Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: taiteen vaikutus

Kaaoksen airuet

Posted on 11.01.202423.09.2024 by kangasvalo

Kaaos on monelle haluaisin-olla-anarkisti-mutta-olenkin-taiteilija-tyypille samaa kuin lempeyden hegemonia ja hierarkiavastaisuus. Taiteilijat ajattelevat mielellään taistelevansa individualismin puolesta ja autoritääriseksi koettua järjestystä vastaan.

Valitettavasti kaaos on taiteen ulkopuolisessa maailmassa lähinnä äärijärjestöjen ja populistien ase. Poliittinen epävarmuus ja sekavuus, jonka näemme ympärillämme, on kaaoksen synnyttämää. Epätasapaino synnyttää epävarmuutta ja kurjuutta. Kaaokseen tarjotaan vastalääkkeeksi yleensä lisää kaaosta: leikkauksia, tiukennuksia, väkivaltaa. Kaaoksia on monenlaisia ja joitain sen ilmenemismuodoista käytetään yhteiskunnalliseen kontrolliin.

Osa postmodernistisista teoreetikoista (muistattekos heidät?) katui jo Bush nuoremman aikakaudella relativistisia teorioitaan, koska yhteiskunnallinen relativismi ei johtanut vapautukseen vaan, yllätys yllätys, siihen, että massat tukeutuivat entistä mustavalkoisemmin ideologioihin. Epävarmuus ei tunnu asuntolainojen ja perheen perustamisen varaan korttinsa pelanneista vapauttavalta vaan uhkaavalta.

Akateemikolla tai taiteilijalla (nämä ovat nykyään yhä useammin sama asia) tuntuu joskus olevan ruusuinen kuva kansan harmaasta massasta. Ihmisten ajatellaan vapautuvan jo vapauden ajatuksesta, vaikka moni rahallisten sijoitusten varaan elämänsä perustanut ei toivo mitään niin paljon kuin turvaa itselleen, juuri itselleen, minulle, ääritapauksissa väkivalloin ja muut ihmiset kahlitsemalla. Vapaus pelottaa, kun se laajenee osto- ja myyntioikeuden ulkopuolelle, sillä vapaus implikoi, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä tahansa omalla vastuullaan. Omasta reviiristään tietoiselle ja valintansa totunnaisuuksien mukaan tehneelle ihmiselle tämä ajatus on karmea.

Silti minäkin olen kaaoksen airut, taiteessa ja kulttuurissa. Koen, että taiteessa on pystyttävä tuomaan esiin nekin ajatukset ja kokeilut, jotka olisivat muussa yhteiskuntaelämässä ilmetessään vahingoittavia. Kieltämättä aika tylsän sosiaalidemokraattinen näkemys, mutta minkäs teet? Eläisin mieluummin yhteiskunnassa, joka olisi yhteiskunnallisesti yksinkertainen mutta ajatuksiltaan sekamelska kuin toisin päin, niin kuin nyt näyttää olevan.

Tarkoittaako tämä tietoista sokeutta taiteen nurjille puolille? Ei ainakaan pitäisi. Taiteen sisäisen kritiikin tulisi olla osa terveellistä ajatusten kaaosta. Aurinkoon tuijottelua -blogissa on tuotu hyvin esiin tutkijoiden sokeus oman suosikkimediansa huonoille puolille. Esimerkiksi videopelien tai älypuhelimien haitallisia vaikutuksia kohdellaan niin julkisessa keskustelussa kuin akatemiassa silkkihansikkain. Onhan ennenkin ollut moraalipaniikkeja, eikä yhteiskunnalle ole uusien keksintöjen myötä tapahtunut mitään pahaa, eihän?

Olen jo vuosia kysynyt tässä blogissa, että jos television tai internetin vaikutus on ollut yhteiskunnallisesti negatiivinen, osaisimmeko nähdä sen? Olemmehan jo tottuneet ilmiöiden haittavaikutuksiin, usein nopeassakin ajassa, ja muistomme ajasta ennen uusia medioita haihtuvat vuosi vuodelta. Periaatteessa tutkijoiden pitäisi olla ajan tasalla, mutta kuten oheen linkatussa blogipostauksessa kirjoitetaan, tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Sama sokeus vaivaa taidekenttää. Seuraan työni takia, mitä erityisesti kirjallisuus- ja elokuvakentällä ja samalla laajemmin kulttuurissa tapahtuu. Kulttuuripiireissä yleistynyt ajattelutapa, jonka mukaan taide on itseisarvoisesti hyvä asia, on mielestäni merkittävä jarru taiteen kehitykselle. Taiteen pitäminen itseisarvoisesti hyvänä (ja samalla käsitys siitä, että taiteen tulee edistää hyvää ja sen tekijöiden olla hyviä) edistää lähinnä hyvesignalointia. Signalointia ei kuitenkaan parane sekoittaa hyvyyteen. Moni sokeasti hyväksi asiaksi hyväksytty ilmiö ansaitsisi kriittisempää tarkastelua. Sillä vasta kriittinen tarkastelu todella on luovaa.

Luovuuden prosessi ymmärretään yhä useammin psykologisin termein: kuka tahansa jotain käsillään ja ajatuksillaan tekevä on luova. Tätä luovuutta pidetään itseisarvoisesti moraalisesti hyvänä. Jos kuitenkin puhutaan luovuudesta laajemmin, voidaan se ymmärtää myös vallitsevien ajattelutapojen haastamisena, kriittisenä asenteena ja sosiaalisena tarkkanäköisyytenä. Toisin sanoen etiikan ja estetiikan kysymykset tulevat oleellisemmiksi ja kiinnostavammaksi vasta, kun luovuuden kriteereitä tiukennetaan.

Ottaisin mieluummin rehellisesti epämoraalisen tai tiukasti kriittisen teoksen, joka on kiinnostava ja jossa tiedostetaan moraalinen harmaus, kuin hyveellisyyttä teeskentelevän teoksen, joka on etiikaltaan pystyyn kuollut. Tämä ei tarkoita, etteikö hyveellistä ja samalla kiinnostavaa taidetta olisi olemassa, vaan lähinnä sitä, että sellaisen luominen on vaikeaa ajautumatta toistamaan muiden taiteilijoiden kanssa yhteiskunnallisesti identtisiä argumentteja.

Taiteen ja median itseisarvoiseen ylistämiseen on monia syitä. Oman pesän likaajista ei olla koskaan pidetty. Toisaalta osa päännyökyttelijöistä ajattelee kriittisemmin yksityisesti mutta ei halua menettää työpaikkaansa. Jopa kriitikot pelkäävät olla kriittisiä, koska se voi tarkoittaa huonompia työtilaisuuksia tulevaisuudessa. Yhtä merkittävä syy on paariaksi ajautumisen pelko. Jos esimerkiksi taiteen tiettyihin pyrkimyksiin suhtaudutaan asiallisellakin kriittisyydellä, kuulostaa se niiden muiden puolelle asettumiselta. Ne muut ovat epätoivotut ainekset: konservatiivit, kapitalistit, perussuomalaiset, uskovaiset, sovinistit, juntit. Ne jotka eivät ymmärrä, että kuinka hyvää juttua me ollaan tässä tekemässä hei ja kuinka luovuus on ihanaa.

Ääneen edellistä ei myönnetä. Käytännössä pelko junttiuden tarttumisesta näkyy koko ajan. Sen huomaa jo uusien kirjojen listoissa, joita joudun tuijottamaan kaksi kertaa vuodessa työn puolesta. Lähes kaikki julkaistava kaunokirjallisuus signaloi oikeellista hyvää jo markkinointipuheissaan. Samalla taiteen puolelle on asetuttava yksissä tuumin sen hyvyyttä korostaen, koska sisäinen kritiikki vahvistaisi “vastapuolen” argumentteja. “Vastapuoli” ei saa olla oikeassa.

Sama koskee akatemiaa. Akatemian sisäisen kritiikin koetaan murentavan eikä vahvistavan yliopistojen asemaa, koska sisäinen kritiikki todentaisi pelkokuvissa akatemiaan vihamielisesti suhtautuvien populistien näkemykset eliitin mädännäisyydestä. Ja emmehän me sitä halua, emmehän?

Nämä pelot kertovat pyhästä yksinkertaisuudesta, jolla poliittisten agitaattoreiden langettamaan ansaan on astuttu. Vapaassa ajattelussa ei tulisi olla mitään “vastapuolia”. Ihminen on edelleen yksilö, kykenevä ajattelemaan monimutkaisesti, jos haluaa. Sisäistetyt tiukat jakolinjat ovat sitä, mihin esimerkiksi populistiset poliitikot pyrkivät, sillä yksinkertainen maailmankuva helpottaa heidän työtään. Heidän kaoottisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiään on paljon helpompi edistää rintamalinjojen mukaisesti, kun ajatusten kaaosta on karsittu. Olen nimittäin varma, että ainakaan kulttuurista ei haluttaisi leikata konservatiivien toimesta yhtä hanakasti, mikäli kenttä olisi ideologisesti monipuolisempi.

Mouchette ja köyhyys

Posted on 18.08.202123.09.2024 by kangasvalo

Seuraava teksti on laajasti muokattu versio aiemmassa blogissani julkaistusta kirjoituksesta vuodelta 2015. Julkaisen sen tässä nyt, koska sen pohja oli hyvä ja toivoisin voivani kirjoittaa edelleen niin täynnä näkemystä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjoitus syntyi mielentilassa, jota en enää allekirjoita.

Jotkut taiteen ilmaisukeinot ovat väkeviä. Niinkin vahvoja ne ovat, että jos teoksissa käsiteltyjä aiheita käsitellään muissa yhteyksissä, vaikkapa politiikassa, vaikutelma on äkkiä lattea.

Georges Bernanosin (1888–1948) lyhytromaani Mouchette (1927) on niin äärimmäinen kuvaus köyhyydestä, että minun oli vaikea löytää uutta kiinnostusta yhteiskunnalliseen köyhyyskeskusteluun luettuani sen. Ranskalainen tyhjensi pajatson kirjoittamalla köyhyydestä teoksen, jossa ei ollut mukana ainuttakaan latteutta.

Koska sellainenkin on näemmä mahdollista, nousee esiin kysymys siitä, miksi keskustelua köyhyydestä sitten käydään edelleen vain latteuksin. Ehkä samasta syystä en ole itsekään halunnut puhua köyhyydestä ja työttömyydestä, vaikka uskon voivani kirjoittaa hyvin kummastakin. Ei tarvita suurta ennustajaa kertomaan, että unohdetusta kirjallisuudesta tai elokuvan estetiikasta kirjoittaminen tyylilläni ei saa yhtä paljon lukijoita kuin jämäkin lausein kirjoitettu kuvaus köyhyydestä. En aio silti kirjoittaa siitä, toivoakseni koskaan. Epäilen saavani aikaan pettymyksen. Pelkään taantuvani toistamaan huonosti ajateltuja keskinkertaisuuksia.

Sen sijaan kirjoitan pari sanaa Mouchettesta ja taiteen vaikutuskeinoista. Teoksen kuva köyhyydestä ei ole yhteiskunnallinen, vaan se keskittyy yksinomaan tuskaan. Köyhyyttä ei esitetä sosiologisena tilanteena, jolle löytyy yhteiskunnallisia selityksiä, joiden seurannaisina toisilla nyt vain on enemmän rahaa kuin toisilla. Kirjan sivuilla köyhyys on maailman ja mielen tyhjyyttä, yhteiskuntaan kirjottu väistämätön tosiasia.

Mouchette on nimellisesti kasvutarina, mutta ilahduttavasti Bernanos jättää kertomuksesta täysin ulos mahdollisuuden kasvuun. Jos jotain sen tapaista sattuu, se on romaanin nimihenkilön, teinitytön, havahtuminen asioiden tilaan, joka on kaikilta muilta henkilöiltä (juopolta isältä, kuolevalta äidiltä, ankaralta opettajalta, tytön raiskaavalta surkimukselta) piilossa.

Mouchette tekee sen, mitä ihminen voi liian kirkkaasti nähtyään enää tehdä ja ilman suurempia pohdintoja tappaa itsensä hukuttautumalla jokeen. On kuin hänen päässään olisi käynyt oikosulku: Maailma on paska, ihmiset ovat paskoja, tunteideni päälle paskannetaan ja minäkin olen pelkkää paskaa… Mutta olen elossa… Miksi?

Bernanos kirjoittaa (suomennos Leena Kristinä):

”Jos kurjat kykenisivät yhdistämään kurjuutensa kuvat toisiinsa, he olisivat varhain lannistuneet. Mutta heidän kurjuutensa on heille vain loppumaton joukko kurjuutta, onnettomien sattumien vyöryä. He muistuttavat sokeita jotka laskevat vapisevin sormin kolikoita näkemättä koskaan niiden kuvapuolta. Kurjille riittää kurjuuden idea. Heidän kurjuudellaan ei ole kasvoja.”

Mouchette on liian johdonmukainen. Hän näkee kurjuuden kasvot, ja ne ovat kirkkaat ja palavat.

Bernanos oli katolilainen konservatiivi. Hän vastusti työväenliikettä ja sosialismia, haikaili monarkiaa mutta vihasi fasismia todistettuaan omin silmin Francon hirmutekoja Espanjassa. Hän oli toisten ajan konservatiivisten toisinajattelijoiden tapaan siis yksin. Hänen tunnetuimmista teoksistaan on tehty kaksi Robert Bressonin elokuvaa (Maalaispapin päiväkirja ja Mouchette, josta on myös tämän kirjoituksen kuva) ja yksi Maurice Pialat’n elokuva (upeasti nimetty Saatanan auringon alla). Nykyisin hän on lähes täysin unohdettu kirjailija Ranskan ulkopuolella. Se on sääli, koska hän on erinomainen sanankäyttäjä. Mouchettessa on myötätuntoa ja surua enemmän kuin yhdessäkään lukemassani yhteiskunnallisia epäkohtia sisäsiististi korjaamaan lähteneessä romaanissa.

Kun väitän, että romaani nitistää keskustelun köyhyydestä, tiedostan liioittelustani huolimatta tietysti kaksi asiaa.

*

Ensimmäinen tällainen asia on se, ettei julkista keskustelua koskaan voida käydä samalla retoriikalla kuin taideteoksissa. Siksi julkinen keskustelu on niin masentavaa lätinää. Kun kansanedustaja kertoo tekevänsä kaikkensa, jotta yhteiskunnallinen tasa-arvo toteutuisi, toivon jonkun ampuvan hänet katapultilla Suomenlahteen.

Nämä naiivit eli umpikyyniset jahkailut väsyttävät enemmän kuin suorasukainen tylytys. Ne jättävät tunnustamatta kärsimyksen ja alentuvat lässytyksen litaniaksi. Hyvä taide (harvinaisuus sinänsä) on tällaiseen lööperiin sivusta tuleva kommentti, Gordionin solmun halkaiseva miekka.

Useimmat taideteokset jätetään tosin huomiotta ja niiden yhteiskunnallinen vaikutus on rajattu. Moni teos on liian pliisu, kun niiden pitäisi olla kovan argumentoinnin ytimessä ja kansakunnan pulssilla siten kuin kulttuuriministerien juhlapuheissa niiden väitetään olevan. Ne jätetään passiivisesti huomiotta. Raflaavat teokset ja tekijät taas jätetään aktiivisesti huomiotta vihamielisyyttä osoittaen.

Uskon kokemukseni takia, että loistava taideteos voi sanoa enemmän maailmasta ja puhutella yksilöä voimakkaammin kuin koko muu maailma itse, koska taiteessa sisäiset (esteettiset, moraaliset, filosofiset, poliittiset…) ristiriidat ovat mahdollisia tavalla, joka on yhteiskunnallisesti muuten mahdotonta.

Edellinen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin taidetta lopullisesti erillisenä maailmasta, sen vaikutusmahdollisuuksia täysin mahdottomina. Pidän taidetta täydellisesti maailman osana, mutta samalla suhteessa kuin suurennuslasilla on osa muurahaisten maailmassa. Onnistunut taideteos on suurennuslasi, sen tarkastelun kohteena olevat asiat joukko muurahaisia lasista heijastuvan polttavan valon alla. Iloa saa lähinnä se, joka on lasin toisella puolella, hyväksyy teoksen, antautuu sille.

*

Toinen tiedostamani asia on tietysti käytännöllinen. Julkisesti asioista keskustelemisen tarkoitus ei edes ole olla oivaltavaa ja edistyksellistä vaan turruttavaa ja jankkaavaa. Samoja kohtia toistetaan, jotta ne jäävät hitaimmillekin päähän ja niiden toistamista jatketaan senkin jälkeen, koska ne toimivat loitsuina, hyvän fiiliksen kohottajina kuin kannatuslaulut joukkueurheilussa.

Argumentteja pyöritetään ja toistetaan jatkuvasti siksi, että niillä pyritään ehdollistamaan. Ei isoilla foorumeilla voida vaihtaa ajatuksia, niissä voidaan vain julistaa; todelliset keskustelut käydään kulissien takana tai pienissä ympyröissä, kirjein, kasvokkain. Todellisissa, aikuisille tarkoitetuissa keskusteluissa ei ole samaa mantran voimaa kuin jatkuvassa toistossa, siinä diskurssimyllyssä, johon yleisö viskataan pyörimään. Esimerkiksi hyvä romaani on tällainen aikuisen puheenvuoro toiselle aikuiselle.

Teos, tekijänsä oksennus, on ihmeellinen taikakalu. Se on maailmanparannuksen pirstaleiksi lyövä nyrkki, joka jättää oikealla taajuudella olevalle kokijalleen miellyttävän epävarmuuden tunteen, levollisen rauhattomuuden. Hyvä taide siis riisuu kokijansa. Paljaana ihminen on alistunut taideteokselle kuin ristiään raahaava Kristus kohtalolle.

Jos köyhyydestä puhutaan samoin jankkaavin argumentein, se ei ole koskaan muuta kuin saman mantran hokemista. Se ei välitä kokemuksen totaalisuutta sillä tavalla kuin vaikka Mouchette; eli näytä köyhyyttä puhtaana, itsessään, välittämättä siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt kokemukseen ovat johtaneet.

Patsaita

Posted on 11.07.202023.09.2024 by kangasvalo

Anders Zorn Alamedan i Cádiz 1887

Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.

Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy “luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.

Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.

Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.

Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.

Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.

Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!

Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka “vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.

Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.

Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.

Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.

Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.

En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.

Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.

Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan “lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.

Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?

Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.

Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.

Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median “valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!

Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..

*

Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.

Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.

Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.

*

Loppuvalitus

Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!

Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?

Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.

Kuinka merkittävästä “oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?

Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.

Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.

Raakileita kulkutaudin aikaan

Posted on 28.04.202023.09.2024 by kangasvalo

Kuulitteko, homeopatialle on annettu uusi nimi: vaikutteiden ottaminen.

*

Ajattelen olevani valmis, kunnes huomaan unohtaneeni kuoleman.

*

Dualismi on rikos ajattelua vastaan, koska se muistuttaa liiaksi dialektiikkaa.

*

Fasismissa ajetaan niin tiukasti keskitietä, että törmäys on väistämätön.

*

Syntymä ja kuolema asettavat vapaan tahdon rajan. Raja on määrittelemätön.

*

Ei vapaa tahto vaan “yritä ees jotain”.

Posted on 08.02.202023.09.2024 by kangasvalo

Albrecht Altdorfer 1510

Metsät ovat vain metsiä, kun on lapsi. Niiden uhka tuntuu tarinoissa uhkalta niiden itsensä takia. Siksi niihin haluaa kävellä syvälle uudestaan ja katsoa valoa, joka onnistuu tunkemaan latvuston lävitse enää hädin tuskin, haluaa haistaa maan voidakseen kokea saman kuin kirjoissa. Metsä ei ole noidan asuinpaikka, se on noita itse. Aikuisena metsä vaaditaan näkemään symbolina tai vertauskuvana. Meidät koulutetaan siihen, ja taide jatkaa koulimista koko elämämme. Enää ei voi pelätä metsää, pimeää itseään. On pelättävä sitä mitä metsä edustaa, eli jotain meissä, aina meissä eikä koskaan muualla. Me, minä. Metsä lakkaa olemasta valtakunta, siitä tulee metafora. Metafora on aikuisuutta, sillä aikuisuudessa mikään ei ole vain yhtä tai ääretöntä, se on kahta ja rajoitettua; pinta ja pinnanalainen. Metaforan pakottaminen tappaa taiteen. Se merkitsee jonkin menettämistä, ja siitä jostain syntyvän surun ylittäminen ei ole useimmille enää mahdollista. Ajatukset kulkevat kehää.

  • 1
  • 2
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme