Ajan pila on pakottaa minut muistuttamaan itseäni ystävistäni ja sukulaisistani säännöllisesti – koska muuten unohtaisin heidät ja unohtaminen on menneisyytensä ja itsensä tahatonta kyseenalaistamista. Vasta arkipäiväistämällä toisten läsnäolon voin luoda jatkuvuuden. Samalla kadotan jotain muuta, jälleennäkemisen riemun. Tilalle astuu: taasko tuokin. Halu katkaista kaikki. Eikä mikään viime kädessä auta, voin huijata aikaa vain rajatusti. Esitän nyrkkeilykehässä pahoinvoivaa, ettei tarvitsisi otella. Miksi olimmekaan tekemisissä, missä edes tapasimme…

Kävelin tänään sateessa kaupungilla, korvissani sattumalta soittimen valitsema Pêteris Vasksin viulukonsertto Tâlâ gaisma. Minulle parempaa kuin Pärt. Tunsin heti olevani läsnä ja valveilla enemmän kuin viikkoihin. Tuntemattomat ihmiset kävelivät töykeinä vastaan, olin irrallani, valmis johonkin jolle ei ole sanaa.

*

Minulla on nyt yhteinen kirjekeskustelublogi stand-up-koomikko Iikka Kiven kanssa. Koomisuus ja kriittisyys yhdistyvät siinä, että liitämme paperille kuuluvaa proosamuotoa mediaan, joka hylkii sitä.