Kategoria: Taiteesta yleisesti, kuvataide, arkkitehtuuri, muu

Posted on by kangasvalo

Välttelen yhä enemmän elokuva- ja TV-fiktiota, jossa väkivalta on tarkoitettu yksitotiseksi viihteeksi. Tämä ei ole ollut tietoista, oivalsin sen vasta hiljattain. Samasta syystä myös monet videopelit rasittavat mieltäni enemmän kuin tuottavat iloa. Viekoittelemaan tarkoitettu kuvavirta on kadottanut jotain. Lukemassani kirjallisuudessa väkivalta viiltää syvemmältä, koska se jää vangiksi sanoihin ja leviää siitä huokosiini. Vastaavaa voin kokea myös vanhojen maalausten edessä. Luen Elena Ferranten Loistavaa ystävääni ja nuorten tyttöjen kasvutarinassa on takana väkivallan vaikeus. Se syntyy päähenkilöiden pimeitä sävyjä saavasta suhteesta, naapuruston miesten seksuaalisesta aggressiosta, perhe-elämän pysähtyneisyydestä, mielisairauksien ja rikollisuuden arkisesta läsnäolosta. Ikävyys on syvällä yhteisössä. Sattumalta näin jokin aika sitten Pako-sarjan jakson, jossa räjäytetään rekka ja puukotetaan miestä silmään. Väkivalta ei tapahtunut missään eikä kenellekään. Sarja ei yrittänyt vakuuttaa edes merkityksettömyytensä merkityksestä, illuusionsa illuusiosta. En kokenut kuin tyhjiä tunteita olemattoman jännityksen luomista kohtaan enkä ainuttakaan ajatusta. Olennaisissakin fiktioelokuvissa väkivalta on toisinaan tyhjä ja teoksesta toiseen jatkuva spektaakkeli, jossa taidemuodon formalistinen toisteisuus näkyy turhauttavan selvästi. Kamera on sijoitettu tähän, jotta katsojasta saadaan reaktio. Väkivalta on kohtaus, ei liikerata jolla teos matkaa. Olenko muuttunut vanhemmiten moralistiksi? Tuskin, vaikka mielestäni yleisön suhdetta viihdeväkivaltaan käsitellään usein lepsusti. Väsynyt olen, valmiiksi puolestani koettuihin ja äärimmäiseksi tarkoitettuihin tunteisiin, mekaaniseen ikävään.

Avainhahmo

Posted on by kangasvalo

Avainhahmo tulee käsitteestä avainromaani, jossa tekijä puhuu fiktion kautta itsestään ja joka on läheistä sukua vielä suoremmalle autofiktion käsitteelle. Analyyttinen lukija ymmärtää Internet-keskusteluissa olevan kyseessä yhtaikaa fiktioista ja todellisista henkilöistä, avainhahmoista. Tämä voi auttaa kategorisoimaan sanottua ja esimerkiksi jäsentämään keskustelun merkitystä.

Stand-up-koomikko tai videopelistriimaaja ovat avainhahmoja. Kun heistä annetaan kritiikkiä, kritiikin esittäjä puhuu yhtä lailla hahmosta kuin todellisesta ihmisestä – valitettavasti kritiikki ei kuitenkaan usein jäsenny tämän lähtökohdan perusteella.

Eräässä videopelistriimissä jota seuraan vierailee säännöllisesti toisen striimaajan vaimo. Hänen vierailunsa jakavat fanit kahtia. Yhdet rakastavat, toiset vihaavat. Tyypillisessä keskustelussa muistutetaan nuivemmin suhtautuvia, että kyseessä on oikea, tavallinen ihminen, joka hyvyyttään haluaa vierailla rakastettunsa striimissä. Vastalauseeksi muotoillaan, että kyseessä on show ja kaikki show’hun ilmestyvät ovat tietoisesti riskin ottaneita hahmoja.

Avainhahmon käsitteessä molemmat väitteet ovat oikeassa. Julkisuudessa esiintyvät henkilöt ovat esittäjiään mutta myös esittäjän luomuksia, joilla pyritään vaikuttamaan yleisöön. Avainhahmo lihallistaa itsensä kautta eettisiä ja esteettisiä ajatuksia, joita pelkkä arkinen olemassaolo ei pysty välittämään.

Taide ristiinnaulittuna

Posted on by kangasvalo

Kenelläkään ei ole oikeutta, ei voimaa sanoa: näin sinä ajattelet. Siksi on tehty taide! Merkiksi mahdollisista ajatuksista, joita voimme kommentoida kuin ne olisivat tulleet lihaksi, paenneet toistemme aivoista.

Teeskentely, teko, taide

Posted on by kangasvalo

Onko muissa kielissä vastaavaa sanaa kuin Suomessa tekotaide? Englannissa käytetään jokseenkin samassa merkityksessä ilmaisua pretentious eli mahtaileva, kunnianhimoinen, mutta sanat eroavat toisistaan olennaisesti. Pretentious tarkoittaa teennäisyyttä ja tekotaidetta käytetään arjessa samassa merkityksessä, mutta sen lisäksi tekotaide sanana antaa olettaa, että oikeaa, kunnollista taidetta ei tehdä tai ainakaan tekemällä tehdä. Ilmaisussa on tietysti ironiaa. Teokset joita tehdään mahdollisimman vähän saavat helpommin tekotaiteen leiman. Ja tietysti kaikki taide on jossain määrin suunnitelmallisesti tehtyä. Pelkällä improvisaatiolla ei luoda ehjiä teoksia. Taiteilija päättää vähintään sen, milloin teos päättyy, mitkä ovat sen rajat.

Nuorempana ärsyynnyin tekotaiteen käyttämisestä, mutta se saattoi johtua omasta epävarmuudestani. Koin sanan olevan kohdistettu kaltaisiani ihmisiä vastaan. Eli annoin periksi kuvittelemani vastustajan pilkalle ja otin roolin, joka minulle oli tyhjyydestä annettu. En voinut ymmärtää, miksi joku haluaa kyseenalaistaa nautintoni aitouden. Sittemmin olen ymmärtänyt, että iso osa ihmisten keskinäisestä toiminnasta perustuu epäilyyn toisten ihmisten tekojen aitoudesta, luottamuksen puutteesta. Syystä, toki. Osansa on kokemisen rajallisuudella. Toisia ihmisiä kohdellaan usein kuin videopelihahmoja tai omassa näköpiirissä liikkuvia virtuaaliolentoja, häiriöitä tai teorioita.

Kun itseluottamusta tulee enemmän, leimaamisesta piittaa vähemmän. Tekotaide on erityislaatuisuutensa vuoksi ihan hyvä sana. Välillä tulee vastaan teoksia, joihin se sopii vallan mainiosti. Isoja markkinoita varten laskelmoidut mutta edelleen jonkinlaista taiteellista uskottavuutta tavoittelevat teokset käyvät hyvin tekotaiteen käsitteeseen. Tunnen suurta halua käyttää sanaa brittiläisestä konseptitaiteesta, joka on itseparodista ja teeskenteleväistä.

Enemmän harmittaa sanan huoleton käyttäminen kaikesta, mitä kokija ei ymmärrä. Erotuksena siitä, että mielestäni tekotaide on taidetta, joka on tavattoman helppoa ymmärtää, mutta joka peittää oman helppoutensa loputtomiin savuverhoihin. Ehkä yllättäen Hikipedia sisältää hyvän tiivistelmän siitä, missä yhteyksissä sanaa tekotaide käytetään: pohjimmiltaan kaikki, mikä haastaa kokijan normeja ennen kaikkea rakenteiden (ei niinkään teemojen) osalta on laajemmassa merkityksessä tekotaidetta. Mutta tässä kai on kaikkien taidesanojen ongelma. Mitä suppeammaksi kokijan käsitys taiteesta menee, sitä laajemman alan negaatioita sisältävä sana kattaa.

Kritiikin kieltämisestä

Posted on by kangasvalo

Kieltäessään kritiikin moni tulee vahingossa kieltäneeksi myös taiteen.

Kritiikin vastustajalle taideteos on koskematon, mielipiteiden ulkopuolella. Tämä pätee erityisesti, jos teos on laajalti yleisön rakastama. Tarkoittaen “tekee paljon rahaa”.

Mutta teoksesta keskustelun ja kritiikin arvon mitätöidessään kriitikoiden kriitikko  olettaa, että taide ei voi aiheuttaa vastaanottajassaan poikkeavia värinöitä, jos mitään.

Kritiikin kieltäjät kuuluvat ehkä tahtomattaan samaan leiriin kuin itsepintaisesti sisällöttömintä fiktiota puolustavat Internet-sankarit. Siis he, joita kiusaavat videopeleistä vedetyt poliittiset implikaatiot, metatulkinnat ja popcornin kritisoiminen.

Heidän näkemyksensä mukaan kriitikko ottaa tosissaan jotain, jota ei ole olemassa. Taide on aikuisten tapa leikkiä lasten mielikuvitusleikkejä. Suhtautumisessa oletetaan fiktion olevan tarueläin.

Tämä kertoo usein – vaikka ei aina – myös kaksinaismoralistisesta suhtautumisesta. Fiktion pohtiminen vakavasti kiusaa tätä ryhmää siksi, että se implikoi asioita, joista he eivät pidä – tarkemmin katsoen usein on kyse siitä, että tulkinta ei ole mieluinen; ei siitä, että se on tehty.

Mikä on itsessään todiste siitä, että myös he ottavat fiktion jollain tasolla tosissaan.

Edellä esitellyssä kuviossa avautuu samalla fiktion suhde todellisuuteen. Usko siirtää vuoria, ja taide on uskonnon luonnospaperi: se vaatii luottoa itseensä ja naurettavuuksiin, jotta sen kokija voi saavuttaa jotain, joka on materialismin ulottumattomissa.

Ihminen joka nauttii taiteesta mutta inhoaa sen analyysia pelkää pyhän sanan murtuvan, paljastuvan keinotekoiseksi kyseenalaistavien mielipiteiden takia.

Hänelle Jumala on kokemus ja kritiikki vastine yliopistolliselle teologialle – askel kauemmas puhtaasta uskosta ja siksi pelkoa herättävä, ateismin kanssa flirttaileva.

Tai sitten he ovat vapaa-ajattelijoiden kaltaisia ateisteja, jotka yrittävät todistaa tyhjäksi sen, jossa ennen nähtiin olevan Jumala. He haluavat vaihtaa merkityksellisyyden stimulaatioon, Raamatun pornolehteen.

Ei tarvitse esimerkiksi analysoida millaisen naiskuvan Bayonetta-videopelien päähenkilö antaa, koska pitää tyytyä siihen tasoon, jonka näkee. Bayonetta ei ole oikea nainen, joten mitään sanottavaa suuntaan tai toiseen ei ole. Ikään kuin hahmo olisi suunniteltu tietynlaiseksi täysin vahingossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten Bayonettaa katsoessaan erektion saava tulkinnankieltäjä selittää reaktionsa, jos hahmosta ei voida vetää todellisia johtopäätöksiä.

*

Kärjistän paikoin mutta en liiaksi. Tätä Internet-kulttuuriin liittyvä esseismi on; voi kirjoittaa yleistyksiä, jotka olisi muussa yhteydessä hylännyt. Kivien alta ryömineet mielipidesankarit näppäimistöineen ovat tehneet edellä kirjoittamastani esiin pulppuavaa todellisuutta.

Bayonetta-esimerkkiini olen törmännyt niin monta kertaa, että se käy mallikuvaksi kesken jäävästä ajattelusta.

Silti: Kriitikoiden joukossa on kriitikoiden kriitikoiden kaltaisia. Jälkimmäisessä ryhmässä alajoukko, jolla on vain tarve tasapainottaa vaakakuppia. Vielä enemmän on ihmisiä, joilla on vain pakottava tarve avata suunsa, on siitä mitään iloa tai ei.

Vaikka olen vaihteeksi tässä luonnostelmassani kriitikon karikatyyrin puolella, en tarkoita, että fiktio on yksi yhteen kuvaamansa todellisuuden kanssa. Se on vain tiiviissä yhteydessä.

Fiktio on verkko, jossa fakta roikkuu hämähäkkinä ja puree sitä, joka jää kiinni.