Kirjallisuusblogi
Olemisen epäily, sanoja muka päällekkäin.
*
Kaste on kaikkialle unohtunutta sadetta.
*
Merkityksettömyys paljastuu sille tarpeeksi usein altistuttuaan.
*
Merkityksettömäksi ei voi tulla, se ei ole liike.
*
Kaikki yritykseni kirjoittaa ovat yrityksiä lopettaa.
*
Kun arvot panee, siinä on faktat vaan tiellä.
*
Intellektuelleja ei kuunneltu, itkevät intellektuellit.
Tänään on isänpäivä. Isäni kuoli alkuvuonna 2016 sairauteen.
Yritin kirjoittaa asiasta, niin kuin monesti aiemmin. Lopulta aina totean, että olkoot.
Joskus olen kirjoittanut isäni kuolemasta paljastamatta kirjoittaneeni juuri siitä. Joskus olen onnistunut puoliksi, usein en ollenkaan.
Asiasta kirjoittaminen järkevästi on tuntunut aina vaikealta, koska koen vahvasti ja koko sieluani hallitsevasti, etteivät nämä asiat kuulu muille, eivätkä tule kuulumaan.
Kirjoittaessani tuntemistani ihmisistä en tee heille oikeutta, pelkään toimivani moraalittomasti. Voin kirjoittaa vain johdonmukaisella etäisyydellä. Sen löytäminen on vaikeaa.
Tästä tekstistä olen pyyhkinyt pois lähes kaiken. Jokin on etsinyt tilaa ja ulospääsyä, mutta sen syntymän hetki ei ole nyt.
Vien tänään iskälle kynttilän läheiselle hautausmaalle, jossa on muistokivi muualla lepääville. Ele on minulle yhtä paljon kuin hänelle, siksi hyvää tekevä. Sitten menen kirjastoon, kirkkooni.
Kun tv-juontajaa alkaa äkkiä naurattaa ilman syytä, todistaa katsoja orastavaa paniikkia ja julkisen kuvan hallinnan menetystä, pientä sosiaalista itsemurhaa, joka on sympaattinen niin kauan kuin se ei lähde käsistä. Paniikki syntyy siitä, että juontaja ei pysty hallitsemaan todellisuuden pyrkimistä pintaan. Tv-yleisölle on puhuttava epäluontevasti luontevalla tavalla, käytettävä selkokieltä ja rytmiä, jollaisella henkilöt eivät puhu kuvaustauoilla. Äkkiä arkinen nostaa päätään virheen kaltaisena. Nauru kameroiden edessä syntyy, kun harjoiteltu puhe halkeaa, edeltä käsin opetellut kysymykset murtuvat toisiinsa. Nämä ovat lähes poikkeuksetta parhaita asioita komediassa. Katson sketsejä YouTubesta, mutta vaikka nauraisin kaikille yhtä paljon, katson vain ne uudestaan, joissa ennalta määrätty hajoaa ja yllätys tuhoaa totutun.
Jään kiinni valvontakameroiden epäselviin kuviin, joissa kadonnut ihminen kääntyy viimeisen kerran kulman taakse ja siten pois silmin todistettavasta todellisuudesta. Rikosdokumenteissa näkrr näitä mykkiä ja huonolaatuisia kuvia. Yhdellä hetkellä ihminen on siinä, sitten häntä ei enää ole. Mutta hänen silmänsä vielä näkivät, hän hengitti, minuutteja tai tunteja, tunsi lämpötilat ja ajatteli. Tekniikka tekee katoamisesta riippuvaisen omista silmistäni, videolinkin liikkuvat numerot ovat ainoa merkityksellinen aika. Joku luultavasti tietää vähemmän suttuisen ja äänekkäämmän totuuden hengityksestä, lämpötiloista – tappaja tai silminnäkijä – mutta hän ei astu esiin. Taikatemppu onnistuu.
Pakkomielteisyyksiä kutsutaan ajankuviksi.
Neuroosi on keskiluokan valuuttaa. Sillä käydään kokemuskauppaa.
*
Kaksi ääripäätä: maaseudun keskiluokka ja kaupungin keskiluokka.
*
Tunteita lasisissa kuutioissa.
*
Kuluu se aika hirviöitäkin piirtäessä.
Järkeilyn ja väkivallan välistä tilaa kutsutaan epätoivoksi.
*
Lue minut hyväksi.
Ihana vaikeneminen.
*
Kerronta on jäsenien katkomista jäsentämiseksi.
Modernismin ydinajatus: kirjaa lukee mielellään.