Paholaisen ohjeita

Posted on by kangasvalo

Aloita in medias res, kerro henkilökohtaisista sattumuksista, kuinka selätit kuolemanpelkosi, siivosit romuttuneen parisuhteen jäljiltä elämäsi rippeitä, kuinka sydämeesi sattui niin kovin. Kaikki palasi kuin taikaiskusta mieleesi näkemästäsi taideteoksesta. Tee itsestäsi tähti silloinkin, kun kyse on muiden elämästä ja työstä.

Puhu ideologiasta, mieti ideologiaa, katso maailmaa ideologian linssin lävitse. Oleta X ja Y, aseta ne vastakkain maailmaan jossa elät, miellä kokemuksesi todellisuuden prismaksi, hajottajaksi joka näyttää valon sellaisena kuin se mielestäsi aina on ollut. Kirjoita tarina todeksi maailmaan.

Hanki koulutus, jonka koet antavan maailmalle lisäarvoa. Teeskentele vaatimattomuutta vaivoin pidätellyn ylpeytesi peitoksi. Opettele uusi kieli vanhan kielesi päälle. Unohda aktiivisesti. Sulaudu tapettiin, josta olet pakottanut itsesi pitämään. Käytä kirjoittaessasi uutta kieltä, tarkasti, niin kuin pitää. Vältä arvottamista. Puhu oppimisesta, vaikka et tiedä mitään historiasta.

Älä sano mitään. Kirjoita sanoja paperiin mutta jätä sanomatta kaikki mitä et pidä ehdottoman turvallisena ja sallittuna. Älä yhdistä lankoja toisiinsa, älä lue mitään mitä ei ole pakko. Poimi avainsanat tiedotteesta. Vältä nolostuttamasta ketään, ennen kaikkea itseäsi.

Minkä tahansa polun valitsetkin, pidä huoli siitä, että se on tiukasti vasemman käden puolella. Lausu rohkaisuksi muutama sana maagisen taskupeilin edessä. Olet valmis tekemään kulttuurikritiikkiä.

Muistiinpanoja elokuvista, 9

Posted on by kangasvalo

Dead Leaves (Ohj. Hiroyuki Imaishi; Japani: 2004)

Dead Leaves on kulttianime, hyperaktiivisen animaation taidonnäyte. Kaksi rikollista lukitaan vankilaplaneetalle Natural Born Killers -henkisen rikosaallon jälkeen. Ei mene aikaakaan, kun he nousevat kapinaan ja vetävät mukanaan kaikki epätoivoiset vangit. Huipennuksena koetaan eräänlainen pyhä synnytys ja Lars von Trierin Rigetistä muistuttavan pikaisesti kasvavan vauvan voimallisuus. Seksuaalisuus näyttelee teoksessa lähes yhtä suurta osaa kuin mahdottoman suuret aseet. Tämä on silkkaa idiä eli Looney Tunesia eli siis hyvä.

One Cut of the Dead (Ohj. Shinichiro Ueda; Japani: 2017)

En normaalisti välitä spoiler-varoituksista, mutta One Cut of the Dead muuttaa muotoaan niin paljon, että elokuvasta kiinnostuneen on parasta olla lukematta tekstiä. Kyseessä on yksinkertainen zombikauhukertomus. Tarkkasilmäinen näkee, että teos on varsin tyypillinen japanilainen B-luokan kauhu ja huomaa jopa jonkinlaisia genrelle tyypillisiä klaffivirheitä, tyhjäkäyntiä ja näyttelyn tönkköyttä. Virheille antaa kuitenkin anteeksi, sillä teos on, ainakin näennäisesti, yhdellä otolla kuvattu ja vaikuttaa siksi kiinnostavalta kokeilulta. Muutaman kymmenen minuutin jälkeen elokuva päättyy ja lopputekstit seuraavat. Niitä seuraa paljastus: kyseessä on ollut elokuva elokuvassa, suora lähetys, jonka luomista varten on palkattu kunnianhimoinen TV-ohjaaja. Katsojan todistamat virheet ovat johtuneet teoksen tuotannon yhteydessä koetuista vaikeuksista. Elokuva nähdään nyt uudestaan, mutta kulissien takaa, tekijätiimin näkökulmasta. One Cut of the Dead on tavallista kiinnostavampi elokuvanteosta ja sitä kohtaan koetusta rakkaudesta kertova elokuva. Silti se on korkeintaan keskinkertainen eikä tuo genreen mitään radikaalisti uutta. Ideaalikohderyhmä ovat elokuvien teosta haaveilevat 15-vuotiaat.

Alice, Sweet Alice (Ohj. Alfred Sole; Yhdysvallat: 1976)

Nuori tyttö (Paula Sheppard) kiusaa julmasti nuorempaa siskoaan (Brooke Shields). Äiti on yksinhuoltaja, naapurissa asuu hikoileva, rasvainen pedofiili. Myöhemmin nuorempi sisar tapetaan kesken tämän kommuunion. Häiriintynyttä sisarta syytetään tapahtuneesta ja alkaa kierre mielisairausepäilyjen ja tulehtuneen yhteisön sokkeloissa. Pidän elokuvista, jotka tapahtuvat hyperrealistisessa maailmassa, moderneista saduista. Sellaisia elementtejä tässä ovat esimerkiksi liioitellun groteskisti kuvattu hysteerinen perhe-elämä ja naapuruston lihava, gargoilimainen hirviö. Samaten teoksen antikatolilainen asenne miellyttää minua kovasti. Tunnelma on kuin Yhdysvaltoihin sovitettua Lucio Fulcia. Elokuva on yksi aliarvostetuimpia slashereita, ehkä koska ei suoranaisesti tunnu puukkohipalta vaan joltain omalta jutultaan. Liian outoa jännärifaneille.

Le boucher (Ohj. Claude Chabrol; Ranska & Italia: 1970)

Chabrolin elokuvassa nuori pikkukaupunkiin muuttanut opettajatar (Stéphane Audran) tutustuu paikalliseen teurastajaan (Jean Yvanne), joka on entinen sotilas. Mutta mies on teurastaja myös kolmannessa mielessä: tappaja, sarjamurhaaja. Nainen hyväksyy miehen ystävyyden ja lumoutuu tämän maalaismaisesta brutaaliudesta mutta kieltää fyysisen kosketuksen ja pääsee tällä tavoin oudosti pedon niskan päälle. Psykoseksuaalisen kertomuksen taustalla on häiveitä Algerian sodasta, jonka melskeissä teurastaja on palvellut puolet elämästään ja jonka kokemukset ovat tuhonneet hänet ihmisenä. Toisaalta opettajattaren kieltäytyminen seksistä johtuu myös jostain, jota ei aivan kokonaan sanoiteta. Häiritsevä epävarmuus ei varmastikaan miellytä katsojaa, joka haluaa elokuvakokemuksiltaan tasa-arvoa edistäviä näkemyksiä ja puhtoisia henkilöhahmoja, mutta jää vaivaamaan ristiriitaisuudellaan: tarinassa ei ole selkeää moraalia. Jälleen kerran hieno elokuva Chabrolilta ja olen alkanut pitää häntä Ranskan uuden aallon top 3 -ohjaajiin kuuluvana. Muut kaksi ovat luultavasti Jacques Rivette ja Agnès Varda, joskin Éric Rohmer on lähellä.

Pianonopettaja (Ohj. Michael Haneke, Ranska, Itävalta & Saksa: 2001)

Pianonopettaja on Michael Haneken parhaimmistoa. Se johtuu ehkä siitä, että teoksen pohjalla on Elfriede Jelinekin romaani ja Haneke ei käsikirjoittanut teosta itselleen vaan toiselle ohjaajalle. Haneke kutsuttiin hätiin, kun tuotantosuunnitelmat menivät solmuun. Lopputulos on perus-Hanekea oudosti lähestyttävämpi. Isabelle Huppert esittää pomottavan äitinsä alla kipuilevaa Erikaa, joka opettaa nuorille pianonsoittoa huippukoulussa. Erika on nihkeä kusipää, joka tyydyttää tukahdutettuja seksuaalisia tarpeitaan nuuhkimalla mällipapereita pornoteatterissa, vakoilemalla paneskelevia pareja ja viiltelemällä sukuelimiään. Hän kohtaa vertaisensa, kun tapaa nuoren pianolahjakkuuden, jota kohtaan tuntee vaistomaista kiiman sekaista vihaa. Erikan tunne-elämässä läheisyys ja kuvotus elävät rinta rinnan. Sadomasokistinen fetissi peittää alleen tunteen yksinäisyydestä ja lahjakkuutta ylistävästä mutta ilottomasta elämästä.

