Avainsana: tunteet

Tunnustus

Posted on by kangasvalo

On tyypillistä, melkein arkista intellektuellipuhetta sanoa, ettei taiteella ole mitään väliä. Taiteesta voi pitää, mutta on liikaa myöntää, että sillä olisi joku omaan itseen liittyvä merkitys. Kai näin sanotaan paljauden tai paljastumisen pelossa. Sillä työnnetään itsestä kauemmas se mitä rakastaa, niin kuin ihminen, joka rakastaa toista ihmistä, yrittää olla ajattelematta asiaa, koska luulee intohimonsa olevan vaarallinen pakkomielle.

Kauan hoin samaa ja valehtelin, tietämättäni, koska niin olin asian itselleni järkeillyt kai ironiattoman elämän pelossa, vaikka tunsin toisin. Jokainen pystyi näkemään päältä päin totuuden olevan jotain muuta. En toivottavasti enää koskaan teeskentele näin. En olisi elossa – ilmaisun kummassakin mielessä – ilman taidetta, kirjallisuutta, pop-musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaakin. Niistä kirjallisuus on elämäni suuri rakkaus.

Sen ansiosta minulla oli lapsesta asti paikka, johon saatoin asettua mukavasti. Se oli minulle luonteva, se syntyi hyönteisiä tutkineesta ja kovia ääniä välttäneestä luonteestani, niin kuin jollekin toiselle paikka oli jalkapallokentällä, merellä tai konserttilavalla.

Eksyneiden ohjaamista oikealle paikalleen pidän kirjallisuuden merkittävimpänä saavutuksena. Vaikka kulttuuri-ihmiset kirjoittaisivat yhä suuremmassa määrin toisilleen, mikä itseänikin usein mietityttää, ja kirjallisuutta olisi jo liikaa, ei sillä ole mitään väliä. Maailmaan mahtuu tekstiä, sanoo joku ahdistunut jälkimodernisti mitä tahansa, ja tilanne ahdistaa vain sitä, joka ajattelee jatkuvasti ajan loppumista tai kaipaa kirjoituksilta suuruutta ja menestystä. Edelleen kirjallisuus tarjoaa paikan heille, meille, joilla ei muuten sellaista olisi ollut.

Väheksyessäni taidetta olen väheksynyt kaikki vuodet itseäni, sitä mitä olen, kun minun pitäisi olla intohimostani ja osaamisestani iloinen, koska minä todella saan olla sitä.

Kun edelleen välillä tunnen roikkuvani elämäni reunalla, musiikki ja kirjallisuus auttavat minua taas. Levy soimaan, kirja käsieni väliin, silmieni eteen, olen taas muualla, olen toisen ihmisen ajatuksissa, olen siinä paikassa josta Mirkka Rekola, kahden maailman välissä aina elänyt runoilija, kirjoitti, että valkean kiven tilalla on joutsen. Se on tosiasia, joka ei voi kuin kerätä ympärilleen lisää totuutta.

Hikoilevia raakileita

Posted on by kangasvalo

Trauma on mielen kolonisaatiota.

*

Suhteellisuusteoria: Huono proosa armahtaa lukijansa yksinkertaisemmin kuin huono runo.

*

Liikaa kauneutta voi olla liikaa.

*

Tunne on lilja kehon mullassa.

*

Pelkään tunnetta, joka kävelee vieressäni, kun kuljen vanhojen kotitalojeni ohi.

*

Näkyvä innostus saa karisman katoamaan.

Mutta mitä tekee karismalla, joka ei salli riemua?

Valistuksen vatsanpuru

Posted on by kangasvalo

Olen kirjoittanut aiemmin, että elämme uutta valistusta. Teen kirjoitukseeni lisähuomion. Modernin eurooppalaisen historian aikana tunteileva subjektivismi on perinteisesti ollut valistuksen hengen vastaista. Käsitys esimerkiksi maskuliinisuudesta tunteiden pidättelynä on lujittunut vasta 1800-luvun teollistuessa ja siirtyessä kohti modernismia. Tästä ovat esimerkkinä niin 1700-luvun kirjallisuus, romantiikka kuin myöhemmin hetkeksi purskahtanut uusromantiikka. Sen sijaan nykyinen valistuneisuuden henki yhdistyy subjektiiviseen tunteikkuuteen korostaessaan, että tunteet eivät voi koskaan olla vääriä. Eivätkä ne tavallaan voikaan olla. Mutkia on vedetty suoriksi tulkitsemalla tämän tarkoittavan, että tunteet ovat aina oikeassa, vaikka ei-väärin ja totuus ovat eri asioita. Tunteilla on siten perusteltu erilaisia raivoisan subjektiivisia argumentteja liittyen rotuun, sukupuoleen ynnä muuhun. En varsinaisesti kiistä tunteiden totuudellisuutta, mutta on oleellista kysyä, millä tasolla eli missä kontekstissa ne ovat totta, sillä lain, moraalin, tunteiden, tieteen ja filosofian totuudet ovat kaikki toisistaan poikkeavia ja laajemmassa yhteiskunnallisessa asiayhteydessä usein yhteensovittamattomia, jos utooppista ajattelua, aatteellisia yhtenäisteorioita, ei lasketa. Ehkä pitäisi siis valistuksen sijaan puhua ajattelusta, joka kokee olevansa valistusta. Ero voi vaikuttaa semanttiselta, mutta on mielestäni oleellinen aikalaisilmapiiriä tulkitessa. Kyse ei ole oikeellisuudesta vaan oikeellisuuden tajusta, tunteesta.

Aivan muihin asioihin liittyen voitte käydä lukemassa kritiikkini Dardenne-veljesten keskinkertaisesta elokuvasta Tuntematon tyttö, joka osaltaan pyörittelee totuuskysymyksiä.

Tämän tekstin työnimi oli “Miksi en käytä Twitteriä”

Posted on by kangasvalo

Väärien mielipiteiden kauhistelussa oletus on, että sananvapaus ei koske typeriä mielipiteitä. Olen eri mieltä. Sananvapaudella ei ole virkaa, jos se ei koske kestämättömiä, moraalisesti epäilyttäviä ja huonosti luonnosteltuja ajatuksia. Sananvapaus on oikeutta olla väärässä, ei vain oikeutta puhua totta. Ei ole yllätys, että markkinatalouslobbarit, salaliittoteoreetikot ja muut kohtelevat sananvapautta ja totuutta heittopusseinaan paranoidissa propagandassaan. Pettymys on, kun ihmiset, joiden pitäisi moraalisesti jatkaa kansalaisoikeustaistelua, haluavat kieltää epämiellyttävät keskustelufoorumit ja kritisoivat netin anonyymiyttä, haluavat lyödä vastapuolta tai pyrkivät kontrolloimaan kieltä mieleisellään tavalla. Käytännössä he pyrkivät tekemään sitä, mitä heidän vastustajansa ovat halunneet tehdä heille historiallisesti. Tämä naamioidaan vastakritiikin viitan alle ja perustellaan moraalisella ylemmyydentunnolla tai mystisellä terveellä järjellä. Oikeassa vastakritiikissä on kyse älystä ja luonnostelmista, erehtymisestä ja vakaudesta, ei siitä kuka tuntee eniten olevansa oikeassa. Valitettavan monen asenne on “vastataan samalla mitalla” eli huonosti luonnosteltujen tunteiden myrsky. Yleinen uhriutumisen muoto on kysyä, että miksi minä, oletettavasti sivistynyt ja parempi ihminen, en saa tuntea hillitsemätöntä raivoa, kun vastapuoli vain kiusaa? Onko se niin väärin? Se ei ole väärin, mutta se on vahingollista, koska sivistynyt ihminen menettää kaikki moraaliset jalansijansa alistuessaan räksyttämiseen. Kyllä, hyvällä on oltava korkeammat, loputtomiin jatkuvat standardit ja sarvikuonon nahka. Miten muuten voi edes sanoa yrittävänsä elää moraalisesti? Hyvän on vaadittava itseltään aina enemmän kuin vastapuoli vaatii. Kaikki muu tarkoittaa häviötä, jossa typeryys huutaa ja vain kaiku vastaa.

*

Istun nojatuolissa ja mietin, kokeeko todella niin moni ihminen moraalisia kauhistuksen hetkiä joka päivä. Hämmästelen, kuinka joku voi marssia protestiksi ulos näytöksestä elokuvafestivaaleilla. Vähänkin enemmän elokuvia nähnyt festivaalikävijä on varmasti nähnyt kaiken moraalisesti arveluttavan. Marssi on selvästi itsetehostusta ja show-ele, teatteria. Minulle moraalinen närkästys on ennen kaikkea esitys. En kauhistu mielipiteistä tai epäilyttävistä taideteoksista, koska toisten ajatukset eivät järkytä itseydestään tietoista ihmistä. Lamaannun vain kirkkaimmasta, väistämättömimmästä todellisuudesta. Tietysti minulla on vahvoja tunteita. Ne vain kohdistuvat asioihin, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä eli sielulliseen tilaani, taiteeseen ja läheisimpiin ystäviini, ei maailmaan yleensä, joka on yleensä yllätyksetön. Minulla on selkeät, periaatteelliset käsitykseni oikeasta ja väärästä. Moraalinen kompassini ei ole sen enempää rikki kuin useimmilla muillakaan, mutta toimiakseen se ei vaadi, että huudan kaiken ääneen. Sydämeni ei halua kuulla sotarummun pärinää tai äänekästä halveksuntaa. En halua nähdä koko teatteria. Toivon, että julkinen närkästyminen ja loukkaantuminen on useimmille harjoiteltu esitys, jossa käydään läpi ehdollistettua rituaalia. Vaikka pitäisin sitä propagandistisena, ainakin ymmärrän sitä, koska tarkoitus on vaikuttaa toisiin ihmisiin tai edistää omaa uraa tai täyttää oletetut hyvän ihmisen tunnusmerkit. Vaihtoehto on kamalampi, koska siinä lukuisten ihmisten moraalinen kehitys on tasolla, jolla he eivät kestä eri mieltä kanssaan olevia tai kykene itseanalyysiin. Heitä näillä esityksillä manipuloidaan. Voin vain pelätä tämän olevan totuus, koska en voi koskaan tietää, miten asia todella on. Kaiken huipuksi tästä aiheesta on vaikeaa kirjoittaa, koska silloin astuu helposti samaan ansaan, josta syyttää toisia.

*

Olen sanonut tunteikkuuttaan pahoitteleville ystävilleni, että tunteikas suhtautuminen asioihin on lahja. Olen valehdellut kohteliaisuudesta heille päin naamaa todellisista ajatuksistani. En tiedä enkä voi tietää onko asia näin, koska tunteiden kaaos on eri ihmisten sisällä niin erilaista. Olen tehnyt näin osittain tajuamattani, koska minut on ehdollistettu siihen. Ajattelua korostaessaan kuulee olevansa tunnekylmä ja sisältä kuollut tarpeeksi usein alkaakseen todistella hillitsemättömien tunteiden ihanuudesta, vaikka tietää tekevänsä niin kohteliaisuudesta. Todellisuudessa avuttomuus omien tunteidensa edessä jättää minut sanattomaksi.