Avainsana: työttömyys

Työtön kulttuurityöläinen töissä

Posted on by kangasvalo

Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.

  1. Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan sellainen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla yksinkertaisesti varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
  2. Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi, älä mistään muusta. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
  3. Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.

Bonusvinkiksi, että kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työhauksi.

*

Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…

Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.

Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla.

Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi nyt enää tehdä mitään?

En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään, tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista kyllä, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?

Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.

Mutta miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?

Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Päällimmäisin vaikutin on se, että moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on muille vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluiden ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti todella pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monelle asioiden heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.

*

Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen yksityisesti kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.

Toimistotyöntekijä ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.

Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.

Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kuitenkin kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.

Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on sitten eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.

Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.

*

Minulla on sinulle toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunkeudu katsomaan kotiisi, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää typeristä puheista.

Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.

Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.

*

Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, joka ihmettelee, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, realiteetti on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina täyttä ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.

Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei tule edes mieleen.

Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.

Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.

Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.

Liittoon liittyminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liittoon kuulumaton saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvaus ei ole pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.

Inflaation vuoksi eläminen on niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus viihteelläkin voi käydä, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos sekin on mielestäsi liikaa, kannattaa ehkä kysyä itseltään, että onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.

Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.

Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.

Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut ovat työttömyyden itsestäänselvyyksiä, jotka eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä huuteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle. Tai he ohittavat ne ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein kerta kaikkiaan virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.

*

Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä tapauksista säännöllisesti juttuja?

Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.

Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille aidosti tuntematonta. Aivan tavallinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.

Nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä vastoinkäymisiä pidettäisi esimerkkeinä henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.

Röyhkeys

Posted on by kangasvalo

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

Nyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha “minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. “Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. “Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.