Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Kategoria: Taiteesta yleisesti, kuvataide, arkkitehtuuri, muu

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast

Posted on 26.03.202323.09.2024 by kangasvalo

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast (2019–) on Mike Wozniakin käsikirjoittama komediapodcast, joka käsittelee Lounais-Englannin Exeterissä sijaitsevan fiktiivisen St. Elwickin kaupunginosan tapahtumia.

Nimensä mukaisesti podcast on St. Elwickin naapurustotiedotteen korvike. Printtipuoli on leikkausten takia lopetettu, joten lehti on korvattu podcastilla, jota juontaa lehden ainoa tekijä, säälaitoksella työskentelevä Malcolm Durridge (Wozniak).

Durridge ei hallitse tekniikkaa ja on pyytänyt yliopistossa opiskelevaa tytärtään Jessicaa eli Jessiä editoimaan jaksot ja poistamaan kömmähdykset. Jess ei ole kiinnostunut isänsä toiveista ja on ladannut nauhoitteet eetteriin sellaisenaan. Durridgen ohjelmat ovatkin täynnä epätoivoista huokailua, pahantahtoista juoruilua naapureista, yli lentävien helikoptereiden meteliä, pitkiä hiljaisuuksia sun muuta häiriötä, joka ei koskaan pääsisi ammattimaisesta podcastista läpi. Luonnollisesti kaikki tämä kertoo oikean podcastin huolellisesta käsikirjoituksesta.

Wozniakin komedian lajista kertoo paljon, että komea mies on kasvattanut törkeät pensseliviikset, jotka on ominut osaksi hahmoaan mauttoman ruskean puvun lisäksi. Wozniak näyttää ja kuulostaa elämänsä kriisin kynnyksellä olevalta maantiedonopettajalta. Siltä kuulostaa myös Durridge, joka roikkuu päivästä toiseen sormenpäidensä varassa mielenterveytensä kielekkeeltä.

Durridge on Wozniakin komediatyylin bravuuri, hänen tyyppihahmonsa, joka toistuu niin hänen stand-upissaan kuin TV-esiintymisissään. Durridge on oman elämänsä straight man. Änkyttävä, laimealla tavalla konservatiivinen perheenisä ei haluaisi mitään niin paljon kuin elämän jatkuvan samalla tylsällä uomallaan, mutta naapurustoa kansoittavat eksentrikot ja typerykset tekevät toiveet mahdottomiksi.

Vaikka sarjassa on Wozniakin lisäksi vierailevia näyttelijöitä esittämässä naapuruston asukkaita, perheenjäsenet luonnostellaan pakinaperinteen mukaisesti lähes yksinomaan Malcolmin kertomusten perusteella. Jonkinlaisen juonen edetessä kuuntelijalle paljastuu Malcomin elävän tapahtumaköyhässä avioliitossa vaimonsa Cathyn kanssa, eivätkä lapset piittaa isästään tai tiedä tästä ihmisenä mitään. Jess raahaa sitcom-tyyliin kotiin ei-toivottuja poikaystäviä, ja teini-ikäinen Paul on isänsä sanojen mukaan “täysi paskiainen”.

Kuvitteellisen naapuruston nimi on ilmeinen väännelmä Exeterin monista St.-alkuisista paikannimistä ja Exwickin esikaupunkialueesta. St. Elwick on kuva normaaliudesta ahdistavana paikkana. Pinnan alla kuohuu hysteria, mitä korostavat naapuruston idyllisyys sekä arjen pienuus ja keskinkertaisuus. Malcolm on St. Elwickin ja ennen kaikkea omien odotustensa vanki. Paikka todella on mielentila.

*

Kokonaisuutena St. Elwick on yksi kiinnostavimmin käsikirjoitetuista ja tuotetuista komediapodcasteista, joskin se hyödyntää myös Beef and Dairy Network Podcastista (2015–) tuttua improvisaatiota. Wozniak on yksi Beefin vakionäyttelijöistä.

Podcastin huumori perustuu arjen outouttamiseen ja sosiaalisten tilanteiden vaikeuteen. Jaksot etenevät usein pitkiä pätkiä ilman vitsin vitsiä, mutta mukana on liuta eksentrisiä ja joskus liiankin aidoilta tuntuvia hahmoja, jotka huvittavat vaikkeivät ehkä naurata.

Hyväksi esimerkiksi käy jakso 4, joka perustuu yksinomaan sille, että työurallaan turhautunut Durridge yrittää haastatella entistä työtoveriaan Lyndsey Mulligania (Yasmine Akram), joka on siirtynyt yrittäjäksi ja perustanut merkittävän yrityksen. Samalla Durridge yrittää ilmaista haluavansa päästä yritykseen töihin. Mulligan ei kuitenkaan tajua Malcolm-paran vihjailuja vaan haluaa puhua yksinomaan koirien parissa tekemästään vapaaehtoistyöstä.

Seuraa melkein parikymmentä minuuttia kestävä, farssin perinteiden mukainen piinallinen mestarinäyte noloista sosiaalisista tilanteista, jossa yksi yrittää ja toinen ei ymmärrä tai ymmärtää mutta haluaa vältellä aihetta. Periaatteessa vitsi on koko ajan sama, mutta tilanteen ahdistava koomisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Lopussa odottaa katastrofi.

Sarjan vetovoima on kaikille tuttu; Durridgen elämä on niin turruttavan ikävää ja keskinkertaista, että kuuntelija tuntee helpotusta verratessaan sitä omaansa. Malcolm ei sarjan edetessä opi koskaan artikuloimaan haluamaansa selvästi, eivätkä hänen taitonsa kehity vuosien mittaan suuntaan tai toiseen. Hänen naapurinsa ovat kuuroja hänen valitukselleen. Durridgen onneksi juuri kukaan naapurustossa ei tunnu kuuntelevan hänen podcastiaan, vaikka jokainen kovasti niin vakuutteleekin. Näin ollen sarjaa kuuntelevalle tulee outo tunne; kuin vakoilisi tavallisia ihmisiä näiden arkisissa puuhissa ja kuulisi jotain, mitä ei todellakaan pitäisi.

Podcastin edetessä eräänlainen jännite syntyy siitä, joutuuko Malcolm nauhalle lipsauttamastaan koskaan kuseen. Cringe-huumoria parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Durridgea käy melkein sääliksi, mutta hahmon omaan nilkkaan osuva nihkeys ja perienglantilainen konservatiivisuus saavat kuuntelijan tuntemaan pikemminkin uteliaisuutta, vähän kuin katsoisi työmuurahaista raahaamassa liian raskasta sokeripalaa.

Vieraina on tuttuja ääniä: Benjamin Partridge ja Henry Paker ovat Wozniakin tovereita Beef and Dairyssa ja mainiossa improvisaatioon perustuvassa Three Bean Salad -podcastissa. Toisaalta lähes kaikki Wozniakin Taskmaster-kumppanit vierailevat sarjassa: Sarah Kendall, Charlotte Ritchie, Jamali Maddix ja Greg Davies ovat kaikki vuorollaan näytelleet St. Elwickissä.

On valitettavaa, että St. Elwick on Wozniakin muiden kiireiden vuoksi jäänyt vaille uusia jaksoja yli vuoden ajan. On epävarmaa jatkuuko sarja enää koskaan. Wozniak oli 2021 esitetyn Taskmaster-kautensa suosituin kilpailija, ja hänellä on riittänyt show’n jälkeen kiireitä uuden stand-up-kiertueen, Three Bean Saladin, Beefin ja We Are Not Alone -komediaelokuvan (2022) parissa. Toivoa kuitenkin sopii, kaipaan Malcolm Durridgen lamaannuttavaa keskinkertaisuutta.

Beef and Dairy Network Podcast

Posted on 25.03.202323.09.2024 by kangasvalo

Benjamin Partridgen (s. 1986) aivoituksista syntynyt Beef and Dairy Network Podcast (2015–) on luultavasti parasta, mitä olen podcastien saralla kuullut. Sarja on Maximum Fun -podcast-perheen outo lintu: Beef on tietääkseni ainoa Maximum Funin brittiläinen podcast ja tyyliltään vahvasti surrealistinen. Show’ta esitetään myös BBC Radio 4:lla. Genre on komedia.

Beef and Dairy Network esittää olevansa samannimisen lehden sisarjulkaisu. Kumpikin on suunnattu naudanlihan ja maidon intohimoisille ystäville. Lihateollisuus on podcastille lähtökohta, jonka avulla käsitellään, deadpan-huumorin ja surrealismin keinoin, elämän absurdiutta. Jokaisessa jaksossa Partridgen esittämä nimetön haastattelija tapaa mitä oudoimpia henkilöitä, joilla on joku yhteys maatalouteen.

Tällainen hahmo on esimerkiksi Mike Bubbinsin esittämä Eli Roberts, teurastamonsa turvallisuusohjeita laiminlyönyt yrittäjä, josta tulee sarjan edetessä sarjamurhaaja, hullu filosofikuningas ja Etelä-Koreassa asuva kulttijohtaja. Toinen fanien suosikkihahmo on Henry Pakerin esittämä runoilija Michael Banyan, jolle on kirurgisesti ommeltu lehmän turpa ihmiskasvojen tilalle.

Sarjassa puhutaan myös myyttisestä viidennestä lihasta, jonka vihjataan olevan ulkoavaruudellista alkuperää oleva ja supervoimia antava aine. Toistuvana vitsinä kaikki viidennestä lihasta puhuvat henkilöt salamurhataan välittömästi. Lampaanliha taas on naudanlihan ystävien mielestä epäpuhdasta, koska se toimii porttina mintunkäyttöön, joka voi ajaa ihmisen heroiinin lailla perikatoon.

Podcastissa on paljon eksistentiaalisen pelon ja kehokauhun elementtejä, mikä on kiinnostavaa siksi, että Partridge ei omien sanojensa mukaan pidä kauhusta tai ole siitä kiinnostunut. Sarja ei paljasta, onko Beefin maailma kokonaan vaihtoehtoinen todellisuus vai ovatko podcastin oletettu yleisö, innokkaat nautakarjaharrastajat, omituinen fanikultti meille kuuntelijoille tutun todellisuuden sisällä. Asetelmaa muunnellaan sen mukaan, mikä toimii parhaiten kulloisenkin jakson kontekstissa.

Joka tapauksessa kertomuksissa kuljetaan unen ja valveen rajamailla. Vaikutelmaa tukee, että tekijöiden pokka pitää. Näyttelijät eivät naura omille ja toistensa jutuille, (tosin live-nauhoituksissa on joskus toisin). Ilmiselvimpiäkään vitsejä ei korosteta merkitsevin tauoin tai hassuin äänenpainoin. Beefin maailma on absurdi kuuntelijalle, ei sarjassa eläville hahmoille. Kun kuulijaa naurattaa, se tapahtuu yllättäen järjettömyyksien kasautuessa mahdottomuuksiin asti toistensa päälle.

Partridgen tehtävä on yleensä olla straight man, joka reagoi muiden hahmojen edesottamuksiin. Vakiokalustoon kuuluvat Bubbinsin ja Pakerin lisäksi muun muassa Mike Wozniak, Josie Long, Katy Wix, Nadia Kamil, Gemma Arrowsmith, Tom Neenan ja Ed Gamble. Sarjassa ovat piipahtaneet jakson tai parin verran myös Greg Davies, Isy Suttie, London Hughes, Cariad Lloyd, Kevin Eldon ja Nick Offerman. Linnea Sagea kuullaan lähes joka jakson alussa satiiristen mainosten tekopirteänä äänenä.

Sarjan toteutustapa on kiinnostava. Partridge listaa ylös joukon ideoita ja mihin suuntaan haluaa niitä kehittää. Hän lähettää idealistat vieraille, jotka valitsevat hahmon, jota haluavat esittää, ja vievät esitettyjä ideoita omalla ajallaan eteenpäin. Jos kyseessä on hahmon monologi, vieraat saavat improvisoida aiheen ympäriltä nauhoitteen. Jos kyseessä on haastattelumuotoinen jakso, Partridge lähettää kysymykset vieraille etukäteen, jotta nämä saavat pohtia, mitä roolihahmo kysymyksiin vastaisi. Yleensä jaksot ottavat haastattelumuodon, jota rikotaan, aitoon brittiradiotyyliin, lyhyillä dokumentaarisilla pätkillä.

Varsinaiset nauhoitukset ovat siis improvisaatiota, jossa näyttelijät ovat asettuneet roolihahmojensa nahkoihin ja saavat kehittää näitä löyhän käsikirjoituksen puitteissa, mihin suuntaan haluavat. Esimerkiksi Eli Robertsin epäonnistunut teurastamobisnes on Partridgen keksintöä, mutta hahmon muutos kulttijohtajaksi on Bubbinsin aikaansaannosta. Ainoat kokonaan käsikirjoitetut osiot ovat ohjelman livenä yleisön edessä tehdyt lähetykset ja Partridgen omat monologit. Hän onkin arvioinut materiaalista noin 90 prosentin olevan improvisoitua.

Partridgen tärkein tehtävä on leikata haastattelumateriaali koherentiksi. Samalla hän säveltää ohjelmaan sopivan musiikin ja luo tunnelmaa erilaisin äänitehostein ja editointijipoin. Podcastin kauhuelementti syntyy äänimaailman ja improvisoitujen tarinoiden välisestä kontrastista. Beef and Dairy Network onkin äänisuunnittelultaan erittäin tasokas. Sarja pyrkii aitouselementtiä korostaakseen teknisesti BBC:n dokumentaaristen keskusteluohjelmien tasolle.

Beef and Dairy Network Podcast on selvästi sukua Chris Morrisin (s. 1962) BBC Radio 1:lle tuottamalle Blue Jamille (1997–1999), joskin Partridge on maininnut esikuvaksi toisen Morrisin tuotoksen, Armando Iannuccin (s. 1963) kanssa luodun On the Hourin (1991–1992). Beef on kuitenkin edellisiä hupsumpi ja Blue Jamia huomattavasti vähemmän musiikkivetoinen.

Sarjaan tutustuville suosittelen sisäänheittomateriaaliksi jaksoa 42, The Ballad of Parsnip Flendercroft, tai jaksoa 29, Professor Colin Plenty.

Lopuksi esimerkkejä sarjan niche-olemuksesta. Jaksossa 35 haastateltu vaihtoehtohistorioitsija James Harcombe (Mike Shephard) väittää, että ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa palveli hevosten sijaan lehmiä. Todisteena hän esittää vanhan nauhoitteen kadulla tallennetusta sotaveteraanin laulusta, joka ylistää sotilaiden sorkallisia kumppaneita. Kappale on parodia Gavin Bryarsin (s. 1943) avantgarde-sävellyksestä Jesus’ Blood Never Failed Me Yet (1971), jonka voi referenssiksi kuunnella keskimmäisestä videosta. Jos tällainen ehkä tusinalle kuuntelijalle suunnattu satiiri huvittaa edes ajatuksena, kannattaa podcastille antaa mahdollisuus. Runoilija Michael Banyanin näytteen vuoden 2022 Lontoon podcast-festivaaleilta voi taasen kuunnella alimmasta videosta.

Hai, 3

Posted on 30.11.202223.09.2024 by kangasvalo

On nähdäkseni kahdenlaista huonoa kuvataidetta. Kumpikin ärsyttää minua hieman eri tavoin.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat teokset, joita ei voi ymmärtää lukematta teoksen yhteyteen liitettyä esseetä, jossa taiteilija avaa arvomaailmaansa ja sitä, mitä teos on syönyt.

Miksi tehdä teos, joka ei sisällä omaa selitystään?

Toista kategoriaa olen kuvannut aiemmin tylsien ideoiden peittämiseksi taiteilijan oman aseman mahdollistamalla sumuverholla.

Haluan lisätä jälkimmäiseen kategoriaan huomion.

Me tiedämme, miltä kärsimys näyttää. Silti osa nykytaiteilijoista tuntuu olevan sitä mieltä, ettemme tiedä. Asia täytyy havainnollistaa jollain modernin elämän symbolilla ja sen vääntämisellä taiteen tarkoitukseen.

Kun orjan kaulan ja ranteiden ympärille laitetaan maalauksessa fidget spinner, lopputulema on we live in a society. Taiteilijan tekemän valinnan on tarkoitus olla syvällinen tai herättävä. Sen sijaan se on halveeraava sellaiselle, joka on todistanut aitoa kärsimystä tai ymmärtää orjuuden tarkoittavan jotain muuta kuin keskiluokan omasta asemastaan tuntemaa pelkoa tai vieraantuneisuutta.

Tai kuten Anna Tuori ja Aleksis Salusjärvi tiivistivät jo vuonna 2017 Nuoressa Voimassa:

“Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus siitä, että taide vastaa kysyntään. Kun taiteen sisältö ja sen vaikutukset on lausuttava ääneen, se johtaa deskriptiivisen taiteeseen. Teosta ei enää arvioida sen perusteella, mitä se ilmaisee ja onnistuuko se siinä, vaan teos käy alisteiseksi kontekstilleen. Tällainen taide jättää syrjään ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta.”

Siinä käsitetaiteen suurin vastenmielisyys: että jonkun historiattomia typeryyksiä laukovan Riiko Sakkisen (s. 1976) teos “saa muuten kelaamaan”. Mutta jälkimodernin ajan jo huomenna vanhentuneiden symbolien tai kapitalististen tuotemerkkien käyttäminen taiteessa ei muserra tai räjäytä niiden merkityksiä, erityisesti jos taiteilija tuo esiin oman kyvyttömyytensä nähdä kulissien taakse. Mitä sellaista sokea voi sanoa näkeville, joka paljastaisi katsotusta enemmän?

Sakkisen taide irvailee, siinä missä jonkun Banksynkin, suuryhtiöiden julkisivujen meemiyttämiselle. Useimmat kuvataiteen ystävistä ovat korkeasti koulutettuja ja tietävät jo, että korporaatioilla on näppinsä pelissä kaikessa. Firmojen logojen satirisoiva käyttäminen meemiyttää niitä entisestään ja siten loitontaa taiteen kokijaa logojen takana olevien yhtiöiden aiheuttamista ongelmista ja kärsimyksestä.

Sen lisäksi se osoittaa käytetyn kuvaston latteuden; logon tai symbolin kierrättäminen ei auta pohtimaan katsojan tai taiteilijan omaa roolia kärsimyksen mahdollistajana. Ei sillä, että kansalaisten moraalista huolestuneiden erikoisvasemmistolaisten taiteilijoiden ja teoreetikkojen mielissä olisi muutenkaan huoli muiden olentojen kivusta ja tuhosta. Olennaisempaa on olla oikeassa helpoimmalla mahdollisella tavalla. Vain teoria on totta. Kauas on tultu Frankfurtin koulukunnasta, vaikka sen voidaan katsoa latoneen nykyiselle sekoilulle tietä.

Markkinointikuvastoa hyödyntävä teos pitää katsojaansa tyhmänä. Toisin sanoen mainosmateriaalia kierrättävän taiteen ongelma on, että se vaikuttaa älykkäälle ihmiselle alentavalta ja tyhmälle ihmiselle fiksulta. Helppo taide hivelee omista oivalluksistaan ihastunutta egoa.

Kenties kyynisyyden vuoksi tietyt läntiset “kommunistitaiteilijat” ovat niin valmiita pönkittämään omaa vaurastumistaan nihilistisellä omahyväisyydellä. Mädässä järjestelmässä pärjää vain sitä mädempi yksilö.

Halusta reagoida

Posted on 27.03.202223.09.2024 by kangasvalo

Ja taas ja taas ja taas on keskusteltu taidekritiikistä, ja taas ja taas ja taas jakolinjat ovat seuraavat: kritiikin merkitystä lyttäävät (usein mediaihmiset) ja kritiikkiä puolustavat (usein mediaihmiset). Eräs Instagramissa suosittu meemitili kysyi, että miksi kritiikin pitää olla niin kriittistä, eikö olisi kuitenkin mukavampaa, että se olisi kehuja ja näiden kehujen aukaisua.

Koska elämme yhteiskunnassa jossa elämme, oli meemissä esitetyt näkemykset poimittu jokaisen lehden palstalle Hesaria myöten. Syntynyttä monologien virtaa on kutsuttu kiinnostavaksi keskusteluksi ja ties millä muilla valheellisilla nimikkeillä. Sittemmin kritiikkiaihe on mutatoitunut väittelyksi yliopistokoulutettujen ihmisten etuoikeuksista tehdä taidearvotusta. Tai jotain sen tapaista, jonka jokainen aikuinen ja taiteen parissa toimiva ihminen on jo sisäistänyt ja ymmärtänyt, mutta jonka noin 20-vuotiaat haluavat kerta kerran jälkeen käydä lävitse julkisesti, koska taidehistorian kirjojen avaaminen ja niiden lukeminen hiljaa on liian vaikeaa.

Väsynyt aihe siis. Olisin onnellisesti välttynyt tämän kohtaamiselta, jos tästä ei olisi tullut “talking pointia” kaikille edes etäisesti tuntemilleni kollegoille, jotka ovat sen jälkeen halunneet vatvoa tätä asiaa vatvomasta päästyäänkin jokaisessa yksityiskeskustelussa, WhatsApp-ryhmässä ja sosiaalisen median virrassa.

Kaikki porinan ja kohinan esiin nostamat kysymykset ovat olleet keskustelun aloitustakin väsyneempiä, vastaukset jo haudan partaalle uupuneita.

Oikeita kysymyksiä olisivat:

  1. Miksi kenenkään pitää välittää poliittista propagandaa suoltavan meemitilin näkemyksistä?
  2. Meemitili suoltaa propagandaa ja vaatii sitten kritiikiltä samanlaista yksituumaisuutta propagandan muodossa. Missä lukijoiden ironiantaju?

Toisin sanoen metatasot jäävät jälleen tarkastelematta, koska reaktiivisuuden logiikka ei salli sitä. Media-alalla rakastetaan “keskustelua” (eli omaa ääntä), ja metakysymyksissä on se ongelma, että ne pyrkivät oikein käsitettyinä tuhoamaan koko keskustelun ja sen tarpeen, mikä kuulostaa pahalta mutta on hälyllä täytetyssä maailmassa siunaus.

“Keskustelu” eli monologien kuoro ei sinänsä ole ongelma. Ongelma on, kun keskustelu lisää sisällötöntä ja toisteista meteliä, erityisesti kun sen on aloittanut joku, joka ei jo aloitussanojensa perusteella ymmärrä käsittelemäänsä kohdetta.

Silti aiheeseen tartutaan julkisesti hanakasti, koska se triggeröi mediaihmisiä ja mediaihmisten mielestä mediassa on puhuttava siitä, mikä on mediaihmisille tärkeää. Tämä on nollatason ilmiö, relevanttiutensa katoamista pakonomaisesti pelkäävien journalistien, helsinkiläisten, helsinkiläisten journalistien sun muiden selkärankareaktio.

Pitää saada vähintäänkin twiitti ulos, mieluiten ketju… Tai kolumni jossain, se olisi jo makupala… Ja essee, aah, se on jo kuninkuusluokkaa! Ei ole sellaista viraali-ilmiötä, johon median ammattilainen ei juoksisi pää edellä ja ilman kypärää, vaikka ammattilaisuuden luulisi tarkoittavan myös harkintaa ja valikoivuutta. Tietenkin sosiaalinen media ja iltapäivälehtien klikkilogiikka on vain jouduttanut tätä nopeutta.

Taidekritiikkikeskustelu asettuisi sille merkityksen puolesta kuuluvaan yhteiskunnalliseen lokeroon, jos se nostettaisiin esille ehkä kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa eikä muutaman kuukauden välein.

*

Kuka tahansa, joka on sisällä taidekentässä niin, että näkee sekä tekijän että vastaanottajan näkökulman tajuaa, että a) suomalainen taidekritiikki ei ole ankaraa vaan lepsua ja b) meemitilin vaatima perusteltu kehuminen on jo sitä, mitä kritiikki tekee. Vihollinen on siis kuvitteellinen, väite virheellinen.

Anonyymillä ylläpitäjällä on aseenaan viisaan argumentoijan keino välttää itseensä kohdistuva kritiikki eli vaikeneminen. Keskusteluun ei tarvitse osallistua enää kun sen on potkaissut käyntiin ja saanut riittävän vallan tunteen. Ei kun uutta kuvaa putkeen vain!

Vaatimus siitä, että kritiikin pitäisi olla ensisijaisesti suosittelua ja hehkutusta kertoo tietysti median ja taiteen alaa riivaavasta pakotetusta optimismista. Luokittelen sen mielessäni samaan lokeroon kuin herkkyyspuheet, keholliset fiilistelyt, samojen tunnereaktioiden vaatimisen kaikilta ja muut kautta rantain tehdyt, paperilla kauniilta kuulostavat yksilönpalvonnat, jotka ovat tosiasiassa elämän kirjavuuden kieltäviä, mutatoituneet vastarinnasta doktriineiksi.

Taiteilijoiden intoa hehkuttaa hehkutusta ei toki kannata ihmetellä. Jopa kirjailijoiden, noiden oletusarvoisesti älyköiksi erheellisesti joskus tituleerattujen, joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kritiikkiin kuin pienet lapset, on kyse kehuista tai moitteista.

Akateemisessa maailmassakin tällainen kritiikitön innostuksesta pirskahteleminen (arkikielellä tutummin ihan vain “propaganda”) on ujuttautunut jotain sivukautta mukaan retoriikkaan, mutta pääosin siellä kuin muuallakin aikuisten maailmassa käsitetään edelleen, että julkiseen puheeseen kuuluu mahdollisuus sanoa kriittisesti perustellusti aivan kaikesta.

Nyt ihmiset joilta olisi lupa odottaa enemmän ottavat tosissaan Tunna-diippejä keloja, jotka liitetään kuviin kissoista tai hassusti ilmehtivistä TV-ohjelmien henkilöistä.

Vasta vastaanotto tekee typeryydestä vakavaa. Kaikenlaisille provosurvaisuille pitäisi antaa yhtä paljon huomiota kuin jollekin parin tuhannen hengen kunnan valtuuston varajäsenen näkemyksille Asioiden Tolasta. Silti näille kuin tekoälyn valmiin sapluunan pohjalta sorvaamille näkemyksille annetaan arvo oleellisina heittolaukauksina, vaikka tulisi ymmärtää, että jokaiseen koukkuun ei pidä tarttua. Eikä Internet-keskusteluun osallistua.

Palveluksessa loppuun asti

Posted on 18.01.202123.09.2024 by kangasvalo

Käyttäydymme kuin kulttuuri olisi elävä olento, sen sanotaan hengittävän juuri nyt keskuudessamme ja puhumme sen pitämisestä elossa. Mitä enemmän yritämme pitää kulttuuria hengissä, sitä kuolleempaa se on. Kulttuurin kanssa halutaan kaljalle kuin se olisi suurikin ystävä. Se on zombi, olut valuu suoraan lävitse, silmämuna löllöttää poskella sen laahustaessa baaritiskille ja takaisin.

Taiteen tekijöistä suurin osa on kuollut, teoksista vielä suurempi osa, ne kuolevat heti kevään koittaessa, syksyn uupuessa, joululahjapapereiden rapistessa vielä auki sadat suomalaiset kirjat sätkivät, alkavat kuolla ja liittyvät edeltäjiensä joukkoon. Niitä etsii enää muutama harva kirjastojen nimellä tunnetuista katakombeista. Taulut on naulattu museoiden seinälle, krusifikseja toisensa perään. Musiikki on kulutustavaraa.

Me taiteen alalla työskentelevät palvelemme pohjimmiltamme kuolemaa niin kuin uskonnollisten kunnon ihmisten kuuluukin. Jokainen taiteilija synnyttää uuden lapsen. Melkein aina lapsi syntyy kuolleena, se haudataan, ja muisto siitä on enää sitä kantaneen taiteilijan muisto ja ehkä kriitikon, joka hellyydellä katsoi lasta silmiin.

Mutta silti uusia, kuolleita lapsia työnnetään maailmaan siinä makaaberissa toivossa, että joku jäisi eloon, varttuisi aikuiseksi, ei kuolisi ennen vanhempiaan ja ehkä, kenties jo taiteilijan elinaikana, siitä kohotettaisiin messias.

Siitä moni haaveilee, sillä jos taiteilija ei haaveile lastensa kuolemattomuudesta, niin kuin moni vanhempi täysin järjettömästi tekee, hänelle ei jää vaihtoehdoksi kuin myöntää työstävänsä massaa, maatuvaa ainesta, joka lahotessaan antaa elämää uusille yrittäjille. Lapset eivät olekaan lihaa ja verta, aitoja eläviä jälkeläisiä. Ne ovat vaihdokkaita, sprigganeita, ja niiden kuollessa ne antavat jotain seuraaville.

Sen myöntäminen on kivuliasta, koska länsimaissa kulttuurin arvo on yksilössä; taideteos on taiteilijan luomus, sanoisi tekijän kuolemasta mitä tahansa. Mutta samalla jos teos ei tule yleisön väkisin ottamaksi, tuhoa taiteilijan suhdetta siihen ja siten sen yksilöllisyyttä, se mätii ja sen ainoaksi arvoksi jää olla osa jatkumoa, joka tuottaa entistä enemmän taidetta.

Tässä mielessä postmodernismia kuoleman kulttuuriksi kutsuvia konservatiiveja ymmärtää hyvin, sillä postmodernismi on kiihtyvällä tahdilla tapahtuvaa luomista, siis hylkäämistä ja kuolemaa. On eri juttu pitääkö sitä huonona asiana.

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • …
  • 9
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme