Avainsana: media

Toinen suklaa

Posted on by kangasvalo

Yle uutisoi taannoin, että suomalaisten pelkoja ja haaveita käsittelevä tutkimus kertoi kansalaisten enemmistön maailmankuvan muuttuneen viime vuosina. Erityisen suuri heilahdus tapahtui nuorilla, 15–29-vuotiailla naisilla, joista 58 prosenttia kertoi maailmankatsomuksensa järisseen, eikä ilmeisesti hyvällä tavalla:

Psykoterapeutti Thea Strandholmin mielestä nuorten naisten vastauksia voi selittää sekin, että tutkitusti nuoret naiset eivät koe voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä yhtä paljon kuin miehet.

– Mikäli on alempi itsetunto ja tulee isoja muutoksia, ne voivat entisestään vaikuttaa ajatukseen siitä millaisia mahdollisuuksia maailmassa on. Tämä on tietenkin tilastollista, ei ikinä yksilötasoista, Strandholm täsmentää.

Hän toteaa myös, että ahdistuneisuus on pandemian aikana lisääntynyt erityisesti nuoremmilla naisilla. Voimistuneet huolet ja pelot voivat vaikuttaa maailmankuvan muuttumiseen. Strandholm arvelee, että sotatilanne on lisännyt muutosta entisestään.

Koska terapeutti on terapeutti, hän selittää olennaisimman tunne-elämällä jättäen toisen, myös aivotoimintaan liittyvän osan pois: tietämättömyyden, erityisesti historiallisen tietämättömyyden.

Vain tietämätön luulee, että maailmassa on vallinnut jo kauan rauha, hokee sellaisia lauseita kuin “miten vuonna 2022 voi edelleen…” ja luulee historian olevan luotisuoraa kiitoa ylöspäin, vaikka historia ei liiku muuhun suuntaan kuin taaksepäin. Huomisen syvyys, sen pimeys, voi olla kammottava, jos sitä ajattelee todella. Siksi tulevaa ajatellaan kuin se olisi tapahtunut jo, sitä yritetään hallita ajatuksilla, joissa menneisyys piirtää varmat suunnitelmat myös huomiselle.

Simon Baron-Cohen on neurotieteilijä, joka ei Sandströmin tavoin halua sanoa, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Hän on kuitenkin esittänyt monen muun alansa tieteilijän tapaan, että aivojen biologinen rakenne on tyypillisesti erilainen naisilla ja miehillä ja saattaa siten vaikuttaa tilastollisiin painotuksiin, mitä tulee yleistietoon. Painotukset eivät ole valtavia, mutta ne ovat olemassa ja toistuvat testistä toiseen. Yksi merkittävä poikkeama tähän on autismi. Kirjolla oleminen sekoittaa sukupuolisia tyypillisyyksiä.

Jos Baron-Cohenin kaltaisten, aivojen rakennetta selvittäneiden neurotieteilijöiden hypoteeseja seuraa, voi historiallisen tiedon puutteesta löytyä osasyy siihen, miksi aavistuksen korostetummin juuri nuorille naisille viimeiset vuodet ovat tulleet järkytyksenä. Naisten keskimääräinen yleistieto on juuri historian ja ajankohtaisen politiikan osalta tutkimuksissa osoittautunut toistuvasti heikommaksi kuin miesten. Vastaavasti naisten sosiaalinen tieto on useammin miehiä parempaa.

Kuten sanottu, tästä ei voi tehdä yleistyksiä, vaan kyse on tilastollisista painotuksista. Ylen jutun perusteella suurella osalla muistakin väestöryhmistä maailmankuva oli järkkynyt. Eikä tietojen erilaisessa jakautumisessa ole itsessään vikaa. Ongelmia syntyy vasta, jos alkaa pitää yhtä tietoa tarpeellisempana kuin toista.

Samaten tulokset eivät kerro yksilöistä tai tiedon tulevaisuudesta; luultavasti ainakin Suomessa miehet menettävät tulevaisuudessa “etuaseman” yleistiedossa, mitä vähemmän pojat jaksavat opiskella yleissivistäviä aineita ja mitä enemmän tytöt niihin keskittyvät, vaikka aivolliset valmiudet olisivat millaiset hyvänsä.

Eikä tieto tarkoita samaa kuin älykkyys. Tiedon määrä ei vaikuta asioiden käsittelyyn, eli miesoletetut eivät jatkojalosta tietojaan sen tehokkaammin kuin naisoletetut. Sukupuolten välillä ei ole merkittävää äo-eroa. Sen sijaan tieto vaikuttaa yhteen asiaan, arvoihin, ja sitä myöten toimintaan. Tämä tunnetaan tieto-asenne-käytös-mallina. Tiedon määrän ymmärretään vaikuttavan merkittävästi ihmisten maailmankuvaan, joka vaikuttaa vastavuoroisesti tietoon ja tapaan käsitellä sitä.

En siis ota tätä esille moittiakseni ketään tietämättömyydestä, vaan esittääkseni, että media nojaa selityksissä liikaa kulttuuriin ja populaaripsykologiaan sen sijaan, että tarjoaisi kattavamman kuvan. Syyt voivat olla poliittisia (luonnontieteille on varattu humanismiin nojaavassa kulttuurikuplassa silmällä pidettävä rooli) tai vain käytännöllisiä (monimutkaisia tutkimustuloksia on hankala esittää keskipitkässä uutisjutussa), mutta ne tekevät joka tapauksessa tiedeuutisista yksipuolisia ja harhaanjohtavia. Mikä on huomattu. Päivittäisuutisten on arvioitu jo pitkään kertovan tieteestä huonosti.

* *

Kyse on samalla erityislaatuisuudesta. Mitä lähempänä jokin tapahtuu, sitä voimakkaammalta se tuntuu ja saa siksi erityisarvon. Tietämättömyys tukee tätä tunnetta.

Balkanin kriisistä ja WTC-iskusta on aikaa 20 vuotta, juuri niin kauan, että tutkimuksessa mainitut nuoret ovat voineet uskotella itselleen, että maailmassa on eletty rauhassa koko tämän ajan.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden sotilaallisia tapahtumia: Afganistan ja Irak. Keski-Afrikan tasavallassa on käyty sisällissotaa 15 vuotta. Myanmarissa buddhalaiset vainoavat muslimivähemmistöä. Kuolleita on tuhansia, kotikonnuiltaan paenneita yli miljoona. Syyriassa käydään tätä kirjoittaessa edelleen sisällissotaa, jossa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä. Mainittu sota oli vain yksi arabikevääseen liittyneistä ilmiöistä. Vain muutama vuosi sitten koko Euroopassa marssittiin käsi kädessä ja pelättiin Isistä. Intiassa toimii edelleen maailman suurin terroristijärjestö, 20 000 jäsenen maolaiset naxaliitit, joiden vastarinta valtiota vastaan on kestänyt yli 55 vuotta. Sudan on ollut sisäisten levottomuuksien partaalla jo pitkään. Kazakstanissa tukahdutettiin jokin aika sitten levottomuuksia Venäjän tuolloin suosiollisella avustuksella, ja nyt valtio on vuorostaan joutunut Venäjän informaatiovaikuttamisen kohteeksi. Kiina on harjoittanut koko tämän ajan aggressiivista nationalistista politiikkaa ja siinä sivussa imperialistista vähemmistökulttuurien tuhoa.

Lapsi luulee, että se, minkä näkee omin silmin, on maailman todellinen tila. Muutaman vuoden ikäinen ei välttämättä osaa kieltäytyä silmien edessä olevasta suklaalevystä tai muusta herkusta, vaikka tälle vakuuteltaisiin, että kärsivällisesti vartin odottaen ilmestyy toinen levy, jolloin niitä saa palkkioksi kaksi. Toinen suklaa on abstrakti asia, realisoitumattomana sitä ei lapselle ole olemassa ja sen arvo on edessä näkyvää suklaata vähemmän merkityksellinen. Suklaatestiä voi myös viedä pidemmälle ja käyttää sen selvittämiseen, miten lapset projisoivat maailmaa laajemmin.

Aikuiset eivät eroa lapsista niin radikaalisti kuin haluavat ajatella. Lapsuus nähdään mieluusti erillisenä ikäkautena, joka jää taakse, kun astutaan nuoruuden kautta aikuisuuteen. Asennetta tukevat yhteiskuntajärjestys lakeineen päivineen, populaarikulttuuri ja varhaisesta kirjoitetusta kulttuurista lähtien mukana ollut nuoruuden myytti, jossa viattomuus on erityisasemassa.

Mutta ihmisyksilö jatkuu menneestä nykyhetkeen. Jokseenkin sama minuus kuin eilisaamuna katsoo itseään vessanpeilistä tänään ja sen muuttavat radikaalisti toiseksi muut asiat kuin pelkät ikäkaudet. Monet viattomuudet pysyvät samoina toistuen aina uudelleen ja eri tavoin. Aikuisillekin todellisinta on se, mikä tapahtuu lähellä. Näin on pakko olla, selviytyminen arjesta olisi muutoin mahdotonta. Vasta asiaa etäisyydeltä ajatteleva ymmärtää, ettei tärkeys tarkoita ainutlaatuisuutta – ettei muu maailmassa tapahtuva ole laajemmassa kontekstissa toissijaista.

Julkisessa keskustelussa tätä ei ymmärrä eikä halua ymmärtää kukaan. Se, mikä tapahtuu muille, on abstraktia, kirjoitusta eikä tekoja. Eli pohjimmiltaan fiktiota. Sodan tuleminen tietoisuuteen on fiktion tulemista todeksi maailmaan.

Tietoa vailla voi elää onnellisesti pitkiä jaksoja eikä jatkuva murehtiminen kannata. Silti tietämättömälle todellisuus purkautuu päin näköä rajummin kuin sille, jolla on omat aavistuksensa. Sialle pudotus teuraaksi joutuessa tulee olemaan käsittämättömämpi ja siinä suhteessa kaameampi. Sokrates ainakin tietää, miksi joutuu juomaan myrkkynsä.

Godardin inhoamisesta

Posted on by kangasvalo

Jean-Luc Godard on kuollut.

Uuden aallon merkkinimistä suurin, jo neljä vuosikymmentä sitten kuolleen François Truffaut’n (1932–1984) ohella, on poissa. Godard kuoli avustetussa itsemurhassa kotonaan Sveitsissä. Hän kaatui saappaat jalassa, sillä käsittääkseni hänellä oli vielä vuosi sitten suunnitteilla kaksi pitkää elokuvaa ennen eläköitymistään.

Näiden elokuvien kohtalosta ei ole varmuutta.

Niin aina. Ei näin kauan taidetta luoneilla ole todellista hinkua lopettaa ennen kuolemaa. Taide on kalvanut vartalosta luut ja korvannut ne asettumalla loisena tilalle. Taiteen poistaminen tietyistä ihmisistä läjäyttäisi säkkimäisen kasan lihaa lattialle. Tukiranka olisi poissa.

Godard lienee kanonisoiduista klassikko-ohjaajista se, joka aiheuttaa elokuvaharrastajien keskuudessa eniten tuohtumusta, jopa suoranaista vihaa.

Syitä löytyy luetteloksi asti. Moni vaistoaa, ettei Viimeiseen hengenvetoon -elokuvaa (1960) tai Viikonloppua (1967) olisi voinut ohjata kuin ylimielinen elitisti. Sitä taas ei katsoja siedä, koska yleisö haluaa teosten olevan heidän tasollaan.

Tietysti Godardin elokuvissa on mukana aimo annos teeskenteleväisyyttä, mutta toisaalta populismille on tyypillistä kaikkea itseään fiksumman tai ainakin fiksummalta vaikuttavan epäileminen. Kieltämättä raja on Godardin tapauksessa joskus vaikea vetää – mikä hänen elokuvissaan on todellista ja mikä “älykköjen väärää rahaa”, kuten Werner Herzog (s. 1942), toinen omaan myyttiinsä hukkunut elokuvaohjaaja, on Godardista sanonut.

Eikä siinä vielä kaikki. Godardin inhoaminen perustuu hänen häpeilemättömään brechtiläisyyteensä. Ohjaaja pilaa tarinat, hänen teoksensa muistuttavat alituisesti olevansa pelkkää elokuvaa ja estävät immersion. Tälle on tietysti syynsä. Katsojan ei haluta tuntevan vaan ajattelevan, mieluiten ohjaajan esittämiä asioita. Se vasta häiritseekin, sillä elokuvaan on totuttu tunnetaiteena, vaikkei mihinkään lakikirjaan ole sellaista pykälää kirjattu. Godard oli kriitikko, ja hänen ensimmäinen työvälineensä oli kynä. Hän jatkoi kirjoittamista kameralla ja leikkauspöydällä. Se harmittaa elokuvan katsojaa, jota muistutetaan siitä, että elokuvaa on myös luettava. Meidän musiikkimme (2004), Terve, Maria (1985), Kiinatar (1967), Hullu Pierrot (1965), Nainen on aina nainen (1961) ja muut ovat medialukutaidon oppitunteja: Älä päästä irti älyn kielekkeestä, alla odottaa hirviö kita ammollaan… Masculin Féminin -elokuvan (1966) väliteksti kuvaakin Godardin elokuvien ihanneyleisöä: Marxin ja Coca-Colan lapset; ihmiset, joita täytyy muistuttaa siitä, että heillä on edelleen tietoisuus.

Ärsyttäähän se! Ylemmyydentuntoista saarnaamista, voi joku sanoa, pahimmillaan Godardin elokuvat sitä myös olivat.

