuva kommentoi australialaista kansanluonnetta eli maskuliinista toverihenkeä vuosikymmeniä ennen kuin mistään toksisuudesta on alettu edes puhua. Kaupungin asukkaiden luotaantyöntävyys ei synny siitä, että näillä olisi kulissien takana synkkiä, hirviömäisiä salaisuuksia vaan koska nämä ovat machoudessaan niin päällekäyvän, aggressiivisen mukavia – ja mukavuutta on vaikea vastustaa, se houkuttelee tekemään täysin vääriä valintoja. Väärässä seurassa siveästä tulee irstailija ja intellektuelli taipuu ajattelemattomaksi. Nämä valinnat eivät sinänsä ole vääriä, mutta ne voivat aiheuttaa ihmisen minäkuvan kriisin: enkö sittenkään ole tämän parempi? Niin käy myös Johnille Wake in Frightissa. Elokuvan ainoa heikko puoli on sen loppu, jossa hyväksymisen prosessi käydään pitkän kidutuksen jälkeen liian nopeasti lävitse.

Elitisti-lehdessä Esa Meisalmi näki elokuvan alkoholismin kuvauksena. Luenta ei ole varsinaisesti väärä, mutta asettaa symbolit nurinkuriseen arvojärjestykseen. Alkoholilla ei ole teoksessa pääsymbolin virkaa, vaikka se on jatkuvasti läsnä, vaan se on bensaa moottoriin, joka koostuu yleisestä pettymyksestä sivilisaatioon, joka on jatkuvasti romahtamisen partaalla. Kalja on silloin huono lääke, ei sairaus. Varsinainen vihollinen on rajaseutujen patriarkaalisuuden ympärille rakentunut vankien jälkeläisten ja muiden “ihan kivojen tyyppien” yhteiskunta.

Kesäkaverit (Ohj. Inari Niemi; Suomi: 2014)

Kesäkaverit kertoo kahden parhaan ystävyksen, Iiriksen (Anna Paavilainen) ja Karoliinan (Iina Kuustonen), kesästä Hangossa tarjoilijoina pikkukahvilassa. Siellä he tutustuvat hiukan tomppeliin Eevaan (Minka Kuustonen), jonka luokse hulppeaan maalaiskartanoon parivaljakko pian muuttaa. Neljänneksi mukaan änkeää Iiriksen perheellinen isosisko Hertta (Pihla Viitala). Naiset dokaavat, ja pian näköpiiriin ilmestyy myös uljaita uroksia itse kullekin.

Elokuva on toteutettu ilmeisesti jonkinlaisena turistitäkynä Hangon kaupungille. Yleensä kesäelokuvat kuvataan Helsingissä tai Turussa. Ankeinta elokuvassa onkin se, että Kesäkaverit-nimisen mainoselokuvan olettaisi sisältävän reippaasti enemmän hauskaa kreisibailausta ja nostalgista tunnelmointia aurinkoisen idyllisessä pikkukaupungissa. Siis sellaista, joka esittelisi miljöötä ja josta tulisi katsojalle hyvä mieli ja energinen olo. Sen sijaan elokuvassa ollaan alun jälkeen jatkuvasti suu mutrulla tai ahdistavissa tilanteissa. Se näyttää nuorten aikuisten elämän tarpeettomien kriisien temmellyskenttänä ja Hangon aivan paskana kesäkaupunkina, jossa ei tapahdu mitään eikä aurinkokaan juuri paista.

Hyvät näyttelijät menevät huonossa käsikirjoituksessa hukkaan. Elokuvan hahmot vittuilevat toisilleen koko ajan pienimmästäkin syystä, mikä on rasittava klisee naisten välisestä kaveruudesta. Draamaa luodaan väkisin “tikusta asiaa” -meiningillä, ja konfliktit sekä hahmojen emotionaaliset reaktiot eivät tunnu luontevilta. Anna Paavilaisen esittämä Iiris ei halua olla täydellisen miesehdokkaansa kanssa, koska… Koska en tiedä oikein miksi? Koska on “tyttöjen elokuvan” trooppi, että naishenkilö ei vain voi tietää mitä tahtoo, koska ei nyt vain voi? Hahmojen syyttäessä toisiaan horoiksi tai kontrollifriikeiksi en saanut millään kiinni, että minkä tähden; elokuva ei anna juuri mitään vahvistusta tällaisille tulkinnoille, vaan ne yllättävät myös katsojan, osin koska Iiris ja Karoliina ovat persoonina niin keskenään vaihdannaisia. Noloimmassa kohtauksessa parivaljakko pukeutuu naamiaisiin venäläisiksi huoriksi. Eeva huomauttaa, että aika rasistista. Elokuva kohtelee koko asiaa hauskana vitsinä.

Oma lukunsa on se, että selvästi yli 30-vuotiaat näyttelijät esittävät kaksvitosia jopa niin koomisille rajoille asti, että vain kuusi vuotta nuorempi Iina Kuustonen sedittelee muka-Lolitana Sampo Sarkolaa. Vaikka tämä on toki elokuvan kontekstissa olevinaan vitsi, niin ikäeroon pitäisi kai myös jotenkin uskoa..? Sarkolan tulisi olla roolissaan purjehduskenkä-playboyna jonkinlainen hurmuri, mutta vaikuttaa ulkoasunsa ja korostetun huolitellun käytöksensä perusteella Ted Bundy -tyypin sarjamurhaajalta. Suurin paskakakku taputellaan lopuksi. Elokuvan sanoma on, ja se myös sanotaan suoraan ääneen, että pitää ottaa kiltti mies, tytöt, kun sellaisen vielä saa. Tällaiseksi mieheksi kelpaa Eero Ritalan päätään aukova ja joutilas kahvilan pomo, joka ei osaa edes puhua naisille vittuilematta. Haistakaa paska ja painukaa helvettiin. Tuli Du côté d’Orouëtia (1971) ikävä.

The Naked Lunch (Ohj. David Cronenberg; Kanada, Japani & Iso-Britannia: 1991)

The Naked Lunch on yritys sovittaa William S. Burroughsin merkittävin romaani (1959) elokuvaksi. Elokuva yhdistää kirjan, Burroughsin varhaisimpien töiden ja hänen oikean elämänsä kohtauksia sekaisin. Ratkaisua on kiitelty luovuudesta. Juonessa beat-runoilijakavereidensa kanssa hengaileva “Bill” (Peter Weller) alkaa piikittää vaimonsa (Judy Davis) kanssa duunipaikalta kotiin tuotua hyönteismyrkkyä suoneen. Valitettavan ampumisonnettomuuden jälkeen narkkari Bill pakenee maan alle “Interzoneen”, jossa päättää kirjoittaa tapahtuneesta raportin. Interzone on orientalistinen visio Marokosta, jossa kaikkialla on kirjoituskoneita ja erilaiset olennot ja satunnaiset tuttavuudet muodostavat verkon, johon Bill jää sätkimään.

Kaikki on metaforaa huumekoukulle, luovuuden tiloissa haahuilulle ja näiden kahden yhdistelmille. Elokuvan surrealismi on poikkeuksellista siinä suhteessa, että visuaalisesti elokuva ei anna apuja sen selvittämiseen, milloin liikutaan hallusinaatioissa ja milloin ei. Värit eivät ala välkkyä, kameraan ei läjähdä filttereitä. Hirviöt vain ilmestyvät ihmisten keskelle, talot muuttuvat skarvien jälkeen toisiksi, asuntojen kunto ja tyyli muuttuvat Billin mielentilojen mukaan kohtauksesta toiseen. Leikkaukset samojen kohtausten sisällä saattavat sisältää hyppyjä fantasiasta realismiin, mikä toimii vastineena Burroughsin proosan cut-up-tekniikalle.

Cronenbergille tyypillisesti groteskeja, sävyltään katkeroituneita, lihan syvyyksiin uppoavia painajaisnäkyjä löytyy; kirjoituskoneet muuttuvat valtaviksi kuoriaisiksi, suuret mutanttimaiset olennot kuiskuttavat Billin korvaan salaisuuksia tuhatjalkaisten huumeagenteista, jotka ovat tulleet tekemään myyräntyötä ihmisten keskuuteen. Erilaiset olennot ovat mielikuvituksekkaita, hienon näköisiä ja tuntuvat osalta elokuvan maailmaa, mutta niihin tiivistyvät myös elokuvan suurimmat heikkoudet, sillä katsoja alkaa odottaa niitä kuin hauskaa sit-comin sivuhahmoa. Niistä tulee gimmickejä, kasautuvia symboleja kirjoituspakolle ja -esteille.

Pian koko elokuva tuntuu freudilaiselta, psykologiselta selitykseltä sille, miksi William S. Burroughsista tuli suuri kirjailija: vaimon ampuminen vahingossa traumatisoi niin paljon, että se oli manattava ulos. Tiivistys tuntuu Burroughsin proosalliseen tuotantoon verrattuna lattealta, vaikka kirjailija itse olisikin maininnut tapahtuneella olleen vaikutusta. Tätä lässähdystä korostavat elokuvassa kuullut lyhyet katkelmat suoraan kirjailijan teoksista. Ne ovat niin eloisia verrattuna elokuvan ilmeeseen, että ovat latistaa kokonaisuuden. En suoranaisesti kutsuisi tätä elokuvaa kaikille sopivan haaleaksi mid-cult-versioinniksi alkuteoksesta, mutta rajoilla mennään. Erityisesti pettymys on Burroughsin elämän homoseksuaalisten elementtien sysääminen pieneen sivurooliin. Kyseessä on kuitenkin kirjailija, jonka mieleenpainuvimmissa painajaisissa mälli lentää ja aistillisuus on jatkuvasti läsnä.