Onko se painajainen, jos itsetietoisuus tarkoittaa ihmisyyttä?
Kategoria: Proosaa
Ajan pila on pakottaa minut muistuttamaan itseäni ystävistäni ja sukulaisistani säännöllisesti – koska muuten unohtaisin heidät ja unohtaminen on menneisyytensä ja itsensä tahatonta kyseenalaistamista. Vasta arkipäiväistämällä toisten läsnäolon voin luoda jatkuvuuden. Samalla kadotan jotain muuta, jälleennäkemisen riemun. Tilalle astuu: taasko tuokin. Halu katkaista kaikki. Eikä mikään viime kädessä auta, voin huijata aikaa vain rajatusti. Esitän nyrkkeilykehässä pahoinvoivaa, ettei tarvitsisi otella. Miksi olimmekaan tekemisissä, missä edes tapasimme…
Kävelin tänään sateessa kaupungilla, korvissani sattumalta soittimen valitsema Pêteris Vasksin viulukonsertto Tâlâ gaisma. Minulle parempaa kuin Pärt. Tunsin heti olevani läsnä ja valveilla enemmän kuin viikkoihin. Tuntemattomat ihmiset kävelivät töykeinä vastaan, olin irrallani, valmis johonkin jolle ei ole sanaa.
*
Minulla on nyt yhteinen kirjekeskustelublogi stand-up-koomikko Iikka Kiven kanssa. Koomisuus ja kriittisyys yhdistyvät siinä, että liitämme paperille kuuluvaa proosamuotoa mediaan, joka hylkii sitä.
Oma kuolema tapahtuu vain toisille.
*
Minut opetettiin lempeäksi. Julmuus kuuluu pitkään oppimäärään.
Joinain iltoina tunnen ehdotonta kutsumusta johonkin ajanviettoon. Haluan esimerkiksi lukea tai pelata seurassa korttipelejä enemmän kuin mitään muuta. Seuraavana iltana en tiedä mitään vastenmielisempää ja haluan tehdä aivan muita asioita. Tunne ei väisty, vaikka pakotan itseni tekemään vastenmieliseltä tuntuvaa asiaa. Sen sijaan sisälläni kiertää jatkuvasti turhautumista muistuttava ajatusketju, jossa haluan kaiken olevan nopeasti ohi, että saan vetäytyä sen pariin, mitä oikeasti haluan. Myös kirjoittaessa tuntuu samalta, esimerkiksi nyt. Joudun pakottamaan itseni katsomaan kirjaimia, jotka ilmestyvät ruudulle jokainen edellistä raskaampana. Jokainen väärä näppäimistön painallus on vasaranisku päälakeen. Olen tyytymätön siihen mitä teen. En lopputuloksen takia, sillä se ei poikkea aiemmin kirjoittamastani mitenkään, vaan koska pakotan itseni tekemään jotain, mitä en halua. Kyse ei ole kyllästymisestä. En ole toisena iltana sen rasittuneempi, väsyneempi tai nälkäisempi kuin edellisenäkään. Jos yksilölliselle kokemukselle eli sielulle on olemassa viimeinen rintamalinja, se on hetki jossa haluttu ei ole selittämättömästä syystä enää haluttua. Tunne tulee tyhjästä, sisimpäni itselleni salatusta kompassista, joka näyttää yhden mieliteon sijasta toista.
Ihmiset eivät edes aisti värejä samalla tavalla, silti kehittävät ideologioita. Edellisenkin ajatuksen voi kokea, mutta kokemuksen jakaminen on mahdotonta.
Runo on ehdottomimmillaan kokemuksen pakkaamista koodin taakse. Proosa sen teeskentelyä, ettei koodia ole. Rikkautta sekin. Kaikki todellinen jää väliin, taide tilkitsee.