Avainsana: peilin takana

Posted on by kangasvalo

Lumooja voitti Kultti ry:n laatulehtikilpailussa tänä vuonna kunniamaininnan. En ole koskaan ollut tunnustusten perään, sillä pyrin tietoisesti aina kohti marginaalia. Myös siksi olen pitänyt rakkaasta Lumoojastamme niin paljon.

Joskus näemmä voi marginaaliin matkatessaan kiertää pallon ympäri ja päätyä palkintojen saarelle. Olen ennen kaikkea iloinen muiden toimittajien puolesta. He ovat tehneet lehden.

Hyvä on, hiukan omastakin puolestani.

Peilin takana vuorostaan huomioitiin Hesarissa, myös ihan mukavalla tavalla.

*

Sitten lyhyesti kirjallisuuteen. Seuraava ajatus tuli mieleeni selatessani syksyn kirjalistoja:

Autofiktion ja omaelämäkerran välinen ero on siinä, että jälkimmäiset käsittelevät ihmisiä, jotka ovat eläneet kiinnostavan elämän.

Edellistä virkettä voisi luulla pilkaksi, sitä se ei ole. Siis pelkästään. Autofiktio osoittaa, kuinka mitättömästä voi kirjallisin keinoin tehdä mielekästä. Arjen yksityiskohdat kasvavat tukahduttavaksi kokonaisuudeksi. Modernismi jatkaa kulkuaan.

Silti suurin osa autofiktiosta on vain itsekeskeistä, vielä suurempi osa tylsää. Toisaalta siinä on myös jotain viekoittelevaa, jostain syystä. Kirjallista pornografiaa. Siksi kai minäkin siihen satunnaisesti tartun. Ei proosasta usein saa muuta erotiikkaa muistuttavaa irti.

Tie xi qu

Posted on by kangasvalo

Aloituskohtauksessa Tie Xi Qun tehdaskaupungissa työläiset tappelevat taukohuoneessa humalassa, koska yksi heistä ei halua osallistua mahjongpeliin. Tehtaat ovat rappiotilassa. Palkkaa voidaan maksaa, vaikka ei olisi käynyt töissä puoleen vuoteen. Toisaalta palkka saatetaan jättää maksamatta, vaikka olisi tehnyt tunnollisesti pitkää päivää. Jostain syystä miehet saapuvat silti työpaikalle, lähinnä juomaan ja pelaamaan. Ratkaisu selviää neljä tuntia myöhemmin dokumentin toisessa osassa, kun tutustutaan tehdastyöläisten jälkikasvuun. Kotona ei ole kuin yhtä epätoivoinen aviopuoliso. Nuoriso notkuu lähikaupassa saamatta aikaan mitään. Kaikilla on ykköset yllä, koska vanhemmat ovat valmiita tarjoamaan lapsilleen kaiken.

Kolmannessa osassa kamera tiukentuu vielä lähemmäs mikroyhteisöihin. Viimeisen kahden tunnin ajan seurataan kahta miestä. Yksisilmäinen Du on entistä keskiluokkaa, jonka elämä on vaimon lähdön jälkeen syöksähtänyt alaspäin. Hän on junatyöläinen, joka vapaa-ajallaan varastaa romurautaa ja myy sitä eteenpäin. Hänen lievästi kehitysvammainen poikansa Nuori Du tekee samaa. Eräänä päivänä isä jää kiinni ja saa potkut. Parivaljakon ahdingon rinnalla seurataan junatyöläisten arkea veturin kiitäessä lopetettujen tai lopettavien tehtaiden läpi.

Yli yhdeksän tuntia pitkänä ja vuodet 1999–2001 kattavana Tie xi qu on massiivinen etnografinen läpileikkaus yhden kaupungin hitaasta kuolemasta ja mätänemistilassa tapahtuvista muutoksista. Se on tarkin elokuvatallenne maailman tällä hetkellä väkirikkaimman ja mahdollisesti merkittävimmän valtion rakenteellisista siirtymistä ja siten todistusaineistoa tuleville sukupolville. Se jättää väliin kaikki talous- ja tilastotieteilijöiden analyysit, jotka ovat sanahelinää markkinatalouden todellisten realiteettien eli ihmisten onnen ja kärsimyksen rinnalla.

Vichyn silmä

Posted on by kangasvalo

Kun Claude Chabrolin kaltainen fiktio-ohjaaja tarttuu dokumenttiaiheeseen, on tosi kyseessä. Rikollisen vähän tunnettu Vichyn silmä kuvaa Ranskaa toisessa maailmansodassa, Saksan miehityksen ja Vichyn yhteistoimintahallituksen aikana. Kollaasin materiaali koostuu pelkästään ajan ranskalaisista uutisfilmeistä, siis propagandasta, muutamaa sotaa edeltävää ja sen jälkeistä pätkää lukuun ottamatta.

Chabrol läpivalottaa ranskalaista yhteistyötä saksalaisten kanssa armotta. Parempaa todistetta ihmisluonteen ailahtelevaisuudesta ei voi olla kuin propagandan oma kieli, josta historia on tehnyt surkuhupaisaa ja kammottavaa katseltavaa. Poliitikot meuhaavat, sattumoisin kaikki ovat omineet elekielen ja puhetyylin Hitleriltä. Seniili marsalkka Philippe Pétain pitää korneja joulupuheita kuin taata helvetistä. Ammattiliitot keksivät kilpaa selityksiä olemassaololleen. Ensin pariisilaiset hurraavat miljoonapäin Pétainille, sitten valloittajana kotiin palaavalle Charles de Gaullelle. “Pariisi on vapauttanut itse itsensä”, valehtelee de Gaulle. Vain ajoittain lisätietoa käy tiputtamassa kertojaääni.

Viimeinen miehityksen ajan uutisfilmi kuvaa museossa esillä olevia groteskeja vieraista kulttuureista tuotuja naamioita. Kuva on niin osuva ja mustalla tavalla ironinen, että siinä on jotain salaa hysteeristä. Tässä mielessä se yhdistyy dekkareiden parissa kunnostautuneen ohjaajan muuhun porvarillista tekopyhyyttä käsittelevään tuotantoon saumattomasti. Koskettavasti elokuva päättyy lakoniseen toteamukseen: neljän vuoden ajan tanssiminen oli kielletty, nyt ihmiset tanssivat taas. Aiheesta kiinnostuneille jatkoksi suosittelen Jean-Pierre Melvillen Varjojen armeijaa (1969) ja Marcel Ophülsin Surua ja sääliä (1969).

Love Exposuresta

Posted on by kangasvalo

Kovin liikuttava on aikomus; esimerkiksi kun mietin Sion Sonon ohjaamaa elokuvaa, joka tunnetaan lännessä nimellä Love Exposure (2008). Nelituntinen teos on oikeastaan katastrofi. Siihen on yritetty sisällyttää kaikki, jolloin kaikki jää puolitiehen. Japanin yhteiskunnallinen kaaos on pinnalla. Täytyy olla sokea tai tietämätön, jos sitä ei elokuvan kielestä tunnista. Mutta kuvat jäävät välähdyksiksi ja raapaisuiksi. Kamera tarkentaa kulttien ja uskontojen aiheuttamiin traumoihin. Päähenkilö alkaa tehdä syntiä, jotta katolilainen pappi-isä voisi lähestyä lastaan. Vain likaan tuhriutuneen ja voipuneen voi nostaa käsivarsilleen. Vaaralliset new age -kultit ovat myös mukana. Niin katolilaisuus kuin new age on osa japanilaista undergroundia, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti; kristityt pakenivat vainojen aikaan maan alle, Korkein totuus teki vuonna 1995 kaasuiskun metroon.

Sukupolvien ja sukupuolten välit ovat kiristyneet. Ihmiset katsovat toisiaan ruutujen läpi. Päähenkilö kavereineen kuvaa tyttöjen pikkuhousuja salaa hameiden alta. Rakkaustarina on banaali. Ehkä siksi se on elokuvan nimen mukaisesti “paljaana”. Kolmiodraama, jos siitä voi puhua, kehkeytyy tirkistelevän päähenkilön, patoutunutta vihaansa purkavan lähitaistelulajien taitajan ja seksuaalisesti hyväksikäytetyn kulttijohtajan välille.

Love Exposure on massiivinen möhkäle jotain. Kirjallisuusmaailmassa vastine olisi Moby Dick. Liikutun kovasti kummastakin teoksesta. Taiteilijan aikomus, mahdottomaksi tuomittu yritys tehdä teos jostain, yhtä hyvin kaikesta kuin jostain tietystä, tekee Love Exposuresta isomman kuin itse elokuva. Se on todiste tekijöidensä uskalluksesta, arpi leijonankesyttäjän kasvoilla.