Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: näytteleminen

Sama tuttu peli

Posted on 01.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Katsoin Archie Stewartin (1902–1998) kotielokuvia. Stewart tunnetaan – tai siis, ei tunneta monellakaan tunnettuuden mittarilla – kokeellisen elokuvan amatööripioneerina. Hänen uransa kesti noin 70 vuotta, mutta hän tallensi erityisesti 30-luvulla nelilapsisen perheensä elämää kaitafilmikameralle ennen pitkää laajentaen repertuaariaan.

Stewartin filmikeloissa on äänet ja ne ovat osin värillisiä – hän on harrastuksekseen kuvannut useita testielokuvia uusilla filttereillä, kolmijalalla ja välineillä tullen kuin vahingossa osaksi elokuvahistoriaa.

Vanhoissa dokumenteissa ja kokeellisissa elokuvissa näkee toisinaan ihmisiä, jotka tekevät kameralle asioita, joiden syytä ei osaa paikantaa.

Koska he eivät ole kokeneita esiintyjiä eivätkä täysin ymmärrä, miltä heidän eleensä näyttävät kameran silmässä, Stewartin perheenjäsenet elehtivät tavalla, joka on selvästi tunnistettavissa yksityiseksi. En ymmärrä heidän viittauksiaan, heidän eleensä keskenään tuntuvat liian intiimeiltä todistettavaksi, koska niistä puuttuu kameran edessä esiintymisen harkitsevuus.

Tunne on sama, kun kadulla kävellessä kiinnittää huomiota keskusteluun, jonka ohi kävelevät ihmiset käyvät. He puhuvat keskenään omalla kielipelillään. Kontekstittomat lauseet ja henkilöiden tuntemattomuus saavat aikaan vaikutelman, etteivät he puhu mistään. Heidän intohimonsa vaikuttaa syntyvän tyhjästä, koska en tunnista heidän elekielessään samoja nyansseja, joita käytän läheisteni kanssa.

Ulkoapäin tunnistan kahden ihmisen välisen kielipelin juuri siksi, että jään itse sen ulkopuolelle, mutta tunnistus ei estä sitä, että yritän vaistomaisesti paikallistaa eleiden merkitystä siinä onnistumatta. Henkilöiden käyttämät sanat ja ilmeet vaikuttavat äkkiä kauhealla tavalla irrallisilta. Miksi hän sanoo asian tuolla äänensävyllä eikä sillä mitä odotin? On kuin joku olisi rikkonut yhdessä sovitut pelin säännöt, vaikkei mitään ole sovittu.

Jos puhuttelen vierasta ihmistä kesken hänen käymänsä dialogin, hän naksauttaa kielipelinsä pois päältä vaihtaen toiseen, koska tajuaa vaistomaisesti, ettei voi elehtiä tai käyttää samoja äänenpainoja tuntemattoman kanssa. Hän puhuu äkkiä niin kuin odotan hänen puhuvan käyttäen hyvin ennakoitavissa olevia äänenpainoja ja sanoja. Tuntuu kuin jostain ihmisen kaltaisesta tulisi jälleen ihminen, vaikka tosiasiassa käy juuri päinvastoin. Intiimimpi peli on vaihdettu yhteiseen, laajempaan peliin, jonka esittäminen on työläämpää, koska siitä uupuu kaikki läheisyyteen liitettävä tuttuus.

Moni yhteiskunnallinen ideologia on rakennettu sen pohjalle, että kaikesta on löydyttävä narratiivi. Tuntemattomien syventyneen kielipelin kuunteleminen on yksi helpoimmista keinoista rikkoa kertomuksellisuus. Se tarjoaa jotain tuttua täysin tuntemattomassa kontekstissa. Koska katsoo selvästi keinotekoiselta tuntuvaa rakennelmaa ulkoa, vaistomaisesti tajuaa laajemmassa yhteydessä, ettei ole muita kertomuksia kuin keksittyjä.

Tähän tunteeseen ei vain parane upota. Yksi selvimmistä mielenterveysongelmien oireista on, kun ihminen ei enää erota edellä mainittua rajaa vaan puhuu kuin sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu tuntemattomalle kielipelillä, joka on varattu tutuille tai toisinpäin. Mielen ja ympäröivän maailman välinen suhde on vinoutunut tavalla, jossa pelit menevät sekaisin.

Taide on pakkovalinta, jossa katsojan ja taiteilijan kielipelien väliltä on valittava. Suhtautuminen taiteeseen yleensä näkyy siinä, minkä pelin katsoja valitsee tai edes yrittää valita. Populaarikulttuuri on niin vieraannuttavaa toisinaan juuri siksi, että tullakseen ymmärretyksi se puhuu katsojilleen eleillä ja memetiikalla, joka ei näy arkisessa elämässä.

Elokuvanäyttelemisen realismi 1

Posted on 21.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Elokuvanäytteleminen on todellisuuden symbolista esittämistä erilaisilla tavoilla, joista parhaimmillaan tunnistamme osan omaa symbolikäsitystämme eniten vastaaviksi. Siksi realistista näyttelemistä ei ole olemassa, ja sellaista ei tavoitella – sitä ei oikeastaan kannata edes ajatella, koska se paljastaa silloin hienovaraisimmankin ihmistyön mekaanisen olemuksen ja todellisiksi näyttelijöiksi jäävät bressonilaiset mallit, joita omana aikanamme edustavat animaatiohahmot ja CGI-luomukset, nuket jotka voivat olla symbolisia vapaasti: nukella ei ole realistista tapaa näytellä.

Vastaavasti realismiin, jolla tarkoitan nyt tapaa käsitellä todellisuutta taiteen ulkopuolella, hiipii herkästi elokuvallisen symboliikan piirteitä. Huomaan reagoivani asioihin tietyin ilmaisuin tai hauskasti, koska sitä oletetaan ja se kuuluu elokuvallisen korostettuun tunnerekisteriin. Tätä symboliikkaa kokeilen toisiin ihmisiin saadakseni parhaat reaktiot. Se on esitys, jota tarjoilen toisille, jotta saisin aikaan parhaimman mahdollisen lopputuloksen. Sitä kutsutaan myös tarinankerronnaksi. En ole varmasti ainoa, erityisesti aikana jolloin yksityistenkin ihmisten jatkuva esillä oleminen mediassa tekee rooleista ennen kokemattoman merkittäviä.

Samalla minun ei ole vaikeaa kuvitella tulevaisuuden ihmisryhmää, joka ei pysty käsittelemään minkäänlaista ihmisten suorittamaa näyttelemistä, vaan suhtautuu siihen ironisen halveksuvasti, koska on erkaantunut symbolijärjestelmästä sulauttaen sen yhdeksi realismikäsityksensä kanssa. Valkokankaan esitykset ovat liian lähellä todellisuutta ollakseen enää kiinnostavia. Kannattaa myös huomioida, että toteamukseni pätevät vain elokuvaan, teatteri on toinen eläin.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme