On hieno tunne löydettyään hyvää kirjallisuutta, josta ei Internetin perusteella melkein kukaan ole kuullut, johon törmää lähes sattumalta ja jota on painettu vuosia aiemmin vain yksi painos.
Kyse ei ole siitä, että iloitsisin omasta erinomaisuudestani, hienostelusta. En riemuitse siitä, että löysin nyt jotain jolla erottua, vaan löytämisestä ja löydetyn omimisesta sen paljastuttua jalometalliksi.
Äkkiä tuntuu siltä, että itselleni merkityksellistä taidetta onkin enemmän kuin osasin ajatella. Yleensä vain merkityksettömälle taiteelle on suotu tämä etuoikeus.
Manga ja uudempi suomalainen runous ovat tarjonneet minulle tällaisia lukukokemuksia eniten viime vuosina. En tarkoita edes joitain suurhiteiksi nousseita viime vuosien juttuja, vaikka esimerkiksi Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi kirjoittavat upeaa tekstiä.
Puhun sellaisista uudemmista kirjoista, joita kukaan tuskin luki edes niiden ilmestyttyä, vaikka niiden tekijät ovat luoneet useita kirjoja isoille kustantamoille ja joiden lukijoita on löytynyt vasta vuosien mittaan, ripauksittain.
Kun kirjoitan näin, tarkoitan kärjistäen, että teokset eivät ole ylittäneet kriittistä rajaa, jonka jälkeen niitä lukisivat entusiastien lisäksi myös muut hipsterit, saati muut ihmiset, jotka eivät lue runoja, esseitä, päiväkirjoja, lastuja ja muuta sellaista koskaan.
Näihin kirjoihin sitten palailen. Otan kirjahyllyni tai kirjaston tutuista kirjoista ylivoimaisesti useimmin runokirjoja satunnaiseen uudelleenselailuun.
Teen niin löytääkseni jotain mitä kaipaan. Panu Tuomen Vaaleanpunainen ilmestyskirja (2005) oli niin hieno kokemus, että luen siitä pätkiä vähän väliä. Kristiina Wallinin tuotanto on tasaisen erinomaista, mutta erityisesti Jalankantama on suosikkini.
Poesian julkaisemista Teemu Mannisen Futurama (2010) oli upea, vaikka sitä ei tunneta lainkaan niin laajalti kuin Lomonosovin moottoria (2014), Henriikka Tavin teoksia tai muita kustantamon hittejä.
Tällainen pienuus puhuttelee minua myös toisesta syystä. Olen erityisen kiinnostunut kirjoituskammiossa turhaa työtä puurtavista proosan ja runouden asialle omistautujista, joita voisi halutessaan kutsua myös kirjallisiksi luusereiksi.
Luuserista tulee suosittu joko kuolemansa jälkeen tai luovuttuaan kirjoittamisesta mutta harvoin silloinkaan. Tai sitten hän tekee suosionsa huipulla itsemurhan, taiteellisen tai todellisen. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi:
20 kirjaa julkaisseet luottokirjailijat, joiden nimiä kustannustoimittajat eivät muista edes mennessään näiden hautajaisiin.
Kriitikot, jotka julkaisevat yhden romaanin ja pitävät itseään epäonnistuneina, vaikka luovat vuosisadan terävintä proosaa lehtiin, joista sitä kootaan vuosikymmeniä myöhemmin antologioiksi.
Pöytälaatikkoon häkellyttäviä raapaisuita rustanneet takapirut, jotka ovat elämänsä aikana toimittaneet lukuisia keskimäärin kahden numeron ajan ilmestyneitä kirjallisuuslehtiä ja kääntäneet paria tuntematonta slovakialaista runoilijaa.
Upeita päiväkirjoja kirjoittaneet eksentrikot, joiden lähipiiri ei ole edes ollut tietoinen kirjallisesta suuntautumisesta.
Blogistit, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi monien koviin kansiin päätyneiden kirjailijoiden sijasta.
Konservatiivisen maaseudun emännät ja isännät, jotka eivät ole julkaisseet mitään, mutta joiden perinnöksi jättämistä kaapeista löytyy kokoelma runoja tai puolikas romaani, jotka osoittavat kiistattoman taitavuuden sanoissa.
Tunnetuimpia kirjallisia luusereita ovat Franz Kafka ja Arthur Rimbaud. Vähemmän tunnettuja ovat Stig Dagerman ja Cyril Connolly. Juha Hurmeen teoksessa Nyljetyt ajatukset (2014) mainittu August Pyölniittu on suomalainen oppikirjaesimerkki.
Jos joku epäilee minun puhuvan vaikka runoudesta halveksuvasti, katsokoot nimiä. Kirjallinen luuseri on hyvässä seurassa. On mielestäni rehellisyyttä myöntää, että pieni kirjallisuudenlaji kiinnostaa vain pientä joukkoa, jos heitäkään.
Kirjallisuuden jättiläistähdet sokaisevat kirkkaudellaan, mutta kuten astronomiassa, mieltä kiihottavampia ovat mustat aukot, tähtienväliset planeetat ja sammuneet tähdet.
Ne muistuttavat minua ainoasta haaveesta, joka minulla oli lapsena ryhtyessäni kirjoittamaan: Toivoin tekstini voivan olla lukijan pieneksi iloksi.
Parhaiten sen tiivistää mainittu Pyölniittu (1887–1979), päiväkirjoissaan tieteestä ja maailmantolasta filosofeerannut maatalonisäntä. Se on tarkoitettu moralisoivaksi elämänohjeeksi, mutta minun silmiini se näyttää rohkaisulta: “Täyttäessäni pieniä velvollisuuksia jäävät suuret täyttämättä.”
