Kategoria: Musiikki

Galveston

Posted on by kangasvalo

Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.

Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:

Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston

Ja:

Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun

Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.

Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.

On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.

Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.

Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.

Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.

Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.

Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.

Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.

Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.

Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.

Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.

Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.

Maustetytöistä

Posted on by kangasvalo

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että “liian suosittu” ja “liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin “meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on “kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei “turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.

Loiloi

Posted on by kangasvalo

“Kunpa Vesa-Matti Loiri katoaisi”, huomaan ajattelevani, kun Loiri putkahtaa aina tasaisin väliajoin julkisuuteen, niin kuin pyhän hirviön kuuluukin. [1] “Tai edes minä.”

Kyse ei ole “Veskun” ansioista, joita on massiivisesti, vaan ikonisesta statuksesta, jolla lehdet revittelevät kerta toisensa jälkeen. Jos Loiri tekee jotain julkista, se on varmasti otsikoissa.

Osansa on myös sillä, että vaikka pystyn varovaisesti ihailemaan joitain ihmisiä, ihastukseni on alati haurasta. Fanikulttuurit ovat minulle läpeensä vieraita ja jo sana “fani” tuntuu negatiiviselta. “Fanaatikko” ei ole substantiivi, jolla kuvailisin ketään ihmistä, josta pidän.

Joten jos et voi tajuta miksi kirjoitan tämän tekstin ja ihmettelen näitä asioita, voit aina kuitata sen ajattelemalla, ettei minulla ole intohimoja.

Vesa-Matti Loirilta ilmestyi jokin aika sitten nimittäin Jari Tervon kynäilemä elämäkerta, Loiri (2019), ja koko Suomi räjähti. Iltapaskat ovat täynnä otsikoita siitä, kuinka laulajan poika kuoli traagisesti, kärsimys opettaa, elämä opettaa, kunnioittakaamme mestaria. En ihmettele laulajan päätöstä olla antamatta haastatteluja kipeän asian tai minkään muunkaan tiimoilta.

Loirin ylistäminen on niin kaavamaista, ettei se ole edes koomista. Tajuan, että vastikään ilmestyneen elämäkerran jälkeen on tietysti tultava vielä elämäkertaelokuva (dokumentti tuli jo), kuunnelmasarja, Uuno-remakea joku varmasti jo miettii…

*

Vesa-Matti Loiri oli vielä vuosituhannen alussa ihan vain Vesku. Toki koko kansan tuntema ja erityisesti Uuno Turhapurona rakastama Vesku mutta ei puolijumala.

Sitten Johnny Cash teki American Recordsilla sarjan albumeita (Cashin eläessä 1994–2002), jotka myivät. Myivät paljon. Levyissä oli vahva ikääntymisen, eletyn elämän ja myyttisen viisauden aura yhdistettynä moderneihin sovituksiin.

Myyttiä kaupallistettiin kunnolla. Seuraavina vuosina saatiin nauttia niin Tom Jonesin kuin William Shatnerin “kypsistä” levyistä, joissa nämä saivat viimein esittää niitä lauluja, joita olivat aina syntyneet esittämään ja jotka tuottajat olivat heille tosiasiassa käsin poimineet.

Suomessa Vesa-Matti Loirin eteen lykättiin pumaska hänelle tuttuja ja tuntemattomia suomalaisia rock-kappaleita, joista hän sitten valikoi joukon eniten “uutta Veskua” tavoittelevia. Näistä muodostui niin sanottu Lappi-trilogia (2006–08), joka myi kuin leipä.

En halua moittia Veskun Lappi-levyjä, ne ovat ilahduttaneet varmasti monia. Ja ne ovat paremmin tehtyjä kuin kaameat Junnu Vainio -cover-levyt (2003–04), joilla oli jo hiukan yritetty asetella myyttisen vanhan miehen viittaa hartioille, ja joiden kuunteleminen on kuin muistelisi todistamaansa moottoritieonnettomuutta.

*

Jari Tervo on todennut, että Loiri on suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeinen ja kirkkain tähti. Aluksi mietin, että naulan kantaan. Emotionaalisella tasolla Tervo on oikeassa. Silti jokin väitteessä häiritsee minua.

Esimerkiksi suomeksi lauletun musiikin suosiota ja suomalaisten elokuvien katsojalukuja 60-luvulta tähän päivään pohdittuani en ole varma tästä yhtenäiskulttuurin hajoamisesta.

Englanniksi vetäneet kansainvälisyyttä tavoitelleet ja siinä jopa onnistuneet popparit ovat tuotantosoundien ammattimaistuessa joka puolella maailmaa vähin äänin vaihtaneet kielen takaisin suomeen – Paleface, Ville Valo, Anna Abreu… Päinvastaista yrittävä Robin on nykyaikana iso poikkeus. Olemme pikemminkin tehneet jo parin vuosikymmenen ajan jatkuvaa siirtymää kohti kotimaisuutta – jotkut ihmiset poliittisesti nationalismiin asti.

Suomalaiset elokuvantekijät ovat 60-luvulta alkaen vain petranneet katsojaluvuissa tähän päivään asti, erityisesti 80-luvun mahalaskun jälkeen. Elokuvateollisuudella menee hyvin. Iron Skyt sen sijaan ovat tehneet ulkomailla tenän, ja Dome Karukoskea kutsuttiin heti kättelyssä puiseksi Oscarien metsästäjäksi. Prinssi tai prinsessa omassa maassa on vain yksi nousukas muiden joukossa ulkomailla.

Koska kyse ei voi olla taloudesta, yhtenäiskulttuurilla tarkoitetaan ennemmin illuusiota kotimaisesta konsensuksesta – kun vielä kansalaiset eivät päässeet aukomaan päätään Internetiin, mediat olivat harvojen hallussa ja jakolinjat olivat selkeitä.

Tosiasiassa kansalaiset ovat ajatelleet vähän kaikenlaisia ajatuksia jo paljon kauemmin, kuin kolmea tai kahta tv-kanavaa haikailevat suostuvat myöntämään. Toisinajattelijat oli vain ennen helpompi vaientaa, niin hyvässä kuin pahassa.

Tietenkin myös nostalginen ja pohjimmiltaan “vanhaa hyvää aikaa” haikaileva sävy häiritsee minua, vaikka yhtenäiskulttuurin ajatuksella on myös varjopuolensa: umpimielisyys, vaihtoehtojen puute, mustavalkoisuus ja harvainvalta.

Ironisoiden voisi sanoa, että myös Pentti Linkola on pienemmässä mittakaavassa viimeisiä yhtenäiskulttuurin järkäleitä; häntä vihattiin vuosikymmeniä niin oikealta kuin vasemmalta sellaisella antaumuksella, että silkka sinnikkyys on “palkinnut” hänet vanhuuspäivillään – Linkolaa pidetään kasvassa määrin yhtenä kansallisaarteistamme. Sillä tarkoitetaan, että hänestä(kin) voidaan kirjoittaa tuhatmäärin myyvä ja Finlandian voittava elämäkerta.

*

Jossain vaiheessa Vesa-Matti Loiri alkoi itse uskoa omaan erinomaisuuteensa. Niin täytyy tehdä, jos menee Vain elämää -ohjelmaan ja tekee omaelämäkerran. Että voi kävellä kameroiden eteen kuuntelemaan muiden muusikoiden kehuja menemättä täysin paskaksi häpeästä osoittaa raudanlujaa itsevarmuutta tai harhaisuutta.

Lappi-levyjen aikaan Suuri Tulkitsija kiersi rock-festivaalit, vaikka ei pystynyt kävelemään kunnolla sairaalloisen lihavuutensa tai humalatilansa tähden ja totesi vaatimattomasti, ettei tiedä onko legenda, koska sellaisen asian päättää vain aika. Suuruudenhulluuden kirot välttäneen ihmisen vastaus olisi tietenkin “en ole”, mutta onhan se epäilyksen sija hyvä jättää.

Kaikki tämä huipentui kahteen suut auki loksauttavaan ja tahattoman itseparodian kyllästämään teokseen, Loirinuotiolla-nimiseen tv-sarjaan (2014) ja albumiin nimeltä Pyhät tekstit (2016).

Muistatteko Loirinuotiolla-sarjan? Sen ainoa idea oli, että Vesa-Matti Loiri on niin juurevan aito jätkä, että kansakunnan kerma – jopa ne, joilla ei ole tarvetta promota mitään ja jotka eivät normaalisti koskaan suostuisi tulemaan vieraiksi viihdeohjelmiin – ilmestyivät Lapissa sijaitsevalle mökille pelkästään Veskun itsensä vuoksi vanhan shamaanin haastateltaviksi. Lähes kaikki vieraat olivat tietysti miehiä. Sarjan ensimmäisessä jaksossa olivat vieraina tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Jari Litmanen.

Sarjan suurin ja hämmentävin ansio oli siinä, että siinä ei pysytty kovin hyvin käsikirjoituksessa ja siksi se oli parhaimmillaan campia. Niin vieraat kuin isäntä eivät oikein tienneet, että kenen persettä ohjelman konseptissa oli ensisijaisesti tarkoitus nuolla, joten varmuuden vuoksi lipitys oli molemminpuolista ja jatkuvaa naurettavuuksiin asti. (Vain elämää -ohjelmassa on erilliset päivät tällaisten välttämiseksi.)

Vesku ei osannut joviaaliudestaan huolimatta haastatella vieraitaan lainkaan ja erityisesti Teemu Selänteen ja Ville Haapasalon yhteinen jakso (tarkoitus luullakseni jokin “miehemme lännessä ja idässä” -tyylinen teema) on uskomatonta seurattavaa. Haapasalo laskettelee umpikännissä myötähäpeää herättävää luikuria, jota edes Vesku ei usko, ja lopussa kuultava Selänteen karaokebaarisuoritus kuulostaa kastroidulta menninkäiseltä. [2]

Ja sitten on Pyhät tekstit, laulajan testamentti, jossa tylsästi tuotetun muniinpuhaltelun päällä Loiri tulkitsee katkelmia maailman tärkeimmistä hengellisistä teksteistä Kuun valon sutrasta Vuorisaarnan katkelmiin. Tämä on loppuhuipennus, jota ei voisi sijoittaa esimerkiksi elokuvalliseen satiiriin, koska sitä pidettäisiin liian osoittelevana vittuiluna päähenkilön omahyväisyydestä.

Loiri kertoi Pyhien tekstien jäävän luultavasti hänen viimeiseksi albumikseen. Levy päättyy Kalevalasta irrotettuun Väinämöisen lähtöön. Allegoria on ilmiselvä. Kirjoitan tämän ihmisenä, joka on valinnut taiteilijanimekseen A. Vipunen: vaatii hivenen kiveksiä rinnastaa itsensä aivan uransa viimeiseksi väittämällään taiteellisella tuotoksella kansakuntamme suurimpaan myyttiseen hahmoon. [3]

*

Ehkä kysymys Loirin ja kaikkien muidenkin pyhien hirviöiden kohdalla on se, jota kaikki joskus ajattelevat mutta jonka haluavat sivuuttaa: miksi ihmiset eivät naura palvonnan kohteille avoimesti?

Kun näkee myytin keinotekoisen syntymän ja ettei kukaan muu näe siinä mitään koomista, alkaa miettiä laajemmin julkista keskustelua ja sen yhteiskunnallisia painotuksia.

Muistan vielä ajan, jolloin Loirin Leino-tulkintojakin iso osa kansasta vihasi ja piti ylitulkinnallisena joikuiluna ja moni pitää luultavasti vieläkin. En ole samaa mieltä ensimmäisen levyn kohdalla, mutta voin hyvin ymmärtää näkemyksen seuraavien tapauksessa ja vielä enemmän Loirin myöhäisuran levyjen kohdalla.

Nyt edes tämä näkemys on julkisessa elämässä ääneenlausumaton. Lukemani kriittinenkin huomio elämäkerrasta keskittyy Loirin kirjan naiskuvaan eikä siihen perusasiaan, että tällainen mediasirkus yhden ihmisen ympärillä on poikkeuksetta groteski.

Jopa jossain määrin arvostamani Tuomas Karemo kirjoitti artikkelin, joka ei ilmeisesti ollut parodiaa ja jossa hän hoki hokemasta päästyään, otsikkoa myöten, että voitteko uskoa, Vesku kertoi elämäkerrassa, että liukastui kerran omaan spermaansa, että ihan spermaan liukastui, voitteko kuvitella, Vesku, ihan itse, liukastui spermaan, niin teki, spermaan liukastui, Loiri, Vesku Loiri, spermassa liukasteli Vesku menemään niin kuin spermaan liukastuva Vesku nyt voi, Loiri siis, Veskuista Veskuin, spermaanliukastelija-Vesku, kertoo paljon avoimuudesta, kaivatusta julkkiskulttuurista, että Vesku kertoi liukastuneensa spermaan, kolautti päänsä spermaan liukastuttuaan, USKOMATONTA, SPERMAAN, niin kuin kyseessä olisi tapahtuma, joka olisi kirjallisena saavutuksena verrannollinen William S. Burroughsin Punaisen yön kaupunkeihin (1981), jonka painajaisissa spermaan liukastelee kokonainen sairaalallinen ihmisiä.

[1] Viittaan ranskalaiseen fraasiin monstre sacré, jolla tarkoitetaan niin suurta julkkista, että tämän typeryyksiä katsotaan sormien lävitse.

[2] Kirjoitin vuosia sitten: “Jos Kari Tapio eläisi, tämä olisi hänelle tehty ohjelma. Koska Kari Tapio ei elä, on Loirin vuoro.” Kari Tapiosta on juuri ilmestynyt elämäkertaelokuva, Loirilta ilmestyi elämäkerta. Näin nämä rattaat naksahtelevat.

[3] Ennen syyttävän sormen soosoota muistutan, että Antero Vipunen on nimenomaan performanssinimi ja mahtisanoistaan huolimatta Kalevalan ehkä tunnetuin epäluoma, hirviö.

Spoken wordia Nokturnossa – ja tässä!

Posted on by kangasvalo

A. Vipunen -projektini ensimmäiseltä albumilta Taivaan arkkityyppejä (Manala Records, 2020) on nyt kuunneltavissa maistiaiskappale digitaalisen runouden verkkosivusto Nokturnossa. Kappaleen nimi on Ars Magna.

Tässä myös toinen maistiainen, sen nimi on Musta päivä. Sen teksti on kollaasi lehtiotsikoita, lauseita nettikeskusteluista, kommenttipalstojen oksennuksia ja muuta. Albumin on tuottanut Joni Dee.

Huomaamatta huonoja hokemia, 1

Posted on by kangasvalo

Musiikki on kieli, joka ylittää puhutun kielen rajat.

Tähän romanttiseen toteamaan törmää musiikkikritiikissä tämän tästä. Se on ajatuksena ymmärrettävä. Musiikki perustuu melodioihin, rytmiin, tunteisiin, joiden voisi kuvitella olevan kenen tahansa ymmärrettävissä, eihän musiikissa puhtaimmillaan ole kyse sanoista.

Valitettavasti musiikki ei ole helposti perusteltavissa yhdeksi yhtenäiseksi kieleksi. Pikemminkin musiikissa, niin kuin puheessa tai kirjoitetussa sanassa, on monta kieltä.

Sille on olemassa yhtenäisiä merkintäjärjestelmiä, joita käytetään laajalti, niin kuin latinalaiset aakkoset ovat levinneet laajalle länsimaissa kirjallisuuden ilmaisuvälineinä. Ei silti ole epäilystä, etteivätkö nämä aakkoset kuvailisi useita eri kieliä ja toisaalta toimisi toisten vastaavien merkintäjärjestelmien tulkintavälineinä, niiden ei-identtisinä vastaavuuksina.

Esimerkki musiikin kielistä ovat viritysjärjestelmät, jotka ovat olemassa erilaisina matemaattisina tulkintoina ytimeltään samasta asiasta: musiikillisesta äänestä. Tasaviritys on yleisin läntisessä musiikissa käytössä olevista järjestelmistä. Siinä yhdessä oktaavissa on 12 yhtä suurta sävelaskelta. Sen käyttö on perusteltu standardi, mutta se ei ole ainoa tapa tulkita musiikkia, sillä se ei tavoita kaikkia sävelsuhteita.

Esimerkiksi mikrotonaalisissa virityksissä on enemmän sävelaskeleita kuin tasavirityksessä. Länsimaisessa musiikissa näiden suomia mahdollisuuksia ovat tutkineet muun muassa Harry Partch, Terry Riley ja Giacinto Scelsi.

Mikrotonaalisuudesta voidaan puhua erityisesti erilaisten aasialaisten (huomattavimmin intialaisten) ja afrikkalaisten musiikkilajien tapauksessa. Nämä poikkeavat sävelasteikot tekevät monista muiden kulttuureiden musiikkityyleistä länsimaiselle kuulijalle vieraita, tottumattomalle jopa raivostuttavan, väärän kuuloisia.

Kun sanotaan musiikin olevan kaikille yhteinen kieli, tarkoitetaan yleensä omalle korvalle tuttua musiikkia – erityisesti länsimaista populaarimusiikkia, joka on levinnyt myös moniin muihin maihin helpon kuunneltavan standardiksi. Ei tarvitse olla dramaattinen ymmärtääkseen, että musiikki on kaikille yhteinen kieli vain, jos uskoo musiikin – tai ainakin oikean musiikin – olevan läntinen ilmiö.

Toisaalta, jos ei puhuta sävelasteikosta, epätavallisista tahtilajeista tai muusta kaltaiselleni maallikolle teknisestä sisällöstä, voidaan puhua tunteesta, joka erilaisiin musiikinlajeihin yhdistyy. Erilaiset länsimaiset populaarimusiikin genret osoittavat, että musiikki ei ole aukottomasti yhtenäinen puhutteleva kieli. Jotkut inhoavat hip hopia, rockia tai countrya niiden imagon lisäksi myös sen vuoksi, miltä ne kuulostavat.

Eikä tarvitse mennä edes kulttuurista toiseen, kun eroja näkyy. Baby boomereiden ja heidän lastensa voi olla vaikeaa hyväksyä, että nykyisille nuorille kitaravetoinen ja tuotantosoundeiltaan pehmeä bändimusiikki on vierasta verrattuna elektroniseen, tarkasti tuotettuun pop- ja hip hop -musiikkiin.

Erilainen musiikki on siedettävää vain sellaiselle, joka on muutenkin avoin erilaisuudelle, aivan kuin saksaa ei automaattisesti pidä sotaisana kielenä ja ranskaa romanttisena lepertelynä, jos sivistys yltää pidemmälle kuin maailmansotiin, edes Goetheen tai Ranskan vallankumouksiin asti.

Pessimistiksi en silti tunnustaudu, vaikka tähän kaikille yhteiseen kieleen en usko. Kieli, on se musiikillinen tai ei, kaataa aina toisen kielen raja-aitoja olemalla vain oma itsensä. Yksilö kykenee kohtaamaan ja myös opettelemaan itselleen uuden kielen ja pääsemään sitä kautta kulttuuriin sisään. Tämä pätee myös musiikkiin.