Warlock (Ohj. Steve Miner; Yhdysvallat: 1989)

Ikikarismaattisen Richard E. Grantin ja Julian Sandsin tähdittämä fantasiaseikkailu on lyhyesti sanottuna aivan uskomattoman typerä ja juuri siksi viihdyttävä. Grant on noidanmetsästäjä, joka seuraa otsikon velhoa (Sands) epämääräisestä fantasiamenneisyydestä (jonka pitäisi olla 1600-luku mutta joka näyttää paikoin 1200-luvulta) nykyaikaan voidakseen pistää tämän lopullisesti maan multiin. Luonnollisesti noidanmetsästäjä hämmästelee nykyaikaisia vempeleitä monttu auki istuessaan häntä reissullaan auttavan tarjoilijan (Lori Singer) vieressä auton pelkääjän paikalla. Onneksi noitakompassi auttaa seuraamaan maagisen saatanan sikiön levitointia läpi Yhdysvaltojen. Hilpeässä elokuvassa muun muassa pistetään pikkulapsi rasvapataan ja isketään nauloja maagin jalanjälkiin. Teoksen kuvaama taikuus on aitoihin myytteihin perustuvassa sisäisessä logiikassaan fantastisen oloista, vaikka elokuva on silkkaa kasarifantasiaroskaa. En muista hetkeen nähneeni mitään näin estoitta viihdyttävää.

A (Ohj. Tatsuya Mori; Japani: 1998)

Dokumentti käsittelee satojen ihmisten hengen vieneen Tokion sariinikaasuiskun tehnyttä Korkein totuus -kulttia pian iskun toteuttamisen jälkeen. A tulee kultin toisesta nimestä Aleph. Johtaja Shôkô Asahara on viskattu linnaan odottamaan teloitusta muutaman muun kanssa. Pomoksi on vaivihkaa noussut karismaattisen partajeesuksen sijasta komentoketjussa jossain sijalla 300 oleva hiljainen rillipää, PR-mies Hiroshi Araki, joka kärsii loputtomasta mediahuomiosta naama tonnin setelinä kuin sekavaa konkurssipesää selvittämään nakitettu konttorirotta. Pyrkiessään puhdistamaan kultin maineen hän kohtaa kaikenlaista: Paikallisen yliopiston humanistiaktivistit pyrkivät auttamaan, vaikka yrittävät samalla vakuuttaa Arakin lähtemään kultista. Kamera tallentaa kultin jäseniin kadulla kohdistuvaa avointa, peittelemättömän fasistista poliisiväkivaltaa. Loppu on moniselitteinen, ei mikään tyydyttävästi muotoiltu kertomuksen loppu. Araki päättää jäädä kultin jäseneksi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Myöhemmin hänestä tuli koko järjestön johtaja. Kannattiko? Teokselle on jatko-osa, jonka katson varmasti vielä joskus.

Syksyn jälkeen saapuu kevät (Ohj. Annika Grof; Suomi: 2020)

Syksyn jälkeen saapuu kevät on taattua Suomi-laatua eli raivostuttavan sijasta keskinkertainen ja hiukan tylsä. Kirjoitan tämän saman monista suomalaista näytelmäelokuvista, mutta periaatteessa tekniikkaa ja näyttelijöitä ei voi syyttää mistään ja harvinaista kyllä, tässä tapauksessa ei ohjaajiakaan. Teokselle voi nostaa hattua myös hienosta avauksesta: se on kautta aikain ensimmäinen livvinkarjalankielinen elokuva. Eletään sodanjälkeistä uudelleenasutuksen aikaa ja nuori Anni (Asta Sveholm) kaipaa vapautta ja kaupunkiin ahdistavan maaseudun sijasta. Valitettavasti teos on masentavan tyypillinen suomalainen kertomus: jos toivoa on, se sammutetaan, jos kärsimystä on, siitä tehdään kaunista. Ei tällaista vaan jaksa, saatana.

Why Don’t You Play in Hell? (Ohj. Sion Sono; Japani: 2013)

Sonon tunnetuimpiin kuuluva elokuva on sekin oodi elokuvanteolle, niin kuin tässä kirjoituksessa aiemmin mainittu One Cut of the Dead. Moodi on myöhemmin tehtyä toveriaan paljon groteskimpi ja sarkastisempi. Mestariteoksesta haaveileva amatööriohjaaja yrittää vakuuttaa kaikki ympärillään vielä viimeiseen yritykseen, vaikka ihmissuhteetkin jo kärsivät. Mahdollisuus tulee, kun kaksi keskenään kilpailevaa yakuza-porukkaa päättää laittaa toisensa lihoiksi. Ohjaaja näkee siinä mahdollisuuden tallentaa kokonaisuus ja luoda siitä jotain ainutkertaista. Why Don’t you Play in Hell? vaikuttaa jonkinlaiselta kommentaarilta elokuvanteon kyvystä sairastuttaa tekijänsä. Lopun hurmeleikin on varmaankin tarkoitus olla hauskaa ja viihdyttävää. Siinä se ei onnistu. Sen mitä Sonolta olen nähnyt, hän kärsii Takashi Miike -syndroomasta: Joukossa on ollut helmiä, mutta yleisesti ottaen hänen teostensa ideat ovat vain ihan hauskoja ja elokuvat usein vain liian pitkiä, jolloin niiden ideoista tulee gimmickejä. Teokset hukkaavat mahdollisuutensa kaikenlaiseen liioiteltuun läträilyyn.

Desert Nights (Ohj. William Nigh; Yhdysvallat: 1929)

John Gilbertin Hangon keksinkin peittoava virnuilu unohdetussa mykkäajan seikkailussa olisi taattu krapulapäivän pelastaja, jos elokuva olisi hitusenkin kiinnostavampi. Valitettavasti kokonaisuus on vain tylsä. Avioparia esittävä huijarikaksikko pöllii timanttifirmalta Afrikan tähden ja kidnappaa samalla mukaansa yhtiön johtajan. Aavikolle sijoittuva kolmiodraama on kuvattu erittäin halvalla jonkun Hollywoodissa sijaitsevan kämpän takapihalla. Suhtautuminen naisiin kesytettävinä äkäpusseina ja pääsankarin timanttidiileriys eivät suoranaisesti nosta pisteitä nykykatsojan silmissä. Teos jäi Gilbertin viimeiseksi mykkäelokuvaksi.

Ulysse (Ohj. Agnès Varda; Ranska: 1983)

Agnès Vardan lyhytelokuvassa tutkitaan yhtä ohjaajan 50-luvulla ottamaa valokuvaa. Alaston mies seisoo rannalla selin kameraan. Pieni poika, Espanjan fasismia paenneiden toisinajattelijoiden jälkeläinen, tutkii kuolleen vuohen raatoa. Pojan nimi on Ulysse. Kaikki teoksen ympärillä on pysynyt vain näennäisesti samana. Niin mies kuin poika ovat vanhentuneet, Varda on vanhentunut. Vain vuohi pysyy kuolleena, mutta kaikki kuvassa olleet seuraavat tai ovat jo seuranneet sitä ikuisuuteen, joka ei kai paljoa eroa valokuvan kuolleista, pysähtyneistä hetkistä. Yllättävän henkilökohtaisia sävyjä saava dokumentti valokuvan roolista yhtenä 1900-luvun massamedioista on erinomainen esimerkki Vardan taidoista ohjaajana.

Poetry (Ohj. Lee Chang-dong; Etelä-Korea: 2010)

Normaalisti näin suorastaan kellokoneistomaisesti ja metaforallisesti etenevä elokuva kyllästyttäisi minua, mutta Poetry on niin tasapainoiseksi kokonaisuudeksi tehty, että en voi olla viehättymättä. Eläkeikäinen iloinen täti Monika nimeltä Yang Mi-ja tienaa rahaa siivoustöillä elättääkseen kiittämättömän lapsenlapsensa. Hän on myös juuri aloittanut runousharrastuksen. Lääkäri kertoo Yangille, että hän sairastaa Alzheimeria, mutta tieto ei joko uppoa mummon kallon tai hän yrittää kiistää sen tietoisesti. Mies on kuollut, tytär asuu töiden takia jossain muualla, kämpässä luuhaa teini-ikäinen räkänokka. Pojan paskiaismaisuudesta huolimatta mikään ei saa Yangia (eikä katsojaa) varautumaan siihen, että kakara on syyllistynyt yhdessä kavereidensa kanssa koulutoverin joukkoraiskaukseen uudestaan ja uudestaan. Tyttö on tappanut itsensä. Odotettavissa on oikeusjuttu eikä syyllisyydestä ole pienintäkään epäilystä. Koulu yrittää peitellä tapahtunutta maineen menettämisen pelossa. Muiden syyllisten isät yrittävät kuitenkin ostaa uhrin äidin hiljaiseksi suurella rahasummalla. Yang on tilanteessa, josta ei ole helppoa ulospääsyä, eikä kertomus kulje suuntaan johon odottaisi. Se kasvaa tarinaksi oman elämän virheille jätetyistä hellistä jäähyväisistä ja muuttuu empaattiseksi kuvaksi naisen asemasta eteläkorealaisessa kulttuurissa, jossa oli silloin ja on edelleen valtavasti petrattavaa. Kerta kaikkiaan hieno elokuva.

Dead Souls (Ohj. Wang Bing; Ranska & Sveitsi: 2018)

Kiinalaista modernia historiaa armottomuudella tallentavan Wang Bingin 500 minuuttia pitkä katujyrä koostuu lähes yksinomaan eräästä kommunismin ajan rangaistussiirtolasta selvinneiden vanhusten haastatteluista. Kaikki haastattelut on kuvattu yhdellä staattisella kameralla, ainoat leikkaukset tapahtuvat, kun kamerasta loppuu nauha. Ihmiset joutuivat kaivamaan keskellä Gobin autiomaata käsin itselleen luolia, joissa nukkua. Ruokaa ei ollut, lääkkeitä vielä vähemmän. Useimmat kuolivat keuhkokuumeeseen, nälkään ja nestehukkaan. Teoksessa kohdataan 120 selviytynyttä, osa heistä on haastatteluiden tapahtuessa jo kuolemassa vanhuuteen. Välillä käydään paikan päällä, keskellä autuaasti jälkipolvien mielistä unohtunutta mitätöntä länttiä hiekkaerämaassa. Lopuksi heiluva käsivarakamera vaeltaa hitaasti vanhan vankilamaan tomuilla. Kuolleiden luita on edelleen joka puolella. Teos ei pärjää ohjaajan toiselle mammutille, Tie xi qulle, mutta se on todisteena Kiinan historian varjopuolista, jos mahdollista, vieläkin raaempi.

The Other Side of the Wind (Ohj. Orson Welles; Yhdysvallat, Ranska & Iran: 2018)

Siis tällainen on Orson Wellesin viimeiseksi jäänyt teos. Juupa juu. Jostain syystä odotin tältä jotain, vaikka en pidä Wellesin elokuvista kovin paljoa. Niissä on katsojaa aliarvioivaa ironisuutta, jota en osaa arvostaa. The Other Side of the Wind kertoo kovasti Wellesin oloisesta ohjaajasta (John Huston), jonka viimeisin teos on michelangeloantonionimainen moderni haahuilu. Teos esitetään suurissa parhaille kavereille ja entisille yhteistyökumppaneille järjestetyissä allasbileissä, joissa selviää myös, että tuotannon loppuun viemiseksi ei ole rahaa. Silti ympärillä on perskärpäsiä, jotka haluavat osan ohjaajan gloriasta. Hollywood on koneisto, joka niistää todellisista taiteilijoista mehut. Tai jotain. Lopuksi ohjaajaparka päättää päivänsä joutumalla Keskipäivän aaveen (1963) lopetuksen tapaan auto-onnettomuuteen. Kokonaisuuden voi ottaa tosissaan tai sitten ei. Niin kuin Wellesin kohdalla yleensä, en saa teoksesta juuri mitään irti. Kaikessa on tavoittamaton ylimielisyyden sävy. Elokuvan arvostettavin puoli on sen kuvauksen ja leikkauksen välinen yhteispeli, joka on todella upeaa ja dynaamista. Visuaalisesti elokuva sykkii elämää, mutta sisältä se on kuollut. Mieleen tulee ilmiselvimpien uuden aallon vertailukohtien lisäksi Eisenstein. Itsesäälinen säkki lannoitetta.

Mouchette ja köyhyys

Posted on by kangasvalo

Seuraava teksti on laajasti muokattu versio aiemmassa blogissani julkaistusta kirjoituksesta vuodelta 2015. Julkaisen sen tässä nyt, koska sen pohja oli hyvä ja toivoisin voivani kirjoittaa edelleen niin täynnä näkemystä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjoitus syntyi mielentilassa, jota en enää allekirjoita.

Jotkut taiteen ilmaisukeinot ovat väkeviä. Niinkin vahvoja ne ovat, että jos teoksissa käsiteltyjä aiheita käsitellään muissa yhteyksissä, vaikkapa politiikassa, vaikutelma on äkkiä lattea.

Georges Bernanosin (1888–1948) lyhytromaani Mouchette (1927) on niin äärimmäinen kuvaus köyhyydestä, että minun oli vaikea löytää uutta kiinnostusta yhteiskunnalliseen köyhyyskeskusteluun luettuani sen. Ranskalainen tyhjensi pajatson kirjoittamalla köyhyydestä teoksen, jossa ei ollut mukana ainuttakaan latteutta.

Koska sellainenkin on näemmä mahdollista, nousee esiin kysymys siitä, miksi keskustelua köyhyydestä sitten käydään edelleen vain latteuksin. Ehkä samasta syystä en ole itsekään halunnut puhua köyhyydestä ja työttömyydestä, vaikka uskon voivani kirjoittaa hyvin kummastakin. Ei tarvita suurta ennustajaa kertomaan, että unohdetusta kirjallisuudesta tai elokuvan estetiikasta kirjoittaminen tyylilläni ei saa yhtä paljon lukijoita kuin jämäkin lausein kirjoitettu kuvaus köyhyydestä. En aio silti kirjoittaa siitä, toivoakseni koskaan. Epäilen saavani aikaan pettymyksen. Pelkään taantuvani toistamaan huonosti ajateltuja keskinkertaisuuksia.

Sen sijaan kirjoitan pari sanaa Mouchettesta ja taiteen vaikutuskeinoista. Teoksen kuva köyhyydestä ei ole yhteiskunnallinen, vaan se keskittyy yksinomaan tuskaan. Köyhyyttä ei esitetä sosiologisena tilanteena, jolle löytyy yhteiskunnallisia selityksiä, joiden seurannaisina toisilla nyt vain on enemmän rahaa kuin toisilla. Kirjan sivuilla köyhyys on maailman ja mielen tyhjyyttä, yhteiskuntaan kirjottu väistämätön tosiasia.

Mouchette on nimellisesti kasvutarina, mutta ilahduttavasti Bernanos jättää kertomuksesta täysin ulos mahdollisuuden kasvuun. Jos jotain sen tapaista sattuu, se on romaanin nimihenkilön, teinitytön, havahtuminen asioiden tilaan, joka on kaikilta muilta henkilöiltä (juopolta isältä, kuolevalta äidiltä, ankaralta opettajalta, tytön raiskaavalta surkimukselta) piilossa.

Mouchette tekee sen, mitä ihminen voi liian kirkkaasti nähtyään enää tehdä ja ilman suurempia pohdintoja tappaa itsensä hukuttautumalla jokeen. On kuin hänen päässään olisi käynyt oikosulku: Maailma on paska, ihmiset ovat paskoja, tunteideni päälle paskannetaan ja minäkin olen pelkkää paskaa… Mutta olen elossa… Miksi?

Bernanos kirjoittaa (suomennos Leena Kristinä):

”Jos kurjat kykenisivät yhdistämään kurjuutensa kuvat toisiinsa, he olisivat varhain lannistuneet. Mutta heidän kurjuutensa on heille vain loppumaton joukko kurjuutta, onnettomien sattumien vyöryä. He muistuttavat sokeita jotka laskevat vapisevin sormin kolikoita näkemättä koskaan niiden kuvapuolta. Kurjille riittää kurjuuden idea. Heidän kurjuudellaan ei ole kasvoja.”

Mouchette on liian johdonmukainen. Hän näkee kurjuuden kasvot, ja ne ovat kirkkaat ja palavat.

Bernanos oli katolilainen konservatiivi. Hän vastusti työväenliikettä ja sosialismia, haikaili monarkiaa mutta vihasi fasismia todistettuaan omin silmin Francon hirmutekoja Espanjassa. Hän oli toisten ajan konservatiivisten toisinajattelijoiden tapaan siis yksin. Hänen tunnetuimmista teoksistaan on tehty kaksi Robert Bressonin elokuvaa (Maalaispapin päiväkirja ja Mouchette, josta on myös tämän kirjoituksen kuva) ja yksi Maurice Pialat’n elokuva (upeasti nimetty Saatanan auringon alla). Nykyisin hän on lähes täysin unohdettu kirjailija Ranskan ulkopuolella. Se on sääli, koska hän on erinomainen sanankäyttäjä. Mouchettessa on myötätuntoa ja surua enemmän kuin yhdessäkään lukemassani yhteiskunnallisia epäkohtia sisäsiististi korjaamaan lähteneessä romaanissa.

Kun väitän, että romaani nitistää keskustelun köyhyydestä, tiedostan liioittelustani huolimatta tietysti kaksi asiaa.

*

Ensimmäinen tällainen asia on se, ettei julkista keskustelua koskaan voida käydä samalla retoriikalla kuin taideteoksissa. Siksi julkinen keskustelu on niin masentavaa lätinää. Kun kansanedustaja kertoo tekevänsä kaikkensa, jotta yhteiskunnallinen tasa-arvo toteutuisi, toivon jonkun ampuvan hänet katapultilla Suomenlahteen.

Nämä naiivit eli umpikyyniset jahkailut väsyttävät enemmän kuin suorasukainen tylytys. Ne jättävät tunnustamatta kärsimyksen ja alentuvat lässytyksen litaniaksi. Hyvä taide (harvinaisuus sinänsä) on tällaiseen lööperiin sivusta tuleva kommentti, Gordionin solmun halkaiseva miekka.

Useimmat taideteokset jätetään tosin huomiotta ja niiden yhteiskunnallinen vaikutus on rajattu. Moni teos on liian pliisu, kun niiden pitäisi olla kovan argumentoinnin ytimessä ja kansakunnan pulssilla siten kuin kulttuuriministerien juhlapuheissa niiden väitetään olevan. Ne jätetään passiivisesti huomiotta. Raflaavat teokset ja tekijät taas jätetään aktiivisesti huomiotta vihamielisyyttä osoittaen.

Uskon kokemukseni takia, että loistava taideteos voi sanoa enemmän maailmasta ja puhutella yksilöä voimakkaammin kuin koko muu maailma itse, koska taiteessa sisäiset (esteettiset, moraaliset, filosofiset, poliittiset…) ristiriidat ovat mahdollisia tavalla, joka on yhteiskunnallisesti muuten mahdotonta.

Edellinen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin taidetta lopullisesti erillisenä maailmasta, sen vaikutusmahdollisuuksia täysin mahdottomina. Pidän taidetta täydellisesti maailman osana, mutta samalla suhteessa kuin suurennuslasilla on osa muurahaisten maailmassa. Onnistunut taideteos on suurennuslasi, sen tarkastelun kohteena olevat asiat joukko muurahaisia lasista heijastuvan polttavan valon alla. Iloa saa lähinnä se, joka on lasin toisella puolella, hyväksyy teoksen, antautuu sille.

*

Toinen tiedostamani asia on tietysti käytännöllinen. Julkisesti asioista keskustelemisen tarkoitus ei edes ole olla oivaltavaa ja edistyksellistä vaan turruttavaa ja jankkaavaa. Samoja kohtia toistetaan, jotta ne jäävät hitaimmillekin päähän ja niiden toistamista jatketaan senkin jälkeen, koska ne toimivat loitsuina, hyvän fiiliksen kohottajina kuin kannatuslaulut joukkueurheilussa.

Argumentteja pyöritetään ja toistetaan jatkuvasti siksi, että niillä pyritään ehdollistamaan. Ei isoilla foorumeilla voida vaihtaa ajatuksia, niissä voidaan vain julistaa; todelliset keskustelut käydään kulissien takana tai pienissä ympyröissä, kirjein, kasvokkain. Todellisissa, aikuisille tarkoitetuissa keskusteluissa ei ole samaa mantran voimaa kuin jatkuvassa toistossa, siinä diskurssimyllyssä, johon yleisö viskataan pyörimään. Esimerkiksi hyvä romaani on tällainen aikuisen puheenvuoro toiselle aikuiselle.

Teos, tekijänsä oksennus, on ihmeellinen taikakalu. Se on maailmanparannuksen pirstaleiksi lyövä nyrkki, joka jättää oikealla taajuudella olevalle kokijalleen miellyttävän epävarmuuden tunteen, levollisen rauhattomuuden. Hyvä taide siis riisuu kokijansa. Paljaana ihminen on alistunut taideteokselle kuin ristiään raahaava Kristus kohtalolle.

Jos köyhyydestä puhutaan samoin jankkaavin argumentein, se ei ole koskaan muuta kuin saman mantran hokemista. Se ei välitä kokemuksen totaalisuutta sillä tavalla kuin vaikka Mouchette; eli näytä köyhyyttä puhtaana, itsessään, välittämättä siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt kokemukseen ovat johtaneet.

Posted on by kangasvalo

Kommentti Helsingin Sanomien uutisen alla:

“Pakistanin tai Iranin tuki talebaneille on mitätöntä verrattuna siihen miten paljon länsimaat ovat Afganistanin hallituksella rahaa syytäneet. Viimeisen 20 vuoden aikana puhutaan valtavista summista ja tässä on lopputulos!

Vaikka tätä miten kaunistelisi niin kyse on jättimäisestä fiaskosta. Mihin ne sadat miljardit dollarit ovat oikein menneet, miksi Afganistanin armeija ja poliisi ovat surkeasti epäonnistuneet? Heitä oli 360 tuhatta miestä, kyllä sillä joukolla talebanit olisi pidetty kurissa jos taistelutahtoa on.”

Kyse on fiaskosta, mutta viimeinen virke käsittää sodan luonteen väärin. Sotia ei voiteta rahalla ja aseilla, vaikka ne auttavat pyrkimyksissä. Sodat voitetaan kansan tahdolla. Raha ja aseet eivät riitä, jos oikeita ihmisiä ei saada vakuutettua taistelun hyödyllisyydestä.

Sama pätee niin puolustajaan kuin hyökkääjään. Jos vallatun maan kansalaisia ei voida kattavasti vakuuttaa uuden aikakauden eduista, valloittaja voi hävitä vielä vuosia myöhemmin. Juuri niin on nyt käynyt. Toisaalta hyökkääjistä on tunnuttava, että oman henkensä asettaminen alttiiksi on perusteltavissa.

Siksi Yhdysvaltain lennokit ampuvat raketit kaukaa, ja venäläisetkin laittavat omat pikku-ukkonsa peliin vasta, kun kyse on nationalistisista kähinöistä naapureiden kanssa. Tiukinkaan aivopesu ei saa laumoja kuolemaan toiselle puolelle maailmaa, jos syy-yhteydet rinnassa sykkivän isänmaallisuuden ja ulkopoliittisten intressien välillä ovat liian huteria.

Yhdysvallat on siis hävinnyt Afganistanin sodan. Se oli nähtävissä. Koko valtion infra olisi pitänyt rakentaa uudestaan jatkuvien aseiden rahtaamisen ja sotilaskoulutusten sijasta. Se on mahdoton tehtävä, kun kyse on 40 miljoonan asukkaan valtiosta, jonne on syydetty jo ennestään valtavasti rahaa ja resursseja.

Afganistanissa ei edes ole “kansaa”, jota vakuuttaa voittajan oikeudenmukaisuudesta. Valtio on heimouskollisuuksien ympärillä huojuva hutera kehikko. Tilanne muistuttaa monia muita kriisissä olevia valtioita kuten Keski-Afrikan tasavaltaa, jossa on sodittu yhtäjaksoisesti pian kymmenen vuotta. Modernisaatio on tällaisilla alueilla huippuhankalaa.

Yhdysvaltojen tekemä temppu on kylmä ja sen vaikutuksia ihmisoikeuksille on manattu käsiä voimattomasti väännellen. Erityisen vastenmieliseltä tuntuu Joe Bidenin selittely siitä, kuinka afganistanilaiset ovat oikeastaan ansainneet kaiken kaaoksen.

Bidenin hallinnon toilailu tullaan näkemään lähivuosina vielä nykyistäkin suurempana virheenä, sillä Kiina ottaa nyt paikan, jota Yhdysvallat alueella piti. Käytännössä presidentti on luovuttanut pahimmalle vastustajalleen avaimet käteen ja lykännyt omat kouransa syvälle paskaan.

Toisaalta myös länsikeskeinen uutisointi häiritsee. Otsikoissa manataan yhteiskunnan tuhoa. Mikä olisi ollut lopulta vaihtoehto? Ikuinen miehitys? Miten valtio olisi rakennettu uudestaan ja kuinka monen vuosikymmenen mutkan kautta? Olisiko de facto kolonialismia pitänyt jatkaa?

Kaiken takana piilee tietysti kammottava ajatus, että olisiko koko sotaa pitänyt edes aloittaa. Ja se, että Yhdysvallat ei ole koskaan ymmärtänyt islamilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvien kansojen ja ilmiöiden luonteita.

Posted on by kangasvalo

Ajatus siitä, kuinka Internet antaa mahdollisuuden suureen kulttuurivaihtoon ja uuden löytämiseen, oli suosittu 2000-luvun alussa ja kaipa joku uskoo siihen vieläkin. Suuret ideat eivät kuitenkaan liiku lumivyörynä eikä kulttuurien vuoropuhelua tapahdu – sen sijaan voimakkaasti roihahtaen nousee esiin kuplissa syntyneitä liikkeitä, erityisesti jos niiden ytimessä on jonkinlainen salaliittoteoria, jälkimodernin ajan uususkonnollisista ilmiöistä merkittävin.

Uskonto tai oppineisuus eivät enää edistä ratkaisevasti uusia keksintöjä eivätkä juuri vanhojakaan. Kristalliparannuskurssi, QAnon tai iso lohko länsimaisesta zenajattelusta ovat haperoja sovituksia jostain oikeasta asiasta, eivät suurien ideoiden onnistunutta siirtymistä. Käytän ilmaisua “oikea asia” tahallani. Oikea asia, suuri idea, tarkoittaa jotain sovittamatonta: jotain joka vaatii seuraajaltaan kumartumista syvään sen sijaan, että ideologia tuo itsensä tykö. Kaikkea kitkerää lääkettä on laimennettava, jotta se voidaan niellä.

Kulttuurien vanhat suuret ideat eivät ylitä helpolla historiallisia raja-aitoja, koska ideoiden kohtaamistakin varten on luovuttava jostain omasta. Uusi idea tuhrii neitseellisen mielen ja voi osoittaa tehdyt päätökset huonoiksi. Siksi ei käydä suurta dialogia eikä verkon myötä syntynyt todellista maailmankansalaisuutta, uutta renessanssi-ihannetta. Ideologiat ovat niin määrittäviä tekijöitä yksilökeskeiselle identiteetille, että vaikeaan ja vieraaseen pohdintaan perehtyminen tuntuu itsepetokselta.

Kansainvälinen kauppa liikuttaa ajatuksia tarpeeksi eikä se pysty tuomaan määräänsä enempää. Onkin toisaalta vaikeaa kuvitella kulttuurista vallankumousta, joka ei liittyisi Internetiin ja suurkapitalismiin (viihteeseen). Vaikkapa Marvel-elokuvilla on laimeana mehukattinakin silti enemmän merkitystä valistusfilosofian ihanteiden leviämiselle kuin alkuperäisellä asialla.