Carl Theodor Dreyer (1889-1968) syttyi silmissäni todelliseen kukoistukseensa ohjaajana vasta äänielokuvan myötä. Vihan päivä (1943) ja Sana (1955) ovat täydellistä filmitaidetta, ne kurkottavat sanoittamattoman tuolle puolen eleettä.
Sen sijaan Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), joka saattaa hyvinkin olla maailman rakastetuin mykkäelokuva, on tuntunut aina kummallisen itseriittoiselta ja jopa kornilta. Sen suuret tunteiden virrat eivät kulje samaan suuntaan omien tuntemusteni kanssa. Se tekee Jeannesta (n. 1412-1431) isomman kuin oli, jumalallisen, sen Jeannen, josta Ranska haluaa olla ylpeä.
Vastavuoroisesti Robert Bressonin (1901-1999) Jeanne d’Arc (1962) on elokuva siitä, että yksi yksittäinen ihminen kasvaa korkoa arvaamattomin tavoin, kiitos historian kulun.
Elokuva on tiukasti etenevä oikeussalikertomus, joka alkaa Jeannen vangitsemisen jälkeen. Kyseessä ei ole “draama” vaan paljas dokumentaatio. Jeanne tuodaan oikeussaliin, kuulustellaan, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois kahleista, tuodaan tyrmästä kuulusteltavaksi, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois… Sitä rataa piinallisen pitkältä tuntuvan tunnin ajan.
Ilmeettömät uskonmiehet, jotka jäävät nimeämättä ja jopa kasvoiltaan pääosin yhdentekeviksi, kuulustelevat joka päivä lisää noidaksi kutsuttua tyttöä, kirjaavat uskollisesti ylös kaiken ja sitten vääristävät tuomiossaan sanotun mieleisekseen.
Oikeudenkäynti on rituaali, joka on suoritettava ennen kuin uhri voidaan polttaa. Näin ajattelevat englantilaiset, jotka haluavat kaikin voimin nitistää neitsyen kultin. Burgundilaiset näkevät asiain todellisen tolan ja pyrkivät tuomitsemaan mutta samalla pitämään Jeannen hengissä, koska vainajana hän vasta vaaralliseksi tuleekin. Tietenkin he ovat oikeassa, englantilaiset väärässä.
“Toivon kuolevani, kyllä, mutta en tulessa. Ruumiini on puhdas. Sitä ei saa hajottaa tuhkaksi.”
Bressonin elokuvista on sanottu, että ne ovat kaikessa paradoksaalisuudessaan kuin kuvitelmia siitä, miltä voisi näyttää ateistin usko. Harhaluulo on ymmärrettävä, koska Bresson on tosiasiassa syvästi kristillinen, ja juuri siksi hänellä on väylä ristiriitojen näkemiseen. Hänen teoksissaan, ei vain tässä historiallisessa elokuvassa, lopputulos on usein ennalta tiedossa. Kenties siksi katsoessaan huomaa alkavansa toivoa Jeannen olevan uskossaan oikeassa, eikä tällä toiveella ole juuri mitään tekemistä protestanteille tutun isä-Jumalan kanssa. Jumala tarkoittaa elokuvassa sielun lojaaliutta itselleen, horjumattomuutta.
Teos kasvaa karkeaksi katsojan testiksi. Epätoivoon kääntyvä ihminen näkee päähenkilön kamppailussa sulaa hulluutta. Ihminen, joka suhtautuu myötämielisemmin, silloinkin kun ei tunnusta uskoa, alkaa nähdä Orléansin neitsyen toimissa arvokkuutta, vakuuttuu hänen jumalallisten ääniensä todellisuudesta, vaikka ei ehkä niiden alkuperästä.
Elokuva on jopa ohjaajansa mittapuulla halvalla tehty, minimalistinen ja lähes tyystin vailla esteettistä painolastia. Leikkaukset ovat tiukkaa kuvaa ja vastakuvaa. Lähikuvat kohdistuvat pääasiassa henkilöiden jalkoihin. Musiikkia ei kuulla kuin alun ja lopun marssirummuissa. Jälkiäänityksessä lisätyt väkijoukkojen mölinät ovat kömpelöitä, niiden ei ole tarkoitus vakuuttaa katsojaa koetun “elokuvallisuudesta” sanan perinteisessä mielessä.
Lopussa näytetään muutaman sekunnin ajan kulkukoiraa kävelemässä roviolle menevän Jeannen perässä. Se tuntuu häpeällisen “kinemaattiselta” muuhun elokuvaan nähden. Savu peittää ilmaan kohotetun ristin, pari kyyhkyä lentää. Kaikki tämä on liikaa, äkkiä esiin tulvivaa kauhistuttavaa symboliikkaa (onko edes muunlaista?). Tällainen krumeluuri, joka olisi missä tahansa toisessa elokuvassa huomaamatonta, tuntuu oudolta säröltä mutta samalla harkitulta. Kuluneet uskonnolliset symbolit ovat ironisessa kontrastissa sen kanssa, mitä on nähty. Jeannen sytyttänyt rovio on palanut loppuun. Hän on kadonnut jälkiä jättämättä, noussut taivaaseen, taivaalle.
Riisuttu muoto auttaa katsojaa huomaamaan, että teoksessa esitetty nainen eli 600 vuotta sitten. Katsomme häntä jälkipolvien silmin, legendana, vaikka hän oli lihaa ja verta, lopulta Seineen laskettua tuhkaa. Kun katsoja uskoo häneen, kertoo se katsojasta itsestään, siitä mitä hän haluaa symboliin lukea. Näin me pidämme ihmistä hengissä.
Vai pidämmekö kuitenkaan; onhan teoksessa kyse symbolin petoksesta, kyvystä nähdä ja kuvitella symboli elävänä olentona, joka ei ole sen enempää tosiasiallisesti elossa kuin kivenmurikka, ajatus kivestä. Bresson tietää tämän ja sen, että jos jokin hänen teoksessaan pitää yhtä Jeannen todellisen, historialta eli meiltä ikuisesti piilossa olevan elämän kanssa, kyse on sattumasta. Tai ei edes siitä, sillä sattumaakin varten tulisi olla tietoa. Tieto on mennyt. Jeanne on kuollut. Halu nähdä hänet jälleen elävänä on historian epävarmuuden peittämistä, yritys katkaista ansalangat. Elokuva on näin selväkatseisenakin yksi osa pitkää myyttien rakentamisen linjaa.
Jeanne oli Ranskan suojeluspyhimys jo kauan ennen kuin paavi teki hänestä katolisen kirkon pyhimyksen virallisesti. Niin hän pääsi teoillaan juuri siihen mihin pyrki, mitä voi sanoa harvoin monesta maallisemmasta hallitsijasta, keisarista, tyrannista, monesta paavistakaan. Kansa otti hänen symbolinsa omakseen. Orléansin neitsyen perintö on kestänyt, vaikka itse Ranska on ehditty kuvitella ja rakentaa uudelleen monta kertaa näinä vuosisatoina. Mutta missä on todellinen Jeanne?
Kysymys on idioottimainen, samalla ainoa, joka kannattaa esittää, koska monien typerien kysymysten lailla se pakottaa kaivamaan vastauksen syvemmältä kuin moni vaikeaksi tekeytyvä, tosiasiassa helpompi, kysymys antaa mahdollisuuden. Bresson kuvaa Jeannen varsin tavallisena. Tytön tunteita on mahdotonta lukea, koska ohjaajan teoksille tyypillisesti niitä ei esitetä. Tämä on tietoista irvailua Dreyerin elokuvalle. Jeanne itkee vain pari kertaa, mutta emme saa tietää syytä. Emme voi lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoistaan, aivan niin kuin kaikki hänen eläessään ajattelemat ajatukset jäivät elämään vain, jos hän sanoi ne ääneen; ironisesti niitä tallennettiin muistettavimmin hänet tuominneisiin oikeudenkäyntipäiväkirjoihin.
Emme tiedä hänen syntymänimeään. Tunnemme hänet Joanina, Jeannena, Johannana… Hän oli kirjoitustaidoton, mutta pyysi kirjoittamaan nimensä Jehannena. Hänen sukunimensä on omiaan herättämään lisäkysymyksiä. Vaikka nimi juontaa ilmeisesti hänen isänsä sukunimeen, hänen kotikylässään tytöt perivät naisen sukunimen. Jeanne, Jehanne, ei sukunimistä piitannut vaan kutsui itseään vain La Pucelleksi, Neitsyeksi.
Hän ei ole siis kotoisin “Arcista” ja Orléansin neitsytkin on kunnianimitys, jonka kaupungin asukkaat antoivat hänelle hänen johdettuaan esimerkillään sen piirityksen murtanutta hyökkäystä englantilaisia ja burgundilaisia vastaan. Jehanne oli kotoisin pienestä Domrémyn kylästä lähellä tuolloisen Ranskan itärajaa. Kylä oli ja on edelleen pieni ja rauhallinen, siellä asuu alle sata ihmistä.
Vaatimaton paikka, niin kuin monen historian suurhenkilön syntymäkoti, ja erikoisinta siinä on, että Jehannen ansiosta kylän asukkaiden ei tarvinnut maksaa yli 300:aan vuoteen veroja kuninkaalle (tapa loppui vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikaan).
Jo paikkakuntaa esittäviä kuvia katsoessa on lohduttavaa ajatella, että Ranskan historian merkittävimpiin kuulunut, ellei merkittävin, nainen on sieltä kotoisin. Jehannen synnyintalo on edelleen olemassa. Ei siellä juurikaan käydä vieraisilla. Katsomme mieluummin patsaita, jotka esittävät mielikuviamme.
