Sosiologi Jean Baudrillardin tunnetuimpiin teorioihin kuului käsitys simulaatiosta modernin yhteiskunnan perusrakenteena. Tällaisessa yhteiskunnassa kaikki koostuu mediareferensseistä, referoitavaa ei varsinaisesti ole.
Luonnollinen päätepiste tälle kehitykselle olisi historiallisen kehityksen ajatuksen loppuminen, sen käyminen mahdottomaksi. 80-luvun televisiosodista eteenpäin ajatus tuntui luultavasti pelottavan todelliselta.
Historia ei loppunut, tietenkään, ja Baudrillardin tie nousi pystyyn. Joku voisi sanoa, että valitettavasti. Maailma simulaationa on myös lohdullinen ajatus. Omasta mielestäni ei, mutta jonkun mielestä varmasti.
Simulaatiosta voidaan mielestäni edelleen puhua. Näkisin sen yksin sosiologista termiä mieluummin myös esteettisenä terminä.
Baudrillard oli nähdäkseni jäljillä siinä, että esimerkiksi joukkomedia pakottaa ihmiset kommunikoimaan joukkomedian ehdoin. Simulaation kieli vaikuttaa siihen, miten toimimme sosiaalisesti. Symbolit siirtyvät memeettisinä myös arkisiin keskusteluihin. Siinä mielessä ajatus on relevantti.
On kuitenkin pieleen mennyt johtopäätös, että todella eläisimme simulaatiossa, niin kuin usein tulkitaan.
Se mitä Baudrillard kutsuu simulaatioksi on esteettinen, ei ontologinen termi. Estetiikka inspiroi ihmistä toiminaan muussa elämässään, ja toimii jopa moraalisena ohjenuorana, mutta se ei määritä automaattisesti olemassaolollaan kaikkea pohjimmaista toimintaa.
Suomeksi sanottuna, Baudrillardin näkemys mallien ja matkimisen täyttämästä keinotekoisesta maailmasta tyrehtyy, jos tavallinen ihminen ei ajattele tai tunne elävänsä sellaisessa. Keinotekoisuus näkyy vain, jos on ajatuksiinsa hukkuva teoreettinen jälkimoderni filosofi. Uskokaa tai älkää, yllättävän harva on.
Se, ettei filosofi näe simulaatioksi tulkitsemiensa kuvien takana arkista, ihmismuurahaisten biologista ähellystä, on hänen rajoittuneisuuttaan.
Simulaatio ei ole noussut biologian yläpuolelle. Päinvastoin, empirismi tuntuu näyttävän, että konfliktit syntyvät niin sanotun eläinminän käyttäessä simulaation väyliä ilmaistakseen itseään.
Helpoin esimerkki on Internet. Esimerkiksi erilaisia väljiä yhteisöjä nopeasti synnyttänyt sosiaalisen median sivusto Tumblr on luonut kuppikuntia, jotka käyttävät näennäisesti tyhjiä symboleja ja merkkejä kommunikaatiossa.
Tumblrissa kuvia ja ironista, tahallisen “väärin” kirjoitettua, välimerkitöntä englantia yhdistetään kommunikaatioksi. Tämä kieli on sittemmin siirtynyt esimerkiksi yhdysvaltalaiseen kokeelliseen runouteen, joka on syntynyt juuri Internetissä.
Kielen keinot voidaan helposti nähdä tyhjinä merkitsijöinä, asioina itsessään, mutta niiden käyttämisen luonnetta ohjaa esteettinen, yhdistävä ja sitä myöten moraalinen päämäärä. Jos tämä on keinotekoista, todistusvoiman pitäisi olla Baudrillardilla: mikä ihme sitten on ollut aitoa ja miten se eroaa teeskentelystä?
Merkitsijät eivät ole syntyneet tyhjästä ja katoa tyhjään, vaan niiden kautta voidaan purkaa moraalista raivoa ja ahdistusta. Tumblr-kielen ironia kätkee haavoittuvaisen ihmisen, joka pukee merkistön päälleen kuin viitan. Kieli on näennäisesti merkityksetöntä, mutta se palvelee vakaata pyrkimystä hyvään.
Saati kun yksilö eristää itsensä simulaatiomaailmasta. Muutama rikosromaani mukaan, televisio kiinni, ei sosiaalista mediaa ja mökille hakkaamaan halkoja. Muutamassa hetkessä ihmisaivot lakkaavat ajattelemasta simulaatiomalleja. Kaiken jälkimodernin teorian ongelma on se, että se lakkaa olemasta, kun sitä ei enää jaksa ajatella. Niin käy varsin nopeasti.
*
Lika on ainetta väärässä paikassa. Mary Douglasin kuuluisa lause opetetaan jokaiselle aloittelevalle yliopistohumanistille. Jatkan kliseetä kirjoittamalla, että estetiikka on lian pitämistä ulkona hengen sopukoista, siten aina moraaliin kytköksissä.
Historian kulkiessa eteenpäin on vaikeaa samastua siihen aikakauteen, jona simulaatioteoria on syntynyt. Persianlahden sodan ja loputtoman televisiotuuttauksen jälkeen on varmasti hetken tuntunut, että elämme yhtenäisessä mediamaailmassa, jossa loputtomat tyhjät tynnyrit kolisevat. Näkemys on härskin länsikeskeinen ja mielikuvitukseton.
Internet on yhtaikaa sekä vahvistanut teorian että räjäyttänyt sen. Se on luonut tuhansittain alakulttuureja, jotka kaikki toimivat television blastaavalla logiikalla. Sosiaalisesta mediasta, esimerkiksi Facebookista, on tullut kaikkien mittoihin sovitettu sanomalehti, radio ja televisio, joka tarjoaa asiakkaalleen tämän moraalikäsitysten pohjalta räätälöidyn mediapaketin.
Länsimaissa elettiin hetken verran aikakautta, jossa filosofit kuvittelivat tuotteiden naiivin symboliikan viittaavan vain toiseen samanlaiseen symboliikkaan. Klassinen esimerkki tästä on Coca-Cola-brändi, joka haluttiin esimerkiksi Andy Warholin toimesta nähdä vain täydellisenä merkkinä.
Mutta tämäkin kertoo enemmän vain Warholin ja 60-luvun newyorkilaisen underground-kulttuurin nihilistisestä ajattelusta, ei Coca-Cola-pullon mystiset piirteet saavasta symbolisesta… vai pitäisikö simulaation tapauksessa sanoa: anti-symbolisesta ulottuvuudesta. Eli siitä kuuluisasta todellisuudesta.
Tyhjien symboleiden maailma tyrmättiin joitain vuosia sitten. WTC-tornien romahdus tuhosi läntisen kuvitelman yhteisestä kulttuurista, jota historian päättyminen väistämättä olisi. Loput hoiti koko maailman tulo Internetiin ihmettelemään, kuka niihin torneihin oikeasti törmäsi.
Internet, johon ihmiskunnalla kesti tottua vuosikymmenen ajan kunnolla – eli mielestäni yllättävän pitkään – ei jäänyt enää uudesta kiinnostuneiden teinien omaksi fantasiautopiaksi.
Sen sijaan sinne tulivat kaikki. Kaikkien sukulaiset, ystävät, naapurit ja tuntemattomat: savolaiset keskustapoliitikot, entiset yleisurheilijat, lapsiensa uusia kenkiä hehkuttavat vanhemmat, keppihevosharrastajat, yakuzat, terroristit, leipurit, stand-up-koomikot, kehitysvammaiset, hapannaamainen lähiparturi, kiinalaisen ravintoloitsijan lapset, seksuaalivähemmistöt, rekkakuskit, leijonariipuksinen pikkuserkku, hihhulit, ilotytöt, parhaan kaverin mummo, sen mummon rakas kissa, kissoja rakastava työkaverini, minä ja salaliittoteoreetikot.
Kaikki toivat mukanaan vanhan maailman moraalin.
*
Elämme baudrillardilaisen hyperrealistisen todellisuuden sijasta pakkotodellisuudessa, jossa mikään ei ole vain merkki ja tyhjä symboli. Kaikessa nähdään kytkös siihen, miten todellisuuden miellämme, erityisesti esteettiseltä ja sitä myöten moraaliselta kannalta.
Niin sanottu Internetin ensimmäinen suuri sukupolvi kävi vielä jokin aika sitten moralismin saapumista vastaan taistelua, joka on saanut tukea erilaisista poliittisista ajatteluista: nettioikeistosta, kryptoanarkismista, ja muista tahattomista Baudrillardin lapsista.
Suuryritysten ja valtioiden ymmärtäessä netin koko potentiaalin, tämä taistelu on enää pisara valtameressä. Tietysti tämä ei kuin korosta koko asetelman pohjatonta moraalisuutta.
Ironista on, että moralismi syntyi uudelleen heti, kun talousliberaalit filosofit alkoivat puhua sen kuolemasta tosissaan. Se ponnahti haudastaan keskisormi pystyssä vain todistaakseen, kuinka ajattelijaeliitti on väärässä.
Mukanaan se toi miljoonittain ihmisiä, jotka ovat valmiita pahoittamaan mielensä jostain, mitä joku sanoi Internetissä, vaikka kaikki, mikä netissä näkyy, on ehditty jo tuhat kertaa julistaa tyhjyyttään humisevaksi symbolien autiomaaksi.
Mitä filosofi ajattelee, sitä massa ei tunne. Tämä todistaa vain sen, minkä jokainen historianopiskelija jo tietää: mitään ei kannata julistaa kuolleeksi.
Originaalius on hyvin vaikeaa, mutta sen julistaminen kokonaan kuolleeksi lienee mahdotonta, kun merkkejä voidaan kuitenkin käyttää luovasti, sisältöä louhien. Sitä esimerkiksi jälkimoderni runous on.
Baudrillardin ajattelu ei ole tietysti kokonaan arvotonta. Simulaatio auttaa ymmärtämään sitä tapaa, jolla moraaliin omitaan vaikutteita myös Internetin kuvakielestä.
Kun suomalainen lehdistö alkaa puhua kotimaisista ongelmista samassa diskurssissa kuin niistä puhutaan Yhdysvalloissa, simulaatio on täydessä vauhdissa.
Tosin puheenaiheet eivät ole täysin tyhjiä. Käytetyt termit ovat onttouttaan kolisevia ja ajatuksettomasti matkittuja – tyhjiä, koska niitä käytetään tyhmästi – mutta niillä pyritään hyvään, estetiikkaan ja moraaliin. En näe, miten tämä eroaa radikaalisti kaikista ihmiskuntaa läpi vuosituhansien ajaneista ideologioista.
Moralismi syntyy äärimmäisimmästä biologisesta tarpeesta, halusta tuntea olevansa turvassa, puhtaassa paikassa.
Simulaatioteoria taas kertoo, miksi nuoriso alkaa käyttää poliittisia iskulauseita itsekritiikittä, ja miksi poliittinen vastarinta voi elää sulassa sovussa piirretyistä hahmoista tehtyjen hassujen meemikuvien rinnalla. Maailmanselitystä siitä ei silti saa.