Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Kategoria: Proosaa

Huomisista

Posted on 25.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Epäilen usein, että moraalia ei voi paikantaa syihin ja seurauksiin. Hyvän valitseminen voi siitä huolimatta olla ehdotonta. Ajattelin joskus isoa psykologista toista, teoriaa jonka mukaan jokainen valinta perustuu ennalta omaksuttuun, tiedostamattomaan käsitykseen maailmasta. Päivä päivältä enemmän se tuntuu liian uskonnolliselta. Uskonnollisella tarkoitan liturgiaa, menoja jotka opettavat asialle vihkiytyneitä puhumaan tietyllä tavalla keskenään, jotta todellisuuskäsitys olisi kaikilla sama. Yksilön kokemuksen huomiotta jättäminen eli ihmisen valinnan puute häiritsee. Jopa eksistentialismi, todellinen filosofia makuuhuoneisiin, tuntuu liian pyhältä. Hyvissä ja mielikuvitusta kiihottavissa teorioissa on vikana, että ne ovat liian järkeviä kokonaisuuksia pystyäkseen selittämään mitään. Niissä ei ole paikkaa toimivalle satunnaisjärjestelmälle, joka selittäisi poikkeukset. Filosofit keksivät kilpaa meriselityksiä, kun todellisuudessa ilmenee aukkokohtia, joihin teoriat eivät sovi. Tämä tekohengitys pitää filosofian käynnissä vuosisadasta toiseen. En ole ilkeä. Se on kauniisti tehty, hieno ele.

Teorian ja kokemuksen välissä on elämisen arvoiselta tuntuvan elämän ja siten taiteen mentävä aukko. En usko kirjallisuuteen tai elokuvaan, mutta koen niiden kautta asioita, joita ilman eläminen terveen ihmisen kehittyneissä aivoissa olisi vaikeaa. En usko luontokokemuksiin, silti usein istun ja katson hiljaa ja tunnen kuinka koko kehoni tarvitsee sitä. En usko seksiin mutta haluan sitä, kun toinen ihminen on oikea. Uskominen ei ole tarpeellista. Kaikki tämä aistiminen osoittaa, minun sitä jatkuvasti ajattelematta, miten elämän kuluvat sekunnit voivat olla vähemmän kivuliaita, kuten kirjallisuus on hedelmällisyydellään ja silkalla massallaan, kaiken painetun paperin ja siirtyvien bittien määrällä, vakuuttanut minut elämän mielekkyydestä. Se on enemmän kuin mikään helpommin rintapieleen ripustettava vakaumus. Entä filosofioiden esittämät tärkeät kysymykset? Ne ovat tärkeitä edelleen, kysymysten tasolla. Mutta kokiessani esitän itselleni kovin vähän kysymyksiä.

Posted on 17.07.201723.09.2024 by kangasvalo

T

Aiemmin kirjoittamistani sanoista huolimatta tiedän, että pohjimmiltaan valinnat tehdään vaiston perusteella. Valitsen sen, joka tuntuu hyvältä. En valitse sitä, joka ei tunnu hyvältä. Kun luen jälleen yhden kommentin, joka syöksyy suin päin ymmärtämättömyyteen, järkevyydeksi naamioituun rasismiin, humanismiksi naamioituun ylimielisyyteen ja epärealismiin, alan etsiä vastausta sanaan miksi, miksi, vaikka ei ole vastauksia sanaan miksi, vastaus on valintoja ja kaiken kieriessä rataansa aistin myös oman tunteeni olevan valinta. Toivon kolmatta tietä ennen kaikkea siksi, että en kestä ajatusta muista teistä. En tiedä kävelenkö polkua vai olenko eksynyt mutta käveltävä on. Oksat napsuvat painoni alla.

Tämän tekstin työnimi oli “Miksi en käytä Twitteriä”

Posted on 16.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Väärien mielipiteiden kauhistelussa oletus on, että sananvapaus ei koske typeriä mielipiteitä. Olen eri mieltä. Sananvapaudella ei ole virkaa, jos se ei koske kestämättömiä, moraalisesti epäilyttäviä ja huonosti luonnosteltuja ajatuksia. Sananvapaus on oikeutta olla väärässä, ei vain oikeutta puhua totta. Ei ole yllätys, että markkinatalouslobbarit, salaliittoteoreetikot ja muut kohtelevat sananvapautta ja totuutta heittopusseinaan paranoidissa propagandassaan. Pettymys on, kun ihmiset, joiden pitäisi moraalisesti jatkaa kansalaisoikeustaistelua, haluavat kieltää epämiellyttävät keskustelufoorumit ja kritisoivat netin anonyymiyttä, haluavat lyödä vastapuolta tai pyrkivät kontrolloimaan kieltä mieleisellään tavalla. Käytännössä he pyrkivät tekemään sitä, mitä heidän vastustajansa ovat halunneet tehdä heille historiallisesti. Tämä naamioidaan vastakritiikin viitan alle ja perustellaan moraalisella ylemmyydentunnolla tai mystisellä terveellä järjellä. Oikeassa vastakritiikissä on kyse älystä ja luonnostelmista, erehtymisestä ja vakaudesta, ei siitä kuka tuntee eniten olevansa oikeassa. Valitettavan monen asenne on “vastataan samalla mitalla” eli huonosti luonnosteltujen tunteiden myrsky. Yleinen uhriutumisen muoto on kysyä, että miksi minä, oletettavasti sivistynyt ja parempi ihminen, en saa tuntea hillitsemätöntä raivoa, kun vastapuoli vain kiusaa? Onko se niin väärin? Se ei ole väärin, mutta se on vahingollista, koska sivistynyt ihminen menettää kaikki moraaliset jalansijansa alistuessaan räksyttämiseen. Kyllä, hyvällä on oltava korkeammat, loputtomiin jatkuvat standardit ja sarvikuonon nahka. Miten muuten voi edes sanoa yrittävänsä elää moraalisesti? Hyvän on vaadittava itseltään aina enemmän kuin vastapuoli vaatii. Kaikki muu tarkoittaa häviötä, jossa typeryys huutaa ja vain kaiku vastaa.

*

Istun nojatuolissa ja mietin, kokeeko todella niin moni ihminen moraalisia kauhistuksen hetkiä joka päivä. Hämmästelen, kuinka joku voi marssia protestiksi ulos näytöksestä elokuvafestivaaleilla. Vähänkin enemmän elokuvia nähnyt festivaalikävijä on varmasti nähnyt kaiken moraalisesti arveluttavan. Marssi on selvästi itsetehostusta ja show-ele, teatteria. Minulle moraalinen närkästys on ennen kaikkea esitys. En kauhistu mielipiteistä tai epäilyttävistä taideteoksista, koska toisten ajatukset eivät järkytä itseydestään tietoista ihmistä. Lamaannun vain kirkkaimmasta, väistämättömimmästä todellisuudesta. Tietysti minulla on vahvoja tunteita. Ne vain kohdistuvat asioihin, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä eli sielulliseen tilaani, taiteeseen ja läheisimpiin ystäviini, ei maailmaan yleensä, joka on yleensä yllätyksetön. Minulla on selkeät, periaatteelliset käsitykseni oikeasta ja väärästä. Moraalinen kompassini ei ole sen enempää rikki kuin useimmilla muillakaan, mutta toimiakseen se ei vaadi, että huudan kaiken ääneen. Sydämeni ei halua kuulla sotarummun pärinää tai äänekästä halveksuntaa. En halua nähdä koko teatteria. Toivon, että julkinen närkästyminen ja loukkaantuminen on useimmille harjoiteltu esitys, jossa käydään läpi ehdollistettua rituaalia. Vaikka pitäisin sitä propagandistisena, ainakin ymmärrän sitä, koska tarkoitus on vaikuttaa toisiin ihmisiin tai edistää omaa uraa tai täyttää oletetut hyvän ihmisen tunnusmerkit. Vaihtoehto on kamalampi, koska siinä lukuisten ihmisten moraalinen kehitys on tasolla, jolla he eivät kestä eri mieltä kanssaan olevia tai kykene itseanalyysiin. Heitä näillä esityksillä manipuloidaan. Voin vain pelätä tämän olevan totuus, koska en voi koskaan tietää, miten asia todella on. Kaiken huipuksi tästä aiheesta on vaikeaa kirjoittaa, koska silloin astuu helposti samaan ansaan, josta syyttää toisia.

*

Olen sanonut tunteikkuuttaan pahoitteleville ystävilleni, että tunteikas suhtautuminen asioihin on lahja. Olen valehdellut kohteliaisuudesta heille päin naamaa todellisista ajatuksistani. En tiedä enkä voi tietää onko asia näin, koska tunteiden kaaos on eri ihmisten sisällä niin erilaista. Olen tehnyt näin osittain tajuamattani, koska minut on ehdollistettu siihen. Ajattelua korostaessaan kuulee olevansa tunnekylmä ja sisältä kuollut tarpeeksi usein alkaakseen todistella hillitsemättömien tunteiden ihanuudesta, vaikka tietää tekevänsä niin kohteliaisuudesta. Todellisuudessa avuttomuus omien tunteidensa edessä jättää minut sanattomaksi.

Mielikuva

Posted on 09.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Kukaan ei rakasta toista ihmistä vaan minänsä mielikuvaa toisista. Näin kuulin taas yhden ihmisen sanovan toiselle, kun istuin kahvilassa lukemassa. Mistä tiedän, mikä on minä? En löydä ajattelemalla ehdotonta minua, josta unelmani voivat syntyä. En näe unelmieni syntypaikkaa enkä osaa sanoa pohjimmiltani, miksi pidän yhdestä asiasta enemmän kuin toisesta. Jos sanon rakastavani mielikuvaani, oletan että on paikka, jossa voin katsoa minääni ja sanoa: tämä on omaani, sillä mielikuvaani rakastuessani ajattelen omistavani edes sen verran. Mutta en omista mitään, koska en näe minuuteen enkä tiedä, mikä ajatuksissani on sen ja mikä ei. Tai omistan mielikuvani tietämättäni, osaamatta sanoa valehtelevani. Vielä vähemmän voi toinen ihminen puhua mielikuvistani. Silloin hän olettaa näkevänsä ne paremmin kuin minä itse ja siten tuhoaa oman väitteensä. En kiistä, että rakastaessani en rakasta toisen ihmisen syvintä olemusta, mutta rakkauttani ei ohjaa myöskään käsitys mielikuvistani. Tartun käsittämättömään, johon rakkaus minut altistaa ja jossa en enää tiedä, mitä rakastan. Rakkauteni ei kohdistu toiseen ihmiseen, jota en näe, eikä odotuksiini, koska en usko sielunsisaruuteen, vaan tyhjiöön, jonka minuuteni ja hänen minuutensa tekevät välilleen ja johon yritän katsoa näkemättä mitään.

Muiden hiljaisuus

Posted on 06.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Aina jossain, yleensä kun odotan linja-autoa tai istun elokuvateatterissa, ajattelen vieressäni olevaa ihmistä, tuntematonta, ja miltä hänestä tuntuu. Hän kokee saman kuin minä, saman lämpimän ilman mereltä tai saman elokuvan, kuulee saman röyhtäisyn kaksi penkkiriviä takaamme tai jarrujen kirskunnan tieltä mutta silti toisin. Se, joka valkokankaalta on minulle kammotus on ehkä hänelle ainoa keino paeta kyynelten nielemistä. Ehkä hänelle linja-auton odottaminen neljän minuutin ajan on kauhistus, minä taas kulutan aikaa mielelläni ajatellen häntä ja mitä hän saattaa ajatella. Yritän nähdä minut hänen kauttaan, selvittää ajatteleeko hän minua. Kumpikin meistä vastaisi kysyttäessä, että emme ajattele mitään. Suurin ero välillämme on, että hän on minun vieressäni ja minä ajattelen häntä ja tiedän sen. Minä taas olen hänen vieressään, mutta en tiedä ajatteleeko hän minua enkä koskaan voi tietää. Voin vain kuvitella, näin, ja kirjoittaa siitä huvikseni. En edes tiedä miten hänen ajattelunsa toimii. Ehkä hän ei tajua toisten tietoisuutta lainkaan, ehkä taideteos on hänelle ensisijaisesti kokemus minästä, hetki jolloin minä luodaan ja josta tekijä on poissa, puhumattakaan muista. Ehkä ajalla on hänelle sama vaikutus, ehkä hän ei tunne ajan tekijää. Äkkiä kaikki on turhaa. Jää vain ääni ja kuva. Minä voin olla hänelle elävä kuollut, hahmo joka on vain sattumalta osunut samaan paikkaan. Ehkä hän ei tajua minun tietoisuuttani ja niin kahdesta vaakakupista yksi on painunut pohjaan asti ja toinen on noussut ilmaan.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 6
  • 7
  • 8
  • 9
  • 10
  • 11
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme