Jussin käskyläiset sanovat tyhmiä, loukkaavia, ilkeitä. Niiltä vaaditaan anteeksipyyntöä, kun on taas kansanmurhafantasia lipsahtanut suusta väärässä tilanteessa.
Sitten rukoillaan, että jos se Jussi nyt viimein harjaisi omiaan. Voi voi Jussi, kun sinulla olisi nyt mahdollisuus näyttää, ettet ole fasisti. Miksi Jussi et näytä, ettet ole fasisti, Jussi miksi olet hiljaa, JUSSIIIII.
Mutta ei Jussi harjaa vaan pikemminkin paijaa. Kukaan uuskonservatiivi ei ole koskaan antanut periksi ellei joku ole uhannut verbaalisella aseella kameran takaa; ellei spin doctor ole kuiskutellut korvaan, että nyt menee jo niin pitkälle, että kaaosteorian mukaan lopputulosta ei voi enää ennustaa: voi olla ettei kansa enää tykkää.
Kuinka impotentti tai järkähtämätön optimisti täytyy olla, että toivoo vastustajiensa tekevän oikein? Tai ettei tajua ettei fasisti toista fasistia harjaa, mikäli tämä ei ole onnistunut mokaamaan propagandaa?
Jostain syystä liberaalit kuitenkin jaksoivat toivoa vuosien ajan, että josko Jussi harjaisi. Tai kuka tahansa oikeiston isokiho. Ettei mikä tahansa nyt ole mahdollista.
Tosiasiassa jopa silloin, kun kyrmyniska Turtiainen, Jussin entinen alamainen, uhkaa vetää kaikkia turpaan ja vittuilee avoimesti vanhalle puolueelleen, Jussin ja muiden suhtautuminen on no voi vitsi miten se nyt tolleen.
Jussista onkin tullut Timo.
Turhauttavinta tässä on se vastuu, jota vuosien ajan liberaalien suunnalta sysättiin juuri vastustajien niskoille. Että ihan just vastapuolella pistetään kaikki ruotuun ja palataan takaisin vanhaan kunnon tylsään politiikkaan.
Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että kaaos tunnistetaan oikeiston ongelmaksi, jonka vain oikeisto voi korjata? Vai pohjimmaisesta optimismista, koska ei tunnisteta ongelman olevan totalitarismin kanssa flirttailu (eli ei haluta uskoa asian olevan just näin) ja toivotaan, että rautakouraisenkin johtajan sisällä on ääni, joka sanoo “riittää”, kun asiat menevät liian hulluiksi?
Monikaan ei ilmeisesti halua uskoa, että politiikassa toimii ihmisiä, jotka eivät piittaa yleisestä järjestyksestä. Ei edes silloin, kun todisteet seisovat silmien edessä. Demokratiassa kasvaneelle on vaikeaa käsittää, että joku voi ajaa julkisesti totalitarismia. Siksi kun joku sanoo “mahdottoman”, se tuntuu äkkiä “mahdolliselta”. Eihän se voi olla totalitarismia, kun se sanoi sen ääneen.
Ongelma on sama kuin yrittäessä selittää 4chanin kulttuuria internetiin vasta sosiaalisen median myötä tapahtumapaikoille vyöryneelle massalle. Normot eivät käsitä, että netti ei ollut ennen mikään keskenään tepastelevan sivistyneistön forum romanum, vaan siellä oli paljon alueita, joissa moraalia nakuteltiin uusiksi valtavirran selän takana. Siis jo ennen kuin niistä tuli uusoikeiston myllytyspaikkoja.
Kun tällaista nettimaailman ulkopuolista moraalia edustava törmää säännöt ja lait paskaksi pistäneeseen yksilöön, ajattelee hän luultavasti, että tyyppi on mielisairas. Tai sitten jotenkin epätodellinen. Tai “oikeastaan ihan järkeviä puhuva”… Se ei käy mielessäkään, että kyseessä on itse asiassa poliittisesti motivoitunut henkilö ja hänen toimintansa on tavoitteellista ja systemaattista.
Niin toimii myös demokraattinen yhteiskunta laajemmin. Kyse on nukahtavan mielenmaisemasta. Melun on oltava tarpeeksi suurta, jotta unihiekat katoaisivat silmistä. Jos elää elämänsä odottaen lailta ja järjestykseltä viime kädessä ratkaisuja, ei käsitä lähtökohtaa, jossa laki ja järjestys viskotaan heti kättelyssä roskakoriin ja jatketaan pohtimalla, että mitähän käy, kun tuon roskiksen tuikkaa tuleen.
