Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: media

Posted on 04.07.201823.09.2024 by kangasvalo

Sosiaalisen median käyttö luo tunteen siitä, että maailma kiihdyttää tahtiaan. Vauhdissa on pidettävä entistä tiukemmin kiinni tai luiskahtaa pois. Jos ei ole jatkuvasti paikalla ja valveilla, ei ole kiinni tärkeiksi mielletyissä kokemuksissa. Sivistys tarkoittaa pikaista informaatiota.

Tarkoitan nopeaa, puhelinkeskeistä sosiaalista mediaa. Kirjoitanhan blogia, joka lasketaan joukkoon yhtä lailla.

Pitkiä kirjoituksia sisältävä blogi on perusmuodoltaan staattinen, enemmän teos, lähellä kirjallisuutta, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Se on oma planeettansa kiertolaisineen – innostava itsessään sille, joka haluaa siihen erikoistua. Twitter sen sijaan on asteroidikehä.

Yksittäistä Twitter-profiilia selaamalla kirjallisia oivalluksia saa harvoin. Hyvien blogien lukeminen on kuin avaisi hyvän romaanin, runokokoelman tai tietokirjan. Blogi ei siksi aiheuta minussa yhtä herkästi tunnetta nopeudesta ja paineista. Siihen pysähtyy, ja se pysäyttää.

Nopean sosiaalisen median stressi jatkuu niin kauan, kunnes sulkee kaiken ja astuu ulkopuolelle. Äkkiä “meistä” joiden tekemisistä on loputtoman kiinnostunut tulee “niitä”. Tunne merkityksellisyydestä katoaa, koska tärkeysjärjestys muuttuu.

Ihmiset ovat paremmin läsnä. Tarkoitan tätä myös yksinkertaisimmassa kehollisessa muodossa. Digitaalin tuijottelun vähennyttyä toisen ihmisen olemassaolo näyttää paljon kiinnostavammalta, myös kiihottavammalta.

Sosiaalinen media alkaa näyttää kollektiivisen fiktion kehältä, josta haluaa pysyä erossa samalla vaistomaisella reaktiolla kuin silloin, kun tajuaa, ettei halua liittyä mihinkään uskontoon.

Jotta en karrikoisi digitaalisuutta tai edistystä, voin kokemuksesta sanoa, että myös kirjallisuus voi joskus toimia karmeana puuduttajana, joka repii olemisen suorasta kokemisesta masentavaan sumuun.

Se vain ei hyökkää päälle vaan odottaa hiljaa, joten sille antautuminen on enemmän oire kuin taudin aiheuttaja.

Virrassa

Posted on 17.02.201823.09.2024 by kangasvalo

YouTube on ennalta-arvaamaton hyvien viittausten tuottaja. Monikansallinen yhtiö tarjoaa palvelun, mutta olen joutunut näkemään ison työn yrittäessäni etsiä sieltä minulle suunnattua sisältöä.

Olen löytänyt paljon, mutta algoritmit eivät kaikista koneluonteeseen ja teknologiseen singulariteettiin kohdistetuista kauhisteluista huolimatta osaa lukea mielihalujani kovin hyvin, koska kone ei tunnista yksilön laatukäsitettä vaan pelkän sisällön.

Kauhu ei ole sitä, että kone osaa lukea mielihalut, vaan että se osaa uskotella varomattomalle tekevänsä niin.

Otan esimerkin kirjojen maailmasta, koska näistä katson toisinaan keskusteluvideoita. Sitten seuraavat suositukset. Kaikki kirjallisuuskeskustelu typistetään saman arvoiseksi, kaikki puhujat samanlaisiksi mittojen ja avainsanojen takia. Itsekurin on oltava hillitön, koska jo vahinkoklikkaus jotain aihetta käsittelevään mutta sisällöltään surkeaan click-bait-videoon tuottaa virtaan 2 000 samanlaista lisää.

Ajattelevan, yksilöllisen ihmisen ääni on esseismissä ja puheessa merkittävintä. Lähteiden etsimistä ja kritiikkiä varten nähtävän työn määrä ei sen vuoksi ole vähentynyt, vaikka videopalvelun tai muun niin sanotun digitaalisen kirjaston formaatti on helpompi kuin matkustaminen siihen toiseen kirjastoon tutkimaan mikrofilmejä tai vanhoja sanomalehtiä. Massa (sanalla tarkoitan kaikkea: ihmisiä, sisältöä, tietokoneen laskelmia) osaa asettaa itsensä tyrkylle ennen näkemättömällä tavalla, luovimistyön luonne muuttuu.

Asiaa ei muuta, vaikka etsisi kaikki YouTuben tiettyä aihetta käsittelevien kirjojen videot ja kirjailijan haastattelut. Tarjolle tulee lisää samaa tai jos kaikki on jo katsottu, Harry Potteria, joka on melkein yhtä kuin kirjallisuus itse. Tämän vuoksi kaikkien akatemian ulkopuolella olisi kyettävä tekemään lähdetyötä, mutta vain harvalla on siihen kiinnostusta tai kykyä.

Toisaalta sitä miettii, kuinka vähän on oikeasti sisällöltään kiinnostavia YouTube-kanavia, vaikka videioiden kokonaismäärä on massiivinen. Haut tuottavat aniharvoin toivottuja tuloksia. Hyvät osumat ovat suureksi osaksi vahinkoja, jonkun satunnaisen käyttäjän ilman dollarin kuvia silmissään kanavalleen lisäämiä rääpäisyjä, joiden seasta ei löydä mitään muuta kiinnostavaa.

Paljon löytyy videoita kaatuvista lapsista, eläinten hassuttelua, pseudovastakulttuuria, onneksi aika paljon hyvää musiikkia ja koko lailla paskaakin, siis kuin dystopinen MTV: viihdeautomaatti jossa sisällöllä on “hiukan vaikeeta”.

YouTube on esimerkkini isoutensa takia, mutta tämä pätee koko Internetiin. Löydettyään mielenkiintoisen kirjallisen tiedonlähteen päätyy lukemaan sivustolta kaiken siellä kirjoitetun, koska siitä tulee lähde myös toisessa merkityksessä, raikasta vettä pitkän tarpomisen jälkeen. Hyvien sivustojen sisältö on paskimmillaankin kohtuullista, parempaa kuin hyvä muualla.

En valita siitä, että joudun tekemään etsimistyötä. Se kuuluu journalismin ja esseismin työnkuvaan, joten olen tottunut. Usein se on nautinnollistakin. Enemmän valittelen harhaa, jonka mukaan Internet tarjoaa kaiken, vaikka ongelma on edelleen sama kuin kaikessa tiedon leviämiseen liittyvässä: mistä voidaan tietää, mitä yleisö haluaa, jos sille ei anneta mahdollisuutta löytää?

Kuva: Bagmati-joki Shivapurin kansallispuistossa. Kuvan ottaja Sudan Shrestha. CC BY-SA 3.0.

Tekijästä

Posted on 08.02.201823.09.2024 by kangasvalo

Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: “Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.

Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.

Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.

Yökkönen

Posted on 07.02.201823.09.2024 by kangasvalo

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.

Raakileita joulun ajalta

Posted on 29.12.201723.09.2024 by kangasvalo

Twitterissä vastenmielisintä ei ole, että kaikki tuovat siellä itseään esiin vaan toivo, että sillä olisi merkitys, kommunikaation kummitus.

*

Taskurapu liikkuu sivuttain, koska niin on helpointa puolustautua saksilla. Mediansa ymmärtävä nettinatiivi tekee ironialla saman.

*

Suoruus on paperilta määrittelemättömästi eri asia kuin monitorilta.

*

Inho on kenties ainoa tunne, jota on lähes mahdotonta ilmaista tyhjentävästi muuten kuin sanattomana eleenä. Pelkkinä sanoina se jää ilmaisijan osalta epätyydyttäväksi.

*

Klassinen musiikki on kiihottavaa reliikkiytensä, populaarin rytmin torjumisen takia. Einojuhani Rautavaara on voinut sanoa viehtyneensä ikuisuuteen kuulostamatta suuruudenhullulta muuten kuin sopivalla tavalla. Epäilyttävää on valtavien raamien sisään rakennettu omaan tärkeilyynsä erikoistunut piiri, joka haluaa yrittää populaaria.

*

Samastumiseen houkutteleminen etäännyttää, mutta olen varma, että se johtuu siitä, että olen fetisisti: kaltaiseni erottavat nopeasti aidot asiat mainospuheista, koska kiksit uupuvat kaikesta paitsi aivan parhaimmistosta. Pseudovastakulttuurin projekti on vakuuttaa kaikki kuluttajat heidän fetisismistään, vaikka vain harvalla on mahdollisuus monomaniaan, joutilaisuuteen.

Miksi taskurapu on sympaattinen mutta hämähäkki pelottaa? Kuva: © Hans Hillewaert

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme