Avainsana: moraali

Seremonioita

Posted on by kangasvalo

Hyvää tarkoittavassa taiteessa esitetään pahojenkin motiivit aina ymmärrettävinä ja empatiaa herättävinä. Tekijä ei usein osaa kuvitella, että toisia ihmisiä ajaisivat muut motivaatiot kuin hänelle itselleen tutut. Ilkeys tai rasismi tai erilaisuuden pelko on aina osattomaksi jääneen hätähuuto. Ongelma olisi korjaantunut rakastavalla perheellä ja avarammalla maailmankatsomuksella. Väkivalta johtuu vaikeasta kasvuympäristöstä.

Tällaiset selitykset ovat kokonaiskuvaa arvioidessa joskus enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ne ovat valistuneiden lohturuokaa. Sama pätee huumorin käyttöön inhotun pilkkaamisessa. Tästä syystä en pidä kovin tehokkaina Charles Chaplinin (1889–1977) Diktaattorin (1940) tai vastaavien yrityksiä murtaa pilailulla yksinvaltiaiden valtaa. Lähestyttävä huumori lähentää tahattomasti ivan kohdetta naurajaan. Tätä nykyä despootit syleilevät heidät kornissa valossa esittäviä meemejä, koska ajattelevat huumorin lähentävän heitä kansaan. He ovat oikeassa. Vastenmielisintäkin olentoa voi sietää, jos huumorintajut kohtaavat. Huumori on sosiaalista liimaa enemmän kuin kenties mikään muu ihmisten välinen kommunikaation muoto.

Eric Cartman on South Park -animaatiosarjan (1997–) sosiopaattisin hahmo. Samalla hän on sarjan ylivoimaisesti suosituin henkilö. Huomattavasti suurempi osa yleisöstä samastuu Cartmanin antisosiaalisuuteen kuin osaa katsoa sitä kriittisten linssien lävitse. Cartman on yksinkertaisesti liian karnevalistinen ja karismaattinen ollakseen aidosti inhottava. Yritykset selittää Cartmanin suosiota yleisön lukutaidolla näyttävät naiiveilta. Merkittävä osa ihmisistä ei naura vain Cartmanille vaan hänen kanssaan; osa haluaa olla Cartman.

Hyvää tarkoittava retoriikka yliarvioi ihmisten kykyä lukea nyansseja ja lähtee muutenkin siitä harhaoletuksesta liikkeelle, että eksyneet lampaat tarvitsevat vain valistusta noustakseen tietämättömyydestä johtuvan pahuutensa alhosta. Oletus ei koske pelkästään taidetta. Viime aikoina silmieni eteen on tullut lukuisia poliittisesti aktiivisten kulttuurialan ihmisten sosiaalisen median taivasteluita, joissa Palestiinan tilanteesta puhutaan toistuvasti siten kuin Israel tai kansainväliset toimijat, mukaan lukien Suomen valtio, eivät ymmärtäisi mitä tekevät.

Näkökulma on valistava ja siksi lähtökohtaisesti hukassa, koska Israelin sotatoimet hyväksyville ihmisille ei väkivallassa ole missään tapauksessa kyse siitä, etteivät he ymmärtäisi kärsimyksen laajuutta vaan siitä, että he pitävät kärsimystä yhdentekevänä tai jopa toivottavana asiana. Kyse ei ole tyhmien ihmisten väärinkäsityksistä, jotka korjautuvat humanismin periaatteita tutkimalla, vaan kokonaan toisille pyrkimyksille pohjaavasta moraalirakennelmasta, jossa ihmisryhmät asettautuvat tiukkoihin arvojärjestyksiin piirteidensä mukaan. Tätä rakennelmaa ei voi kritisoida tarjoamalla sille ulkopuolelta vaihtoehdoksi jotain, joka ei sille kelpaa, vaan kritisoimalla sitä sen sisältä. Jälleen oikeistolaisen autoritäärisyyden ongelmaa ei ole mahdollista ratkoa vasemmiston vaan oikeiston itsensä toimesta.

Harva taideteos näkee yhteiskunnallisen moraalin rakentumisen kovin selkeästi. Ranskalaisen Claude Chabrolin (1930–2010) ohjaama trilleri La cérémonie (1995) on siksi yksi suosikkielokuvistani. Se on työväenluokan motiivit varsin selkeästi esittävä teos, joka provokatiivisesti estää helpon samastumisen proletariaattiin. Kaksi toisiinsa tutustuvaa työväenluokkaista naista (rooleissaan erinomaiset Sandrine Bonnaire ja Isabelle Huppert), joista kumpikin on mahdollisesti toisen ihmisen joskus tappaneita sosiopaatteja, murhaa keskiluokkaisen perheen, jotka ovat kieltämättä ärsyttäviä ja ylenkatseellisia mutta tuskin sentään tappamisen arvoisia. Teko itse on lähes järjetön, moraalisesti tyhjä. Kaksikkoa kiinnostaa enemmän perheen stereot ja lompakon sisältö kuin suuri oikeudenmukaisuus.

Chabrol on kutsunut La cérémonieta pilke silmäkulmassaan viimeiseksi marxilaiseksi elokuvaksi. Teos ymmärtää, että suurta osaa työväenluokasta ei kiinnosta työväestö luokkana tai tiedostava yhteisöllinen osallistuminen vaan yksilökohtainen sosiaalinen ja rahallinen arvonnousu. Niissä taas ei ole tavoitteena mitään sen ylevämpää kuin keskiluokkaisen aseman saaneen perheen pyrkimyksissä pitää työväestö niin kaukana itsestään kuin sosiaalisesti hyväksyen on mahdollista. Joillain vain on materiaa ja joillain ei. Yhdet pitävät siitä kiinni, toiset haluavat sitä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on sitä, ettei alemmilla olisi syytä tappaa ylempiään. Jos muu ei onnistu, tärkeintä on kosto. Rikkaan ja kulttuurisesti äveriään perheen murhaaminen on päämäärä itsessään.

Chabrolin teos ymmärtää hyvin sen, miksi fasismi on sosialismin rinnalla työväenluokan ja alemman keskiluokan aate. Työväen konservatismi on tarkoitettu niille sosialisteille, jotka eivät enää jaksa taistella toisten ihmisten vaan vain oman asemansa puolesta. Jos muuta ei ole, niin aina on kosto. Tätä ajatusta on edelleen vaikea niellä länsimaisessa vasemmistossa ja monella tapaa oikeistossakin, vain eri syistä. Vasemmiston on mahdotonta uskoa, että työväestökin voi olla itsekästä, oikeiston on vaikea nähdä, että työväestöä vetää oikeistoon oikeudentunnon sijasta pikkumaisuus. Tätäkin voi ymmärtää vain joko aatteen sisältä tai hylkäämällä valmiiksi eteen tarjoiltu valistuksellinen näkökulma. Jos tunnet ihmisen, joka samastuu La cérémonien naisiin, juokse.

Kapenevaa alaa

Posted on by kangasvalo

Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.

Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.

Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.

* *

Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Altruismi ja utilitarismi ovat väärin, koska ne pyrkivät hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla altruistista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.

On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.

Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismi ja altruismikin ovat periaatteellisia. Jos kaikkien tai mahdollisimman monen hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.

* *

Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.

Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.

Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.

Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:

Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.

Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.

Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pullaa, jota ei enää pakotettu nielemään kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.

Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin kautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.

Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!

Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.

Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…

Oresteian kaksinaisuus

Posted on by kangasvalo

Antiikin teatteritekstit tuntuvat ensi alkuun oudon jäykiltä. Syy voi johtua käännöksistä tai arkaaisesta kieliasusta. Kenties kyse on, kuten Oresteian (458 eaa.) tapauksessa, näyttämöohjeiden vähäisyydestä? Tai ehkä kyse on sisäisen elämän kuvauksen puutteesta?

Voi olla vaikeaa uskoa protagonisti Oresteen kipuun ja tekojen oikeutukseen, koska hänen elämässään on näytelmän mukaan kyse vain kostosta. Orestes ei ole millään muotoa moderni ihminen, eikä sellainen ole hänen siskonsa ja toverinsa Elektra. Kumpikin on silkkaa pintaa, yhteen suuntaan armotta sinkoutuva nuoli.

Tämä on näytelmätrilogian kirjoittaneen Aiskhyloksen (525/524–456 eaa.) kritiikki menneisyyttä kohtaan: Oresteia kuvaa tapahtumaa, joka oli jo kreikkalaisen kirjallisen kulttuurin syntyaikoina hämärää menneisyyttä, mytologiaa, ja barbaarisia ihmisiä, jotka näytelmän lopuksi löytävät avaimen sivistykseen: ateenalaisen demokratian.

Ferdinand de Saussure (1857-1913) on teoretisoinut uskonnon olevan symboli yhteiskunnan tarpeelle palvoa itseään ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Kenties näin, mutta ehkä uskonnon tilalle sopisi käsitys järjestyksestä yleensä. Yhteiskuntamme ovat ainakin periaatteessa rakennettuja itsensä ylistämisen periaatteille ja alkavat hajota, kun kansalaiset eivät enää usko representaatioihin, järjestelmän symboleihin. Taide pönkittää jo lähtökohtaisesti tällaisia ihanteita, joskus epäsuoraan, joskus suoremmin. Oresteia kuuluu jälkimmäiseen joukkoon.

Yksi häiritsevimmistä piirteistä tekstissä on, kuinka hahmojen muisti ulottuu vain sukupolven päähän. Kertomuksessa kuningatar Klytaimnestra surmaa Oresteen isän, Troijasta palaavan puolisonsa Agamemnonin, ja tämän uuden puolison Kassandran, joka on kirottu lausumaan ennustuksia, joita kukaan ei usko.

Klytaimnestran rikosta sovittamaan lähtee Orestes, joka aikoo surmata äitinsä kostoksi isänsä kuolemasta. Ajatusta ei uhrata enää sille, että Klytaimnestran teko on yhtä lailla ollut oikeutettu kosto: Agamemnon on tappanut heidän nuoren tyttärensä, Oresteen siskon Ifigeneian, sotaonnea saadakseen… Olkoonkin, että surma on tapahtunut jumala Apollonin käskystä.

Mytologiansa tuntenut aikalaiskatsoja tiesi, että jo kauan tätä ennen on toinen toistaan seurannut kokonainen sukupolvien ketju monivaiheista murhaamista, jossa jokainen uusi poika tai tytär syyllistyy uuteen veritekoon. Koston logiikka yltää silti vain yhden teon päähän, kyky katsoa sitä kauemmas uupuu täysin.

Tämä olisi aidon typeryyden kuvaus, jos kyse ei olisi tavasta, joka elää joissain kulttuureissa ja alakulttuureissa vieläkin. Tai tietysti kyse on typeryydestä silloinkin, mutta kohteliaisuuden vuoksi jätämme sen usein sanomatta. Sodan aikana voimme jopa oikeuttaa tällaisen koston.

Oresteia kuvaa maailmaa, jossa veri on laki. Vastauksena tähän on järjestäytyneiden kaupunkien laki, patriarkaatti, joka luo jonkinlaisen nippa nappa käsitettävän järjestyksen kaaokseen.

Ktooniset jumalat, raivottaret, haluavat tappaa Oresteen äidinsurman vuoksi. Viime hetkellä heitä estetään tekemästä niin. Sen sijaan joukko viisaita ateenalaisia kutsutaan päättämään prinssin kohtalosta. Koska äänestys menee tasan, viisauden jumalatar Pallas Athenelle annetaan viimeinen sana.

Athene ratkaisee tilanteen Oresteen hyväksi. Todetaan, että lapsella ei oikeastaan ole kuin yksi vanhempi: isä. Äiti on vain siemenen kantaja. Näin ollen äidin surmaaminen on tällaisessa tilanteessa oikeutettua, äiti kun ei ole lapsilleen niin läheistä sukua kuin isä. Koston kierre voidaan pysäyttää. Raivottaret saavat lepytykseksi uudet nimet ja kunnioituksen. Heitä aletaan kutsua hyväntahtoisiksi, ja heille annetaan rooli Ateenan laillisen perustan rakentamisessa.

Ratkaisu on 2000-luvun modernin demokratian kasvatille vähintään puolitiehen jäävä. Lukija jää pohtimaan, että entä jos kysymyksessä olisi ollut Oresteen kosto isäänsä kohtaan? Olisiko Athene päätynyt silloin tulokseen, että sukulaisnaisten tappaminen tuosta noin vain on täysin hyväksyttyä (mitä se ei ollut edes antiikin Kreikassa) ja isää ei saisi surmata, vaikka tämä olisi tehnyt mitä tahansa kauheuksia?

Ristiriitaisuus yhdessä jyrkän asetelmallisuuden (kaikesta tragedian polveilusta huolimatta kyseessä on opettavainen kertomus) kanssa tekee trilogiasta niin voimakkaan. Lukija palaa aikaan, jossa moraalia ei voi määrittää paheksumalla mennyttä, vertailulla, sillä moraali ei edes tarkoita samaa kuin miten se nyt ymmärretään.

Moderni moraali joudutaan keksimään. Koska sen keksiminen näytetään ja perustellaan niin keinotekoisilla perusteilla, se ja siten sivilisaatio muuttuvat kauttaaltaan kyseenalaisiksi käsitteiksi.

Lakia perusteleva teos on itsessään transgressiivinen, modernein silmin katsottuna vastalause laille. Tämä ei tietenkään ollut Aiskhyloksen tarkoitus vaan yksinkertaisesti kaupunkijärjestelmän, demokratian, ylistys. Oresteiassa elää pysähtyneen ja liikkuvan ajan keskinäinen kamppailu; vanhoillisuus ja uudistuminen. Vaikka se on kotoisin kirjoitetun sivilisaation alku-udusta ja sitä on helppoa vierastaa, se on ajankohtainen nyt ja aina.

Ja siksi Peter Hallin ohjaaman versioinnin ihmistä etäisesti muistuttaviin maskeihin sonnustautuneet harmaakaapuiset hahmot ovat osuvia, aaveita brutalistisen lavastearkkitehtuurin keskellä.

Pari sanaa erään elokuvakirjan moraalisista painotuksista

Posted on by kangasvalo

Peilin takana oli esillä isona kulttuurijuttuna Turun Sanomien printissä ja myös verkossa (maksumuurin takana).

Kari Salminen kiitteli teostamme. Samalla hän kuitenkin kutsui rasismin syynäämistämme trendin mukaiseksi.

Rasismia, seksismiä ja luokkakysymyksiä sivutaan teoksessamme siinä missä eksploitaatiosikailua ja pornoa, koska kyse on elokuvan historiasta.

Yhteiskunnalliset aiheet ovat olleet mukana kirjoituksissamme jollain tasolla aina. Toisin sanoen suurin osa kirjoittajista lukee elokuvaa niiden ideologiat tunnistaen.

Tämä ei ole “trendi” ellei esseismin jo vuosisatainen aalto ole trendi.

Olemme eri sukupolvea kuin Salminen. Meille rasismin käsitteleminen ei ole outous vaan osa luontevaa yhteiskunnallista diskurssia.

*

Salmisen nosto saa pohtimaan seuraavaa:

Käsitykseni mukaan kiinnostuksemme taiteen yöpuoleen ja samalla halu nostaa esiin teosten vanhentuneita asenteita voi olla joillekin lukijoille ristiriitaista.

Toisin sanoen he voivat ihmetellä, että miten samassa kirjassa voidaan kirjoittaa kieli poskella ja innolla eksploitaatiosta ja samalla ottaa kantaa ihmisoikeusasioihin.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta jakaisin syyt kolmeen osaan.

  1. Kirjoittajilla on erilaiset esteettiset ja ideologiset preferenssit.
  2. Erilaiset teemat ovat kontekstisidonnaisia. Fasismi natsielokuvassa on eri asia kuin fasismi läpeensä koomisessa Death Wish 3:ssa (1985).
  3. Joko-tai-valinta roskan ja ihanteiden välillä on tylsä ja epärealistinen asetelma. Vastakkainasettelu on teennäistä.

Käsittelen nyt erityisesti kolmatta kohtaa.

Kiinnostus valoon ja pimeään eivät sulje toisiaan pois. Niiden ei myöskään pidä tehdä niin. Ei julkisessa keskustelussa eikä taiteessa. Siksikin teoksessa nousee pinnallisesti katsoen vastakohtaisilta tuntuvia asioita esiin. Elokuva, niin kuin moni muu taide, heijastaa kaikkia ihmisyyden hahmottamisen tapoja.

Moraalin harmaan sävyjen puute muistuttaa minua ajattelusta, johon törmäsi ei niin kovin monta vuotta sitten, jolloin esimerkiksi sadomasokismia harjoittavia ihmisiä ei pidetty normaaleina vaan sairaina.

Nykyään tiedämme, että S/M-kulttuurissa pyörivät ihmiset ovat arjessaan ihan tavallisia tyyppejä, jotkut jopa tavallista tasapainoisempia. Epäilen sen johtuvan siitä, että erilaisille mielihaluille on heidän elämissään selkeät roolit; erilaisille itsensä toteuttamisen tavoille löytyy omat väylät.

Moralisteille fantasia kuitenkin määrittää ihmisen läpikotaisin: Gorekauhusta pitävä ei voi olla arkisessa elämässään kissanpentujen hoitotäti. Piiskasta ja steariinista pitävä ei voi olla hyvä perheenisä.

Jos kirjamme uskottavuus olisi kiinni ehdottomuudesta eli tekaistusta moraalisesta kahtiajaosta, luopuisin uskottavuudesta mielelläni.

*

Elokuvataiteessa ilmenee monenlaisia ristiriitoja.

Väkivaltaisten ja pehmoeroottisten blaxploitaatio-elokuvan tekijöille maksettiin heidän omasta mielestään hyvin. Heistä tehtiin samalla pienen luokan tähtiä ja kultti-ikoneita.

Esimerkiksi genren seksisymboliksi nostama Pam Grier on moneen otteeseen pitänyt koko blaxploitaation termiä aavistuksen huonona: näyttelijöitä ei hyväksikäytetty, heille maksettiin palkkaa työstä.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö seksuaalista häirintää olisi voinut olla. Apuna oli Grierin agentti John Gaines, joka edusti useita muitakin blaxploitaatio-tähtiä ja pyrki tietoisesti siihen, ettei hänen suojateilleen kävisi huonosti.

Toisaalta arvostettua filmihullujen taidetta – kuten Quentin Tarantinon elokuvia – on tuottanut Harvey Weinstein, joka kulissien takana raiskasi lukuisia naisia 80-luvulta lähtien. Ilmeisesti monet sisäpiiriläiset tiesivät asiasta tekemättä sille mitään.

Blaxploitaatio-elokuvat voivat olla siivottomia ja edustaa epäilyttävämpää maailmankuvaa kuin Weinsteinin tuottamat korostetusti arthousemmat elokuvat. Ensin mainitut ovat kuitenkin rehellisesti sitä, mitä sanovatkin olevansa. Isaac Hayes, Fred Williamson ja Pam Grier lahtaavat näissä elokuvissa aseilla väärintekijöitä. Välillä nähdään tissit. Se ei ole moraalisesti ylevää ja elokuvien viestiä voi pohtia monelta kantilta, mutta katsojana tiedän mitä saan, sen kontekstin ja tarkoituksen. Vaikka elokuvat voivat jonkun silmissä olla ala-arvoisia, ainakaan Grieriä ei ole kohdeltu huonosti.

Weinstein tuotantoineen taas on esimerkki toisenlaisesta ristiriidasta. Oikeille ihmisille on tehty pahaa yleisesti laadukkaiksi kehuttujen elokuvien tekemisen ohessa. Weinsteinin tuottamien teosten arvo ei tietenkään katoa kokonaan, mutta tahriintunut tausta tekee monista teoksista oudompia kokemuksia kuin jotkut eksploitaatiot.

Avainsana on tekopyhyys. Arvostan enemmän kursailemattomia eksploitaatioleffoja takonutta Jack Hilliä, joka ohjasi Coffyn ja Foxy Brownin (1974), kuin vaikka blaxploitaatiolle sittemmin kumarrellutta paskahousu-Tarantinoa, joka 1. peittää eksploitaationsa daideiluun ja 2. jätti Weinsteinin uppoavan laivan vasta, kun kura oli tarttua häneen itseensä.

Joku muu ajattelee varmaan toisin. Minulle näkemys on ilmiselvä, ei oikeastaan edes valinta.

Simulaation estetiikka

Posted on by kangasvalo

Sosiologi Jean Baudrillardin tunnetuimpiin teorioihin kuului käsitys simulaatiosta modernin yhteiskunnan perusrakenteena. Tällaisessa yhteiskunnassa kaikki koostuu mediareferensseistä, referoitavaa ei varsinaisesti ole.

Luonnollinen päätepiste tälle kehitykselle olisi historiallisen kehityksen ajatuksen loppuminen, sen käyminen mahdottomaksi. 80-luvun televisiosodista eteenpäin ajatus tuntui luultavasti pelottavan todelliselta.

Historia ei loppunut, tietenkään, ja Baudrillardin tie nousi pystyyn. Joku voisi sanoa, että valitettavasti. Maailma simulaationa on myös lohdullinen ajatus. Omasta mielestäni ei, mutta jonkun mielestä varmasti.

Simulaatiosta voidaan mielestäni edelleen puhua. Näkisin sen yksin sosiologista termiä mieluummin myös esteettisenä terminä.

Baudrillard oli nähdäkseni jäljillä siinä, että esimerkiksi joukkomedia pakottaa ihmiset kommunikoimaan joukkomedian ehdoin. Simulaation kieli vaikuttaa siihen, miten toimimme sosiaalisesti. Symbolit siirtyvät memeettisinä myös arkisiin keskusteluihin. Siinä mielessä ajatus on relevantti.

On kuitenkin pieleen mennyt johtopäätös, että todella eläisimme simulaatiossa, niin kuin usein tulkitaan.

Se mitä Baudrillard kutsuu simulaatioksi on esteettinen, ei ontologinen termi. Estetiikka inspiroi ihmistä toiminaan muussa elämässään, ja toimii jopa moraalisena ohjenuorana, mutta se ei määritä automaattisesti olemassaolollaan kaikkea pohjimmaista toimintaa.

Suomeksi sanottuna, Baudrillardin näkemys mallien ja matkimisen täyttämästä keinotekoisesta maailmasta tyrehtyy, jos tavallinen ihminen ei ajattele tai tunne elävänsä sellaisessa. Keinotekoisuus näkyy vain, jos on ajatuksiinsa hukkuva teoreettinen jälkimoderni filosofi. Uskokaa tai älkää, yllättävän harva on.

Se, ettei filosofi näe simulaatioksi tulkitsemiensa kuvien takana arkista, ihmismuurahaisten biologista ähellystä, on hänen rajoittuneisuuttaan.

Simulaatio ei ole noussut biologian yläpuolelle. Päinvastoin, empirismi tuntuu näyttävän, että konfliktit syntyvät niin sanotun eläinminän käyttäessä simulaation väyliä ilmaistakseen itseään.

Helpoin esimerkki on Internet. Esimerkiksi erilaisia väljiä yhteisöjä nopeasti synnyttänyt sosiaalisen median sivusto Tumblr on luonut kuppikuntia, jotka käyttävät näennäisesti tyhjiä symboleja ja merkkejä kommunikaatiossa.

Tumblrissa kuvia ja ironista, tahallisen “väärin” kirjoitettua, välimerkitöntä englantia yhdistetään kommunikaatioksi. Tämä kieli on sittemmin siirtynyt esimerkiksi yhdysvaltalaiseen kokeelliseen runouteen, joka on syntynyt juuri Internetissä.

Kielen keinot voidaan helposti nähdä tyhjinä merkitsijöinä, asioina itsessään, mutta niiden käyttämisen luonnetta ohjaa esteettinen, yhdistävä ja sitä myöten moraalinen päämäärä. Jos tämä on keinotekoista, todistusvoiman pitäisi olla Baudrillardilla: mikä ihme sitten on ollut aitoa ja miten se eroaa teeskentelystä?

Merkitsijät eivät ole syntyneet tyhjästä ja katoa tyhjään, vaan niiden kautta voidaan purkaa moraalista raivoa ja ahdistusta. Tumblr-kielen ironia kätkee haavoittuvaisen ihmisen, joka pukee merkistön päälleen kuin viitan. Kieli on näennäisesti merkityksetöntä, mutta se palvelee vakaata pyrkimystä hyvään.

Saati kun yksilö eristää itsensä simulaatiomaailmasta. Muutama rikosromaani mukaan, televisio kiinni, ei sosiaalista mediaa ja mökille hakkaamaan halkoja. Muutamassa hetkessä ihmisaivot lakkaavat ajattelemasta simulaatiomalleja. Kaiken jälkimodernin teorian ongelma on se, että se lakkaa olemasta, kun sitä ei enää jaksa ajatella. Niin käy varsin nopeasti.

*

Lika on ainetta väärässä paikassa. Mary Douglasin kuuluisa lause opetetaan jokaiselle aloittelevalle yliopistohumanistille. Jatkan kliseetä kirjoittamalla, että estetiikka on lian pitämistä ulkona hengen sopukoista, siten aina moraaliin kytköksissä.

Historian kulkiessa eteenpäin on vaikeaa samastua siihen aikakauteen, jona simulaatioteoria on syntynyt. Persianlahden sodan ja loputtoman televisiotuuttauksen jälkeen on varmasti hetken tuntunut, että elämme yhtenäisessä mediamaailmassa, jossa loputtomat tyhjät tynnyrit kolisevat. Näkemys on härskin länsikeskeinen ja mielikuvitukseton.

Internet on yhtaikaa sekä vahvistanut teorian että räjäyttänyt sen. Se on luonut tuhansittain alakulttuureja, jotka kaikki toimivat television blastaavalla logiikalla. Sosiaalisesta mediasta, esimerkiksi Facebookista, on tullut kaikkien mittoihin sovitettu sanomalehti, radio ja televisio, joka tarjoaa asiakkaalleen tämän moraalikäsitysten pohjalta räätälöidyn mediapaketin.

Länsimaissa elettiin hetken verran aikakautta, jossa filosofit kuvittelivat tuotteiden naiivin symboliikan viittaavan vain toiseen samanlaiseen symboliikkaan. Klassinen esimerkki tästä on Coca-Cola-brändi, joka haluttiin esimerkiksi Andy Warholin toimesta nähdä vain täydellisenä merkkinä.

Mutta tämäkin kertoo enemmän vain Warholin ja 60-luvun newyorkilaisen underground-kulttuurin nihilistisestä ajattelusta, ei Coca-Cola-pullon mystiset piirteet saavasta symbolisesta… vai pitäisikö simulaation tapauksessa sanoa: anti-symbolisesta ulottuvuudesta. Eli siitä kuuluisasta todellisuudesta.

Tyhjien symboleiden maailma tyrmättiin joitain vuosia sitten. WTC-tornien romahdus tuhosi läntisen kuvitelman yhteisestä kulttuurista, jota historian päättyminen väistämättä olisi. Loput hoiti koko maailman tulo Internetiin ihmettelemään, kuka niihin torneihin oikeasti törmäsi.

Internet, johon ihmiskunnalla kesti tottua vuosikymmenen ajan kunnolla – eli mielestäni yllättävän pitkään – ei jäänyt enää uudesta kiinnostuneiden teinien omaksi fantasiautopiaksi.

Sen sijaan sinne tulivat kaikki. Kaikkien sukulaiset, ystävät, naapurit ja tuntemattomat: savolaiset keskustapoliitikot, entiset yleisurheilijat, lapsiensa uusia kenkiä hehkuttavat vanhemmat, keppihevosharrastajat, yakuzat, terroristit, leipurit, stand-up-koomikot, kehitysvammaiset, hapannaamainen lähiparturi, kiinalaisen ravintoloitsijan lapset, seksuaalivähemmistöt, rekkakuskit, leijonariipuksinen pikkuserkku, hihhulit, ilotytöt, parhaan kaverin mummo, sen mummon rakas kissa, kissoja rakastava työkaverini, minä ja salaliittoteoreetikot.

Kaikki toivat mukanaan vanhan maailman moraalin.

*

Elämme baudrillardilaisen hyperrealistisen todellisuuden sijasta pakkotodellisuudessa, jossa mikään ei ole vain merkki ja tyhjä symboli. Kaikessa nähdään kytkös siihen, miten todellisuuden miellämme, erityisesti esteettiseltä ja sitä myöten moraaliselta kannalta.

Niin sanottu Internetin ensimmäinen suuri sukupolvi kävi vielä jokin aika sitten moralismin saapumista vastaan taistelua, joka on saanut tukea erilaisista poliittisista ajatteluista: nettioikeistosta, kryptoanarkismista, ja muista tahattomista Baudrillardin lapsista.

Suuryritysten ja valtioiden ymmärtäessä netin koko potentiaalin, tämä taistelu on enää pisara valtameressä. Tietysti tämä ei kuin korosta koko asetelman pohjatonta moraalisuutta.

Ironista on, että moralismi syntyi uudelleen heti, kun talousliberaalit filosofit alkoivat puhua sen kuolemasta tosissaan. Se ponnahti haudastaan keskisormi pystyssä vain todistaakseen, kuinka ajattelijaeliitti on väärässä.

Mukanaan se toi miljoonittain ihmisiä, jotka ovat valmiita pahoittamaan mielensä jostain, mitä joku sanoi Internetissä, vaikka kaikki, mikä netissä näkyy, on ehditty jo tuhat kertaa julistaa tyhjyyttään humisevaksi symbolien autiomaaksi.

Mitä filosofi ajattelee, sitä massa ei tunne. Tämä todistaa vain sen, minkä jokainen historianopiskelija jo tietää: mitään ei kannata julistaa kuolleeksi.

Originaalius on hyvin vaikeaa, mutta sen julistaminen kokonaan kuolleeksi lienee mahdotonta, kun merkkejä voidaan kuitenkin käyttää luovasti, sisältöä louhien. Sitä esimerkiksi jälkimoderni runous on.

Baudrillardin ajattelu ei ole tietysti kokonaan arvotonta. Simulaatio auttaa ymmärtämään sitä tapaa, jolla moraaliin omitaan vaikutteita myös Internetin kuvakielestä.

Kun suomalainen lehdistö alkaa puhua kotimaisista ongelmista samassa diskurssissa kuin niistä puhutaan Yhdysvalloissa, simulaatio on täydessä vauhdissa.

Tosin puheenaiheet eivät ole täysin tyhjiä. Käytetyt termit ovat onttouttaan kolisevia ja ajatuksettomasti matkittuja – tyhjiä, koska niitä käytetään tyhmästi – mutta niillä pyritään hyvään, estetiikkaan ja moraaliin. En näe, miten tämä eroaa radikaalisti kaikista ihmiskuntaa läpi vuosituhansien ajaneista ideologioista.

Moralismi syntyy äärimmäisimmästä biologisesta tarpeesta, halusta tuntea olevansa turvassa, puhtaassa paikassa.

Simulaatioteoria taas kertoo, miksi nuoriso alkaa käyttää poliittisia iskulauseita itsekritiikittä, ja miksi poliittinen vastarinta voi elää sulassa sovussa piirretyistä hahmoista tehtyjen hassujen meemikuvien rinnalla. Maailmanselitystä siitä ei silti saa.