Only Connect

Posted on by kangasvalo

Minua kiinnostaa aivan toisenlainen televisio kuin kehutut “huippusarjat”, jotka yleensä tympivät minua jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Koska laatudraama esittää yleensä luovaa peittääkseen toisteisuutensa ja se on aivan liian ilmiselvää, haluan katsoa telkkarista jotain helppoa, viihdyttävää ja tarinoinnista vapaata – tarkoituksellisen kaavamaista. Käännyn usein brittiläisten visailuohjelmien puoleen.

Nämä visailut ovat oikeaa tietovisaa enemmän kevyitä paneeliohjelmia, joita tutut tv-kasvot juontavat. Nämä myös vierailevat toistensa ohjelmissa. Hyviä esimerkkejä ovat Never Mind the Buzzcocks (1996–2015), QI (2003–), 8 Out of 10 Cats (2005–) ja sen spin-off 8 Out of 10 Cats Does Countdown (2012–) sekä Would I Lie to You? (2007–). Monissa näistä sarjoista nähdään seuraavia kasvoja: Jimmy Carr, Aisling Bea, David Mitchell, Sarah Millican, Bill Bailey… Paneelit ovat myös nuorille stand-up-koomikoille hyvä ponnahdusalusta.

BBC:n Only Connect (2008–) on miellyttävä poikkeus. Siinä on vain yksi julkkisjuontaja, alusta asti mukana ollut Victoria Coren-Mitchell, toimittaja, koomikko ja ammattimainen pokerinpelaaja. Osallistujat ovat kahteen joukkueeseen jaettuja taviksia. Keskiössä ovat pirullisen vaikeat kysymykset. Voittajajoukkue jatkaa eteenpäin. Kauden voittajat saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa.

Tehtävissä etsitään yhtäläisyyksiä. Ensimmäisellä kierroksella joukkueiden on arvuuteltava, mikä yhdistää neljää eri vihjettä, jotka voivat olla sanoja, kuvia tai musiikkia. Mitä aikaisemmin vastauksen tietää, sitä enemmän saa pisteitä.

Toinen kierros nostaa vaikeustasoa: nyt kilpailijoiden on tiedettävä kolmen vihjeen perusteella, mikä on sarjan neljäs vihje. Kolmannella kierroksella etsitään sanasekamelskasta aikarajan puitteissa neljää kokoavaa tekijää, joilla sanat voidaan jakaa ryhmiin.

Viimeisellä kierroksella arvuutellaan sanoja ja sanontoja kirjainrimpsuista, joista puuttuvat vokaalit.

Tyypillinen Only Connectin ensimmäisen kierroksen kysymys. Oikea vastaus on “_ollywood”. Neljäs, yhden pisteen vihje olisi H: Los Angeles. Nollywood on nimitys Nigerian elokuvateollisuudelle, jonka keskus on Lagos. Hindinkielisiä Bollywood-elokuvia tehdään Mumbain elokuvastudioilla. Pigeon Forgessa sijaitsee Dolly Parton -teemapuisto Dollywood ja Hollywoodin nyt kaikki tietävät.

Kisa on epätavallisen haastava. On vaikeaa sanoa, mikä on visailun kohderyhmä, mutta sarja on pienuuteensa ja vaikeuteensa nähden suosittu. Sen ympärille on syntynyt fanisivustoja ja kulttimaine. Katsojaluvut ovat olleet parin miljoonan paikkeilla, ja esityspaikka on siirretty kulttuurikanava BBC Fourilta suuremman yleisön BBC Twolle.

Mistään Kymppitonnista ei ole kyse, vaikka Only Connect on kai jonkinlaista eläkeläisviihdettä. Siinä väläytelty toisinaan pikkutuhma huumori on joskus surrealistista ja usein kuivempaa kuin cream cracker. Kysymykset taas ovat aivan liian visaisia mumman ja paapan kepeäksi aivojumpaksi. Ohjelman musiikki on geneeristä ja hienovaraisesti käytettyä. Jännitystä ei ole, eikä kisassa voita mitään paitsi hyvän mielen, lasilliset kuohuvaa Coren-Mitchellin kanssa ja ehkä jonkin pystin. Edes palkinnon antamista ei näytetä kunnolla kauden viimeisessä jaksossa, vaan se peittyy pimennetyn studion ja lopputekstien taakse.

Omituisin piirre on, että studioyleisöä ei ole ollenkaan. Tietysti näin oli esimerkiksi suomalaisessa visailuklassikossa Suomen tietoviisas (1990–98), mutta nykyaikaisten visailuohjelmien aikana tämä on poikkeuksellista. Yleisön ja jännitysmusiikin puute näyttää kirkkaasti, miten muut kisaohjelmat pyrkivät luomaan keinotekoista intensiteettiä niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa.

Coren-Mitchellin deadpanilla heittämien vitsien ainoat naurut voivat päästä kisaajilta, useimmiten on kuitenkin hiljaista. Yleistunnelma on kiehtovan vaivaannuttava.

Kilpajoukkueet koostuvat ihmisistä, joita ei televisiossa saada nähdä kuin fiktion karikatyyreissa: Nörteistä, joiden sosiaalista kömpelyyttä Coren-Mitchell saattaa lempeästi pilkata, vanhoista pubivisojen senseistä, roolipeliharrastajista tai matemaatikoista. Kisan yleishenki on silti kannustava ja luokseen kutsuva. Juontajan tehtävä on kuivilla jutuillaan luoda kisaajille lähestyttävä tunnelma.

Tietovisojen viehätys perustuu usein siihen, että katsoja voi arvuutella kilpaa kisaajien kanssa ja paukutella henkseleitään: “Kyllä minä tuon olisin tiennyt.” Haluatko miljonääriksi? -tyyppisten ohjelmien julkkisversioita katsoessa taas joutuu tuskastuneena läpsimään otsaansa, kun koko kansan idolit paljastavat idiotiansa.

Only Connectin tapauksessa ylemmyydentuntoon ei ole mahdollisuuksia. Kisaan osallistujat ovat lähes varmasti tietorikkaampia ja nokkelampia kuin keskimääräinen kotisohvalla istuja. Tämä on nörttien kosto.

Saan yleensä yhden tai pari ensimmäisen tai toisen kierroksen kysymystä oikein ennen kisaajia. Useimmiten minulla ei ole hajuakaan, mitä edes haetaan. En silti turhaudu. Tämä kokijan oman rajallisuuden näkeminen selvästi – ja sen myöntäminen – on hyvin harvinaista jopa dokumenttielokuvaa katsoessa. Ja varsin vapauttavaa.

Samalla se purkautuu arvostuksena liian räikeään havaijipaitaan pukeutunutta hikoilevaa niskapartaa, koukkuselkäistä patua tai hiukan liian hiljaa vastauksensa supisevaa silmalasipäistä tyttöä kohtaan (ääniraidalta kuulee välillä, että miksaamossa nostetaan mikrofonien volaa ylös). Hei, meissä todella on sisällä jotain, jota pelkkä kuori ei voi paljastaa.

Posted on by kangasvalo

Luen – enkä kai ole ainoa – osin, koska olen lapsena saanut lukemisesta jotain sellaista, jota en ole voinut saada muualta ja koska etsin samaa aikuisena. En tarkoita pakenemista arjesta… tai tarkoitan, mutta… en etsi “toista todellisuutta” vaan mahdollisuutta nauttia todellisuudesta tavalla, jonka vain sanat voivat nostaa esille. Lukeminen on parhaimmillaan ruumiillinen nautinto, voin maata paikallani, minulla on lämmin, pidän kirjaa käsissäni rintakehäni päällä, jotta en näkisi mitään muuta. Sanat vyöryvät silmiini pakottomasti, määräämälläni tahdilla, minulle luontevalla. Lukeminen on turvallisuuden merkki. Välillä katson muualle nähdäkseni hengittääkö muu maailma vielä. Hengittää, ja jokin tuossa hengityksessä nostaa hyvän teoksen arvoa. Kirja on pysähtynyt ja samalla kiihdyttää kaikkea liikettä lukijan ympärillä.  Tässä tarkan havainnoinnin tilassa, myrskyn silmässä, olen äkkiä enemmän läsnä kuin olen saattanut olla moneen päivään – niin kuin saatan olla, kun tunnen lämpöä toista ihmistä kohtaan ja näen hänet uudelleen pitkän tauon jälkeen. Mutta läsnäoloni ei ole pakotettua tai jännittynyttä, se on rentoa ja arvokasta, täynnä iloa, aika kuluu tuolla jossain.

Viisi syytä huonoon journalismiin

Posted on by kangasvalo
  1. Kilpailu. Journalismi on ala, jolle on työntekijöistä massiivista ylitarjontaa. Koulutettujen lisäksi joukkoon puskee kouluttamattomia, suhteilla paikkansa saaneita, aivan muita kuin journalismia opiskelleita. Näille uusille naamoille eivät toimittajan ohjeet paljon merkitse. Tietysti kaikki eivät ole ammattitaidottomia ja moraalittomia ja moni oppii tekemään työtä tekemällä, mutta silti seulan väljyys vaikuttaa. Syy johtuu virheoletuksesta, jonka mukaan “kaikki osaavat kirjoittaa”. Siis kuin lääkäriksi pääsisi kuka tahansa, joka osaa laittaa laastarin. Toimittajille tulee painetta niin ylhäältä (luettujen juttujen lukumääriä seurataan) kuin alhaalta (joku on aina valmis tulemaan tilallesi, jos meno ei maistu).
  2. Virheen myöntäminen on faux pas. Monet toimittajat tuntevat erheellisyytensä myöntämisen olevan niin yksilön kuin toimittajien kollektiivin heikkouden osoitus, vaikka tieteen tavoin erheellisyyden pitäisi olla journalismin perusoletus. Oikaisut pitäisi julkaista kissan kokoisin kirjaimin etusivuilla, ja päätoimittajien pitäisi pyytää yleisöltä näkyvästi anteeksi. Sen sijaan trollitehdaiden tykkäyksien ja normaalien klikkausten välillä ei erityisesti isoissa lehdissä tehdä analyyttista eroa. Siihen ei ole tarvetta, koska bisnes elää huomiosta ja huomio on “hyvä”. Oikaisut on likistetty pienin otsikoin taustalle. Toimittajien moraali ei usein ole muita ihmisiä korkeammalla tasolla, vaikka sen pitäisi olla. Kunniakoodisto on auttamattoman lepsu.
  3. Valta kihahtaa journalisteille nuppiin siinä missä taiteilijoille, poliitikoille ja muille, eikä ammatin julkisuus ainakaan auta asiaa. Timo Haapalan kaltainen erikoismies voi mellastaa, kun nousee tarpeeksi korkeaan asemaan. Asemaa ei horjuteta, koska palkan maksava organisaatio on tulokseen tyytyväinen. Alan mahdollisuudet luoda sisäistä painetta eivät ole tarpeeksi vahvat. Samalla esimerkiksi Haapalan puolueellisia mielipidejuttuja – joiden kolumniluonnetta niitä julkaiseva lehti ei korosta tarpeeksi – klikataan juuri polarisaation takia. Klikit käsitetään hyväksi journalismiksi, koska lukijat eivät ole koskaan väärässä. Ainoa toimiva protesti lukijalta on jättää lukematta. Suosittelen kokeilemaan, suurimman osan maailman merkittävistä tapahtumista saa tietoonsa muuta tietä ja lopuilla ei ole oman elämän kannalta väliä. Aikaa vapautuu omille mielihaluille.
  4. Huonon journalistin merkki – kun on kyse isosta mediumista, ja niistä on lopulta aina kyse, kun journalismista puhutaan – on liiallinen kunnioitus lukijaa kohtaan. Olen vilpittömästi tätä mieltä. Keskimääräinen valtavirran uutisten kuluttaja ei ole mikään ylevä olento, jos ei pahakaan – eihän hän muuten selaisi Ilta-Sanomien mediapornoa. Hyvä journalisti pitää lukijansa sopivasti loitolla. Siksi hän pyrkii selittämään kaiken totuudellisesti ja yrittää pitää huolen, ettei väärinkäsityksille jää sijaa. Jos somepeukutuksia seuraava toimittaja kuvittelee lukijan olevan puolellaan (ja sen vuoksi fiksu; onhan toimittaja fiksu omasta mielestään ja toimittajan fiksuus tarttuu lukijaan), hänet pitäisi laittaa pakkolomalle ja asentaa älypuhelimeen alkolukko. Etäisyyttä ottava hyvä journalisti ei voi ilmaista neutraalia suhdetta lukijaansa ääneen, sillä lukija rankaisee siitä. Tosiasiassa turhautuminen – jopa halveksunta – lukijakuntaa kohtaan tulee mieleen monille toimittajille vähintään kerran päivässä, mutta vain hyvät osaavat suhtautua tällaisiin ajatuksiin neutraalisti ja jopa jalostaa niitä. Lukijoiden kehuihin ja tykkäyksiin ihastuneet toimittajat taas ovat menettäneet kykynsä etäisyyteen. Vaikka tämä etäisyys on tietysti ihanne ja siten mahdoton saavuttaa, sen on oltava olemassa kaiken journalistisen toiminnan taustalla. Paikoin siitä on luovuttu ja tyydytty hekumoimaan saadulla vallalla.
  5. Media myy uutisia. Uutiset ovat median tuote. Tätä moni valveutunutkaan kansalainen ei ymmärrä tai jos ymmärtää, ei muista pitää sitä mielessä – suositumpaa on tulkita asioita valikoivasti “poliittisen agendan” lävitse. Tällaiselle lukijalle Yleä ajaa vihervasemmistolainen vaikuttamisen palo, Helsingin Sanomat on visusti liberaalien taskussa ja iltapäivälehdet läpeensä persuuntuneita – mutta yleensä joku näistä tahoista saa synninpäästön riippuen lukijan omista ennakkoluuloista. Ideologisen kritiikin taakse katoaa, että kaikkia näitä tahoja ajaa tarve myydä tuotetta – siksi ne ottavat kantaa. Kliketi klik. Jatkuvalla kommentoinnilla myydään samaa tuotetta, uutista, uudestaan ja uudestaan. En jaksanut tarkistaa tällaista kevyttä kirjoitusta varten, mutta journalistiikan alueella on varmasti tehty tutkimuksia siitä, kuinka paljon “uutta” jokainen kommentoiva teksti tuo ydinuutiseen. Epäilen informaation määrän romahduksen olevan varsin nopea – ehkä jo vuorokauden jälkeen. Silti jatkouutisia tehdään loputtomasti, mistä seuraa sisällöttömän, huonosti kirjoitetun tekstin virta.
Posted on by kangasvalo

Albrecht Altdorfer 1510

Metsät ovat vain metsiä, kun on lapsi. Niiden uhka tuntuu tarinoissa uhkalta niiden itsensä takia. Siksi niihin haluaa kävellä syvälle uudestaan ja katsoa valoa, joka onnistuu tunkemaan latvuston lävitse enää hädin tuskin, haluaa haistaa maan voidakseen kokea saman kuin kirjoissa. Metsä ei ole noidan asuinpaikka, se on noita itse. Aikuisena metsä vaaditaan näkemään symbolina tai vertauskuvana. Meidät koulutetaan siihen, ja taide jatkaa koulimista koko elämämme. Enää ei voi pelätä metsää, pimeää itseään. On pelättävä sitä mitä metsä edustaa, eli jotain meissä, aina meissä eikä koskaan muualla. Me, minä. Metsä lakkaa olemasta valtakunta, siitä tulee metafora. Metafora on aikuisuutta, sillä aikuisuudessa mikään ei ole vain yhtä tai ääretöntä, se on kahta ja rajoitettua; pinta ja pinnanalainen. Metaforan pakottaminen tappaa taiteen. Se merkitsee jonkin menettämistä, ja siitä jostain syntyvän surun ylittäminen ei ole useimmille enää mahdollista. Ajatukset kulkevat kehää.

Muistiinpanoja elokuvista, 5

Posted on by kangasvalo

Withnail & I (Ohj. Bruce Robinson; Iso-Britannia: 1987)

Olen nähnyt Withnail & I -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus kymmenen vuotta sitten. Silloin en jaksanut innostua sen nuhjuisuudesta, nykyisellään ymmärrän paremmin period-piecen pyrkimykset. On vuosi 1969. Marwood (Paul McGann) ja Withnail (Richard E. Grant) ovat työttömiä näyttelijöitä, jotka asustavat yhdessä. Kaverusten kämppä on täynnä tyhjiä viinapulloja, likaisia astioita, puhki luettuja kirjoja ja tahroja tapeteissa. Alkoholia ja välillä muitakin päihteitä kuluu. Pubissa tyypillinen nopea kertatilaus on muutama tuoppi ja pari viskiä. Viinanhimossaan Withnail juo jopa sytytysnestettä. Päästäkseen lomille arkisista Lontoon maisemista pojat kieroilevat itselleen avaimen Withnailin Monty-sedän (Richard Griffits) maalaistaloon Pohjois-Englannissa. Perillä kaksikkoa odottaa lukuisa määrä ongelmia vihamielisistä kyläläisistä ruoan puutteeseen. Elokuvan 60-luvun lopun Britannia ei näytä kuulleen hippiliikkeiden gloriasta tai populaarikulttuurin mullistuksista. Päähenkilöt ovat resuisia ja likaisia. Kahviloissa tarjotaan leipiä, joiden välissä on öljyssä uineita paistettuja kananmunia. Vaikka musiikkiraidalla raikaa Jimi Hendrix ja paikallisella huumediilerillä on pitkä tukka, tyypillinen tapa viettää iltaa on pubin nojatuolissa jurrissa kyhjöttäminen. Maalaiskylä voisi olla miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Pienillä sävyeroilla elokuva olisi kauhua tai ainakin Royston Vaseyta. Marwoodia ei kuvata kovin miellyttävänä tyyppinä. Withnail on avoimesti raivoissaan kaikelle ja pakenee hedonismillaan maailmaa, mutta suhde on molemminpuolinen. Marwood pistää huomiota herättävämmän ystävänsä lähes jokaisessa kohtauksessa kulkemaan edellään ja piiloutuu tämän selän taakse. Kertojana Marwood kehystää elokuvan niin, että on ikään kuin tahtomattaan joutunut Withnailin luomaan pyörteeseen. Withnailin eksentriydestä huolimatta Marwood on kaksikosta vahvempi, ja kun Withnailin suuri “petos” lopussa paljastuu, se tuntuu oikeastaan oikeutetulta näpäytykseltä Marwoodin sormille. Lopulta Marwood saatuaan työtarjouksen hylkää Withnailin empimättä, koska tämä “löyhkää”, siis haisee kurjuudelta ja köyhyydeltä, josta Marwood on juuri saanut vapaalipun pois. Tämän voi nähdä itsensä pelastamisena, nostalgisena muistona nuoruudesta. Toisena puolena on tietysti käsikirjoittajan ääneen lausumaton häpeä kaverin hylkäämisestä – Withnail perustuu Robinsonin ystävään Vivianiin. Jotkut “kunnolliset ihmiset” tiedostavat, minkä ovat jättäneet taakseen, vaikka olisivat näennäisesti unohtaneet ajat, jolloin eivät aivan niin kunnollisia vielä olleetkaan. Silti Marwoodia on vaikea syyttää muusta kuin tuhoon johtavan lojaaliuden puutteesta.

Siskokset (Ohj. Hirokazu Kore-eda; Japani: 2015)

Kolme kauan sitten isästään erkaantunutta ja samassa talossa asuvaa aikuista sisarusta (Haruka Ayase, Masami Nagasawa, Kaho) matkustaa isän hautajaisiin. Täällä he törmäävät neljänteen, teini-ikäiseen siskoon (Suzu Asano), joka muuttaa vanhempien siskojen luokse asumaan. Jokainen siskoista käy lävitse omaa sisäistä kamppailuaan suhteessa niin isään kuin hajanaisen perheen suhteisiin yleensä. Tämä on toinen kerta kun näen tämän elokuvan, nyt äitini kanssa, joka piti kokemuksesta valtavasti. Samoin minä rakastan tätä herkkää ja hellää elokuvaa perhesuhteista ja ystävyydestä, vaikka siinä on nähtävillä kaikki josei-mangan tyypillisimmät piirteet (elokuva on sarjakuva-adaptaatio ja sellaisena parhaimmistoa). Oikeastaan rakastan Siskoksia juuri siksi, että mangan troopit ja mitä tyypillisimmät juonenkäänteet ovat niin ilmiselvästi nähtävillä – troopeista syntyy turtumuksen sijaan lempeyttä. Parhaimpien japanilaisten sarjakuvien hahmot vievät mukanaan, jolloin heidän kanssaan elää ja hengittää. Myös tässä elokuvassa haluan uskoa näihin hahmoihin, toivoa heille hyvää. Näin arkinen, lähes tapahtumista vapaa slice-of-life ei ole tyypillisintä edes arthouse-draamaelokuvissa. Hiukan sentimentaalinen – mutta ei häiritsevästi – hyvän mielen perhe-elokuva, josta riitti puhuttavaa jälkikäteenkin paljon.

The Beach Bum (Ohj. Harmony Korine; Yhdysvallat: 2019)

Matthew McConaugheyn esittämä umpiretku runoilija Moondog menettää vaimonsa Minnien (Isla Fisher) onnettomuudessa. Testamentissa lukee, että runoilija saa vaimon miljoonaomaisuuden vasta kirjoitettuaan “suuren amerikkalaisen romaanin”. Poikkeuksellista kyllä, elokuvasta ei tule narratiivia siitä, kuinka kirjailija ymmärtää eläneensä vuosikymmenet hukkaan ja kasvaa nyt “ihmiseksi”. Sen sijaan hän onnistuu kaikessa ja elokuva esittää tämän ainakin pinnallisesti täysin vailla moraalia elämässään leijuneen ultrasubjektin tehneen jatkuvasti oikeita ratkaisuja, mitä 2000-luvulla kehittynyt neonväreissä hehkuva musiikkivideoestetiikka korostaa: elämässä ei ole kuin huippujuttuja. Korine tekee fantasioiden elokuvaa ja on kuvannut Gummosta (1997) lähtien ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä, mistä unelmoivat. Yhdet haistelevat tuhoutumisen partaalla olevassa pikkukaupungissa liimaa, kun taas toiset elävät cocktailien ja seurapiirien stoner-elämää rannalla hengailleen. Korinen elokuvien hahmot ovat useimmiten “tyhjiä”. He eivät ole tunteettomia koneita, mutta heidän oivalluksensa ja tekonsa ovat banaaleja ja merkityksistä tyhjiin puristettuja. The Beach Bum on saanut tavattoman huonon vastaanoton verrattuna ohjaajan edelliseen pitkään elokuvaan, Spring Breakersiin (2012), vaikka se on sitä parempi. Elokuvien estetiikka ja eetos ovat samaa maata – välissä on ollut ilmastonmuutosta, feminismin nousua, äärioikeistoa ja Trumpia, toisin sanoen seitsemän lisävuotta. Tässä välissä ohjaajan vapaan hedonismin kuvauksista on tullut nyt paljon provokatiivisempaa sisältöä, jota ei uskalleta enää hehkuttaa ja katsoa samoin ironisin lasein kuin Alienin (James Franco) seinällä roikkunutta Scarface-julistetta vielä 2010-luvun alussa. Useimpia kriitikkoja on ärsyttänyt vähintäänkin rivien välistä tulkiten, ettei elokuvantekijä valitse puoltaan: miksi hän ei tuomitse, miksi hän ei osoita sormella tarpeeksi selvästi? Sen sijaan Korine vain näyttää roskan estetiikan, miltä se haisee ja tuntuu, ja jatkaa tällä tavalla John Watersin viitoittamaa tietä.

Polyester (Ohj. John Waters; Yhdysvallat: 1981)

Mistä puheen ollen seuraava elokuva on itse maestron klassikko. John Waters kumartaa Polyesterilla kahdelle suurelle amerikkalaiselle klassikolle. Ensimmäinen heistä on tuottaja-ohjaaja William Castle, joka tunnetaan B-elokuvista, joita markkinoitiin mitä erilaisimmilla gimmickeillä sähköshokkeja antavista tuoleista katsojien pään yllä lentäviin kumiluurankoihin. Waters toisti Castlen temppuja Polyesterin ensi-iltakierroksella katsojille jaetulla raaputettavalla hajukortilla, joka löytyy elokuvan uudelleen julkaisseen Criterion Collectionin blu-raylta. Ruudussa vilkkuva numero kertoo katsojalle mitä ruutua lapussa raaputtaa, jotta saa aidon tujauksen jotain yleensä epämiellyttävää hajua.

Toinen Watersin mukailema ohjaajasuuruus on melodraaman kuningas Douglas Sirk, jonka ironisten nenäliinaelokuvien ironian Waters repii auki ja astelee sen sykkivä sydän kourissaan hanhenmarssia. Francine Fishpaw (Divine) on perheenäiti, jonka elämässä kaikki menee päin helvettiä. Tytär Lu-Lu (Mary Garlington) jakaa toosaa kulmakunnan epäsosiaalisimmille tapauksille, poika Dexter (Ken King) on pahaa aavistamattomien naisten jaloille tallova perverssi. Pornoteatteria johtava aviomies Elmer (David Samson) vain nauttii moraalinvartijoiltaan saamastaan epäedullisesta huomiosta, vaikka Francine haluaisi vain elää rauhallista, hissukkamaista elämää idyllisellä esikaupunkialueella. Kasautuva epäonni ajaa perheenäidin alkoholismiin. Seuraa melodraamoista tuttu ihmeellinen, selittämätön käänne, jonka seurauksena kaikki päättyy onnellisesti, vaikka perheen koti ja pihamaa ovat viimeisissä otoksissa ruumiita täynnä. Watersin vitsi on tietty se, että kun Francinen haaveet viimein toteutuvat, ne ovat banaaliudessaan vielä karmivampia kuin niitä edeltänyt kaaos.

En ole aivan varma olenko nähnyt ainakaan vuoteen elokuvassa sarjakuvamaisempaa jaksoa, kuin kohtaus, jossa lihava musta nainen (Jean Hill) kaappaa bussin ja aloittaa takaa-ajon vain päästäkseen antamaan punk-nuorisolle ympäri korvia ja purrakseen näiden auton renkaat rikki.

Kevät (Ohj. Arvo Kruusement; Neuvostoliitto (Viro): 1969)

Kevättä on kutsuttu Viron historian merkittävimmäksi elokuvaksi. Aikansa kassamagneetti se ainakin oli. Se kuvaa 1800-luvun lopun oppikoulua, erityisesti siellä opiskelevia äveriäiden maalaistalojen poikia, yhden vuoden ajan. Päähenkilöiksi nousevat kirkasotsainen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Arno (Arno Liiver) sekä kujeiluihin taipuvainen Toots (Aare Laanemets), josta on yritetty tehdä katsojille ikonista veijarihahmoa. Hahmon lähinnä raakaa koulukiusaamista muistuttavat keppostelut onnistuvat kuitenkin vain vituttamaan. Kuten usein on kansallisesti tärkeiden elokuvien kanssa, arvo ulkomaalaisen taidepellen silmiin on väistämättä hiukan mysteeri. Suoraviivaisena historiallisena elokuvana, jossa on lapsellista huumoria, se ei ole aivan oma palani kakkua. Teos on neuvostoliittolaisen taide-elokuvan tapaan teknisesti taidokas, erityisesti kuvaukseltaan, ja sellaisena onnistuneempi kuin moni ajan suomalainen elokuva. Episodimaiselta juoneltaan se on ihan sympaattinen nuorisokuvaus. Lähin suomalainen vertailukohta voisi olla Mikko Niskasen Pojat (1962), vaikka Kevät on vähemmän traaginen ja enemmän nostalginen.

Kiinnostavaa kyllä, elokuvalle on kaksi jatko-osaa, joissa kuvataan samoja hahmoja nuorina aikuisina ja keski-iän kynnyksellä ja joissa kaikki samat näyttelijät ovat edelleen mukana.

Nousu (Ohj. Larisa Shepitko; Neuvostoliitto: 1977)

Kaksi sotilasta ja heitä auttava nainen jäävät suuren isänmaallisen sodan tiimellyksessä natsien nalkkiin. Nämä päättävät tehdä heistä varoittavan esimerkin. Neuvostoliittolaisuudesta kun puhutaan, tässä on sitten sitä itseään, neukkulaista taide-elokuvaa sotateemalla. Kärsimys on kestämätöntä ja moraalinen opetus hakataan vasaralla naamasta sisään, missä ei elokuvan moitteettoman toteutuksen huomioiden sinänsä ole vikaa. Teos on siis oikein kelpo ja siitä näkee sen olleen ohjaajalleen suuri saavutus, mutta tällainen sotatraumoissa ja isänmaallisuuden hengessä kieriskelevä hengenahdistus ei vain ole sitä, mitä elokuviltani etsin. En pidä Tule ja katso -elokuvasta (1985) kovin paljoa samasta syystä. Eisensteinin ajoista lähtien näissä filmeissä on ollut jotain naiivia silloinkin, kun valtion propagandakoneisto on antanut taiteilijoille enemmän liekaa. Tarkovski kykeni riisumaan venäläisyyden hengestä ulkokultaisuuden tekemällä tarpeeksi vaikeita elokuvia, monet muut eivät. “Taiteellisuudesta” kielivä ekspressiivisyys tuntuu teatraaliselta ja siksi falskilta, vaikka aihe on jo niin raskas, että sen itsessään pitäisi riittää. Tarinan Kristus-allegoria on ihan paikallaan, ja lopun teloituskohtaus on intensiivisyydessään ja leikkauksessaan täysin säälimätön katsojaa kohtaan. Silti ajattelin katsoessani muutaman kerran Studio Julmahuvin (1998) vauhdikasta neuvostoliittolaista toimintajännäriä, Lasia.

Reminiscences of a Journey Through Lithuania (Ohj. Jonas Mekas; Länsi-Saksa & Iso-Britannia: 1972)

Liettualainen Jonas Mekas pakeni toisen maailmansodan tiimellyksessä veljensä kanssa länteen. Pako jäi yritykseksi. Veljekset jäivät kiinni junamatkalla ja päätyivät natsien tehtaaseen pakkotyöhön. Sodan loputtua Mekas jatkoi taivallusta kohti länttä aina Yhdysvaltoihin asti. Siellä hänestä tuli avantgarde-elokuvan merkittävimpiä hahmoja. Tämä elokuva käsittelee tätä valtavaa emigranttikokemusta. Se kuvaa Mekasin ja hänen veljensä paluumatkan 25 vuoden jälkeen entiseen kotimaahan ja samalla pieneen maalaiskotikylään, joka on nyt osa Neuvostoliittoa. Kamera tallentaa perheenjäsenet, poikiaan uskollisesti kotiin odottaneen huivipäisen äidin, serkut, sedät, tädit, naapurit. Vieraiden saapuminen on juhlan paikka. Ääniraidalla Mekas lukee hapuilevalla ja vahvasti murtavalla englannillaan päiväkirjamaisia katkelmia ja havaintoja filmikatkelmien sisällöstä. Samalla kuullaan nostalgista musiikkia, tallennuksia kylän asukkaiden yhteislauluista, äänitehosteita. Mekasin teos on eleginen onnistuen vakuuttamaan katsojansa siitä, että kansan kaltaisella olennolla voi olla “sielu”. Arjen historian kuvaajana teos on ainakin erinomainen. Kauniin ja alati levottomasti liikkuvan 16 mm filmijäljen kruunaa taidokas leikkaus.