Samalla hän teki maailmalle tutuksi asioita, joita ei keksinyt mutta jotka tajusi luovansa uudelleen. Jump cut, dokumentaarisuuden tuntu, juonenkuljetusta rikkovien tekstiplanssien viljely, kannettavan kameran mahdollisuudet, ironinen äänieditointi ja voice-overin jatkuva läsnäolo… Godard luonnosteli 1900-luvun puolivälistä alkaen läntisen audiovisuaalisen estetiikan ääriviivat. Hän hyödynsi jälkimodernin pop-taiteen keinoja, koska etsi filmi-ilmaisun päätepistettä – ja löysi sen. Löytämisen jälkeen seurasi turhautuminen ja oletettavasti siksi pärähtäminen 1970-luvulla maolaisuuteen, josta pääsi irti vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Harvemmin on analysoitu, miksi Godard teki “paluun” 1980-luvulla. Kun filmin rinnalle tuli video – eli kun elokuva uudistui ja mursi tekniset rajoitteensa – Godardin elokuvista tuli yhä enemmän esseitä, joissa hyödynnettiin videoeditoinnin keinoja, aivan kuten filmin äärirajoja 1960-luvulla. Elokuvan digitalisoituessa kokeilu jatkui, ohjaaja siirtyi hyödyntämään jälleen kameraa kynänä, mikä huipentui teoksessa Adieu au langage (2014), jossa 3D-tekniikan logiikka vietiin pidemmälle kuin missään aiemmassa elokuvassa.

Tekniikan, jossa esimerkiksi yhden silmän sulkemalla valkokankaalla näkyy eri elokuva kuin toisen silmän sulkemalla, hioi loppuun asti kuvaaja Fabrice Aragno (s. 1970), mutta se ei olisi ollut mahdollista, jos kyse ei olisi ollut Godard-elokuvasta, siis jos budjetti ei olisi ollut tarpeeksi suuren sijasta tarpeeksi pieni, jottei kenenkään toimeentulo vaarantuisi elokuvan huonon menestyksen myötä, ja jos kuvaajalla ei olisi ollut aikaa hioa ja pohtia kuvaustekniikkaa ohjaajan kanssa.

Popularisoimalla pop-sarjakuvamaista elokuvakieltä Godard asetti mittapuun 2000-luvun mielenmaisemalle läntisessä populaarikulttuurissa. On vaikea kuvitella YouTube-videoita ilman jatkuvia hyppyleikkauksia, joihin yleisön silmät ovat jo tottuneet, ilman ironisia välitekstejä, ilman äänimiksauksen päällekäyvää vastakkainasettelua kuvan kanssa. YouTube on vuorostaan sulautunut kokonaiseen yhteiskunnalliseen mielenmaisemaan. Sen estetiikka on määrittänyt kulttuuria ja asettanut uusia standardeja sille, minkä miellämme todelliseksi tarinankerronnaksi. Näin se on vaikuttanut suoraan ihmisajatteluun, siihen miten miellämme huumorin, mikä on tarinankerrontaa, mikä on aitouden ja etäisyyden suhde ja mitä pidetään oikeana tapana kertoa. Puuttuu vain Godardin brechtiläinen etäisyys, välineitä käytetään subjektin herättämisen sijasta yhteisyyden luomiseen. Joudutaan kohtaamaan parasosiaalisuuden ongelmat, poliittisen propagandan räjähdysmäinen leviäminen, tekijän ja teoksen välisten rajojen hämärtyminen ja videomateriaalin levittämä yhteiskunnallinen ahdistus, koska tekniikkoja käytetään ja niitä tuijotetaan mielellään – enemmän mielellään kuin Godardin elokuvia joita kutsutaan käänteissnobistisesti “vanhentuneiksi” – mutta yleisöltä puuttuu kriittinen katse. Kaikki on sairaalloisen vilpitöntä. Sellaisina hetkinä jää kaipaamaan vanhaa kunnon ranskalaista elitismiä.

Kärpäset

Posted on by kangasvalo

Juttuja ei tehtäisi, jos niitä ei luettaisi. Se on median ansaintalogiikka. Vastuu jakautuu silloin kahtia, yleisölle ja medialle. Yhdet tarjoavat paskaa ja toisista merkittävä osa haluaa sitä syödä.

Joskus, melkein 15 vuotta sitten, kuuntelin erään merkittävän maakuntalehden silloisen uutispäällikön jorinoita. Tämä esitteli avotoimitusta, jonka seinälle heijastettiin reaaliajassa klikatuimmat jutut. Jonkinlaisen vaivoin etäännytetyn innon vallassa hän kertoi, että niihin uutisiin tähdätään, mitä eniten luetaan. Jos lehmä on pudonnut ojaan, ja se on luetuin juttu vuorokaudessa, hauskoja eläinjuttuja etsitään myös seuraaville päiville. Edellinen oli kirjaimellisesti hänen käyttämänsä esimerkki.

Tämä oli siis vielä aikaa, kun netti oli verrattain uusi juttu ansaintalogiikassa. Printin romahduksesta vasta kuiskuteltiin, mutta lopulta sen tapahtui alan konkareiden odotuksia kiihkeämmin ja nopeammin.

Teos jonka tunnistan todeksi.

Ei ole kovin vaikea nähdä, miten ja miksi meininki on mennyt pahemmaksi. Suunnan näki jo silloin, ja se tuntui dystooppiselta, niinkin paljon, että mielessäni tuolloin syntyneet pahimmat skenaariot eivät ole toteutuneet. Media on Suomessa vielä yllättävän kohtuullisella tolalla, vaikka Sanna Marin -sekoilut murentavatkin uskottavuutta.

Tosin ymmärrän täysin logiikan, jolla tuulesta temmattuja juttuja lähdettiin tuossa tapauksessa rakentamaan, koska journalismissa tietyt asiat toimivat tietyllä tavalla. Pääministeri on tämän maan tärkein yksittäinen ihminen. Käytännössä kaikki, mitä pääministeri tekee, on julkisen syynin alaista, siitä ei ole kahta sanaa.

Uutisen merkittävyys ratkaistaan sen perusteella, kuka tekee ja mitä. Tätä yksinkertaista sääntöä useimmat lukijat eivät ajattele, vaikka se on brutaalin tekninen mutta totuudellinen lähtökohta – eikä vain kaupallisessa mediassa.

Jos never-heard ampuu viisi ihmistä kuoliaaksi, ei tekijässä ole uutisarvoa vaan teossa. Teko tekee tekijän merkittäväksi. Jos pääministeri bailaa humalassa, ei teossa ole uutisarvoa vaan tekijässä. Tekijä tekee teon merkittäväksi.

Ja tietysti pienikin vihje siitä, että Marin olisi ollut HUUMEBILEISSÄ ohjaa tällä logiikalla jokaisen lehden, joka haluaa olla ensimmäinen, kääntämään pienetkin kivenmurikat ympäri, koska jutussa yhdistyvät merkittävä tekijä ja merkittävä teko, mikä on lehdelle lottovoitto.

Siksi en aivan usko väitteisiin uutisoinnin sukupuolittuneisuudesta. Juha Sipilästä oltaisiin varmasti tehty saman volyymin juttuja, tehtiinhän Ilkka Kanervan tekstiviesteistä, Alexander Stubbin julkisuuskuvasta, Jani Toivolan taksiajeluista ja Touko Aallon bailaamisestakin. Kaikissa näissä tekijä meni teon edelle. Jos seksismi näkyi Marinin tapauksessa jossain, niin kirjoitusten sävyssä, ei siinä, että niitä tehtiin.

Kun veri on kerran haistettu, ruumis yritetään löytää vaikka väkisin, koska median ansaintalogiikalla olisi typerää olla tekemättä niin. Sellainen päätoimittaja saa selkäsaunan, joka iskee hanskat tiskiin, koska entä jos olisikin ollut kokkeliviivoja pöydällä ja joku toinen lehti ehtisi ensin? Millaisen tekosyyn voi silloin tarjota omistajille?

Kun tiettyihin standardeihin totutaan, niistä tulee alan ääneen lausumatonta käytäntöä, eikä kulttuurin muuttuminen onnistu ennen lukijoiden viisastumista. Sitä taas ei tapahdu ennen sellaista yhteiskunnallista murrosta, jota en ainakaan itse osaa kuvitella. Uutislukutottumuksia selventävät tutkimukset ovat paikoin surullista luettavaa ja saavat niihin tutustuneet ajattelemaan yleisöä tyhmänä karjana, joka kyllä syö, kun tarpeeksi tyrkytetään. Osa ahmii ilolla, koska uutisiin suhtaudutaan laajalti niin kuin viihteeseen.

Moni mediaan kriittisesti suhtautuvakaan ei ymmärrä, että jokainen uusi julkisesti ilmaistu pöyristyminen huonosta uutisesta nostaa uutisen vetovoimaa ja markkina-arvoa osoittaen, että juttu kannatti tehdä. Kovin moni ei uhostaan huolimatta oikeasti lopeta lukemasta iltapäivälehtiä ja ennen kaikkea niiden tasosta purnaamista, vaikka mikä olisi. Marina on lehdelle voitto, koska se levittää kiinnostusta lehden juttuja kohtaan. Jos valitat jostain uutisesta, kyllä joku toinen kiinnostuu sen verran, että käy vilkaisemassa, mistä on kyse. Huonot uutiset kuolevat pois vasta, kun ihmiset lakkaavat niin lukemasta niitä kuin puhumasta niistä.

Kyse ei ole siitä, etteikö asiallistakin uutisointia luettaisi. Kyllä luetaan, mutta sen tekeminen on aikaa vievää ja vaivalloista ja ansaintalogiikka ei tue sitä.

Marinista oli helppoa tehdä uutisia sarjatulella, koska se ei vaatinut toimituksilta mitään, ja juttuja luettiin tarpeeksi. Kun yksi taho alkaa uutisoida, muiden on pakko seurata perässä, koska klikkejä ei seurata vain omaa tulosta silmälläpitäen vaan kilpailijoiden klikkeihin verraten. Se voittaa, joka ehtii ensin.

Se mikä osaltaan hämää nykyisessä mediakentässä on, että “ennen” (eli ennen nettiä) kaikilla oli selvät sävelet siitä, mitkä sanomalehdet olivat minkäkin puolueen äänenkannattajia. Tieto liikkui siinä missä kansalaisten poliittinen vakaumus. Tämä ei ollut ongelma, koska objektiivisuus ymmärrettiin niin kuin se kuuluu ymmärtää: perustavanlaatuista sellaista ei ole, mutta poliittiset näkökulmat eivät haittaa, jos perusfaktat ovat kaikkien osapuolien mielestä oikein. Jutut tehtiin keskimääräistä huolellisemmin, koska ei ollut 24/7 lisää materiaa huutavaa tyhjyyttä luomassa painetta. Kokonaiskuva tilanteesta syntyi näiden painotusten ristivalossa.

Nyt on monista syistä – ei vähiten kansalaisten laskeneesta poliittisesta tietoisuudesta – johtuen päässyt vallalle käsitys, että kaiken median pitäisi olla lähtökohtaisesti brutaalin teknisesti objektiivisia, mikä on mahdottomuus. Samalla toimitukset mielellään itse pyrkivät häivyttämään poliittiset kytkökset omasta uutisoinnistaan eli pelaavat epärehellistä peliä.

Tämä on johtanut epärealistisiin yleisöodotuksiin ja toimittajien omaan harhaisuuteen. Koska he ovat toimittajia, heidän täytyy olla oikeassa. Ei haluta myöntää, että jonkun puolueen käsikassaroina tässä ollaan, vaikka ennen se oli itsestäänselvyys. Ei ole olemassa “neutraalisti” esimerkiksi Iltalehdelle kirjoittavaa toimittajaa, vaan tällainen päätös vaatii aina ideologisia kompromisseja.

Halusta reagoida

Posted on by kangasvalo

Ja taas ja taas ja taas on keskusteltu taidekritiikistä, ja taas ja taas ja taas jakolinjat ovat seuraavat: kritiikin merkitystä lyttäävät (usein mediaihmiset) ja kritiikkiä puolustavat (usein mediaihmiset). Eräs Instagramissa suosittu meemitili kysyi, että miksi kritiikin pitää olla niin kriittistä, eikö olisi kuitenkin mukavampaa, että se olisi kehuja ja näiden kehujen aukaisua.

Koska elämme yhteiskunnassa jossa elämme, oli meemissä esitetyt näkemykset poimittu jokaisen lehden palstalle Hesaria myöten. Syntynyttä monologien virtaa on kutsuttu kiinnostavaksi keskusteluksi ja ties millä muilla valheellisilla nimikkeillä. Sittemmin kritiikkiaihe on mutatoitunut väittelyksi yliopistokoulutettujen ihmisten etuoikeuksista tehdä taidearvotusta. Tai jotain sen tapaista, jonka jokainen aikuinen ja taiteen parissa toimiva ihminen on jo sisäistänyt ja ymmärtänyt, mutta jonka noin 20-vuotiaat haluavat kerta kerran jälkeen käydä lävitse julkisesti, koska taidehistorian kirjojen avaaminen ja niiden lukeminen hiljaa on liian vaikeaa.

Väsynyt aihe siis. Olisin onnellisesti välttynyt tämän kohtaamiselta, jos tästä ei olisi tullut “talking pointia” kaikille edes etäisesti tuntemilleni kollegoille, jotka ovat sen jälkeen halunneet vatvoa tätä asiaa vatvomasta päästyäänkin jokaisessa yksityiskeskustelussa, WhatsApp-ryhmässä ja sosiaalisen median virrassa.

Kaikki porinan ja kohinan esiin nostamat kysymykset ovat olleet keskustelun aloitustakin väsyneempiä, vastaukset jo haudan partaalle uupuneita.

Oikeita kysymyksiä olisivat:

  1. Miksi kenenkään pitää välittää poliittista propagandaa suoltavan meemitilin näkemyksistä?
  2. Meemitili suoltaa propagandaa ja vaatii sitten kritiikiltä samanlaista yksituumaisuutta propagandan muodossa. Missä lukijoiden ironiantaju?

Toisin sanoen metatasot jäävät jälleen tarkastelematta, koska reaktiivisuuden logiikka ei salli sitä. Media-alalla rakastetaan “keskustelua” (eli omaa ääntä), ja metakysymyksissä on se ongelma, että ne pyrkivät oikein käsitettyinä tuhoamaan koko keskustelun ja sen tarpeen, mikä kuulostaa pahalta mutta on hälyllä täytetyssä maailmassa siunaus.

“Keskustelu” eli monologien kuoro ei sinänsä ole ongelma. Ongelma on, kun keskustelu lisää sisällötöntä ja toisteista meteliä, erityisesti kun sen on aloittanut joku, joka ei jo aloitussanojensa perusteella ymmärrä käsittelemäänsä kohdetta.

Silti aiheeseen tartutaan julkisesti hanakasti, koska se triggeröi mediaihmisiä ja mediaihmisten mielestä mediassa on puhuttava siitä, mikä on mediaihmisille tärkeää. Tämä on nollatason ilmiö, relevanttiutensa katoamista pakonomaisesti pelkäävien journalistien, helsinkiläisten, helsinkiläisten journalistien sun muiden selkärankareaktio.

Pitää saada vähintäänkin twiitti ulos, mieluiten ketju… Tai kolumni jossain, se olisi jo makupala… Ja essee, aah, se on jo kuninkuusluokkaa! Ei ole sellaista viraali-ilmiötä, johon median ammattilainen ei juoksisi pää edellä ja ilman kypärää, vaikka ammattilaisuuden luulisi tarkoittavan myös harkintaa ja valikoivuutta. Tietenkin sosiaalinen media ja iltapäivälehtien klikkilogiikka on vain jouduttanut tätä nopeutta.

Taidekritiikkikeskustelu asettuisi sille merkityksen puolesta kuuluvaan yhteiskunnalliseen lokeroon, jos se nostettaisiin esille ehkä kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa eikä muutaman kuukauden välein.

*

Kuka tahansa, joka on sisällä taidekentässä niin, että näkee sekä tekijän että vastaanottajan näkökulman tajuaa, että a) suomalainen taidekritiikki ei ole ankaraa vaan lepsua ja b) meemitilin vaatima perusteltu kehuminen on jo sitä, mitä kritiikki tekee. Vihollinen on siis kuvitteellinen, väite virheellinen.

Anonyymillä ylläpitäjällä on aseenaan viisaan argumentoijan keino välttää itseensä kohdistuva kritiikki eli vaikeneminen. Keskusteluun ei tarvitse osallistua enää kun sen on potkaissut käyntiin ja saanut riittävän vallan tunteen. Ei kun uutta kuvaa putkeen vain!

Vaatimus siitä, että kritiikin pitäisi olla ensisijaisesti suosittelua ja hehkutusta kertoo tietysti median ja taiteen alaa riivaavasta pakotetusta optimismista. Luokittelen sen mielessäni samaan lokeroon kuin herkkyyspuheet, keholliset fiilistelyt, samojen tunnereaktioiden vaatimisen kaikilta ja muut kautta rantain tehdyt, paperilla kauniilta kuulostavat yksilönpalvonnat, jotka ovat tosiasiassa elämän kirjavuuden kieltäviä, mutatoituneet vastarinnasta doktriineiksi.

Taiteilijoiden intoa hehkuttaa hehkutusta ei toki kannata ihmetellä. Jopa kirjailijoiden, noiden oletusarvoisesti älyköiksi erheellisesti joskus tituleerattujen, joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kritiikkiin kuin pienet lapset, on kyse kehuista tai moitteista.

Akateemisessa maailmassakin tällainen kritiikitön innostuksesta pirskahteleminen (arkikielellä tutummin ihan vain “propaganda”) on ujuttautunut jotain sivukautta mukaan retoriikkaan, mutta pääosin siellä kuin muuallakin aikuisten maailmassa käsitetään edelleen, että julkiseen puheeseen kuuluu mahdollisuus sanoa kriittisesti perustellusti aivan kaikesta.

Nyt ihmiset joilta olisi lupa odottaa enemmän ottavat tosissaan Tunna-diippejä keloja, jotka liitetään kuviin kissoista tai hassusti ilmehtivistä TV-ohjelmien henkilöistä.

Vasta vastaanotto tekee typeryydestä vakavaa. Kaikenlaisille provosurvaisuille pitäisi antaa yhtä paljon huomiota kuin jollekin parin tuhannen hengen kunnan valtuuston varajäsenen näkemyksille Asioiden Tolasta. Silti näille kuin tekoälyn valmiin sapluunan pohjalta sorvaamille näkemyksille annetaan arvo oleellisina heittolaukauksina, vaikka tulisi ymmärtää, että jokaiseen koukkuun ei pidä tarttua. Eikä Internet-keskusteluun osallistua.

Uutisia!

Posted on by kangasvalo

Ensilukemalta en saanut näistä runoista kiinni, ajattelin niiden olevan jollekin muulle kuin minulle ja olin unohtavinani ne. Palasin niiden pariin ensin ajatuksissani ja pian selailun kautta, menin kuuntelemaan runoilijan esiintymistä Varsinais-Suomen runoviikolla ja lopulta ostin tämän kirjan. Nyt Uutisia! on loppuaan lähestyvän vuoden suosikkiteoksiani.

Se on erikoista, koska Uutisia! on maulleni epätyypillinen kirja. Se on jokseenkin räiskyvä, se keskittyy muuhun kuin kielen asetteluihin itseensä, se on suora olematta beat-runoutta tai tilitysruiskauksia paperille. En kutsuisi sitä mestariteokseksi, samalla en voi olla ajattelematta, että se on keskivertokokoelmaa enemmän tekijänsä näköinen, mikä on miellyttävää.

Parhaimmillaan Uutisia! on raikas, ilolla tehdyltä tuntuva kokonaisuus, jollaiset, kumma kyllä, jakavat eniten mielipiteitä. Pidän usein tunkkaisesta, en raikkaasta. Heikoimmillaan mietin, että teksti yrittää liiaksi olla oivaltavaa, tehokkaista havainnoista lipsutaan teepussiaforismiin.

Runoviikolla Välipakka puhui Turun pääkirjastossa. Kävin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan eläimistä runoudessa ja runonlausuntaa, turvallisesti takarivistä. Viikon teema “runo & eläin” oli otettu vakavasti. Olisin kuunnellut aiheen käsittelyä kauemminkin, jos runoilija ei olisi lopettanut tunnin paikkeilla yleisön kyllästyttämisen pelossa.

Luonteva lähtökohta oli Välipakan huomio eläinten suuresta esiintyvyydestä hänen runoudessaan, vaikka hän ei koe olevansa luontorunoilija. Kuitenkin hänen elämänsä on ollut ja on isosti (lemmikki)eläinten täyttämää. Runoilija oli koostanut listan kirjoissaan käyttämistään eläinsanoista, joita oli lukuisia. Eläimet ovat myös Uutisissa jatkuvasti vierailijoina, elleivät peräti tähtinä.

Olen tehnyt saman eläinhavainnon omista kirjoituksistani. Tukeudun eläimeen ympäristön ja olemisen ilmentäjänä, vaikka en tunne olevani kovin kiinnostunut luonnosta. Luultavasti valehtelen itselleni, ja lapsuuteni luontoriemu on pyrkinyt teksteissäni ahkerasti pintaan ja sitä kautta takaisin elämääni.

Noin tunnin loppupuolella keskityttiin paljon enemmän runonlausuntaan. Luin Uutisia!-kirjan runoja kansien välistä samaan tahtiin, kun niitä lausuttiin. Jotkut runoilijan sanavalinnat olivat toisenlaisia kuin kirjassa; en siis ole ainoa, joka tekee omalle tekstilleen luettaessa muutoksia.

Muuttuiko teksti lennossa suulle sopivampaan muotoon vai oliko se muuttunut vielä julkaisun jälkeen? Kiinnostavaa oli pohtia joidenkin tekstin yliviivattujen kohtien lukematta jättämistä ja toisten lukemista, ratkaisujen merkitystä.

Korostan näitä yhtäläisyyksiä, vaikka kirjoitan huvikseni enkä ammatikseni, koska erityisesti moni nuori kirjoittaja ei tajua, että on terveellistä hakeutua muiden sanojen äärelle ja tajuta piilevät yhtäläisyydet.

Ylimielinen pölvästi lannistuu muiden tekemästä kirjallisuudesta ja kuvittelee oman ainutlaatuisuutensa murenevan. Kirjoittajanalku terveellä itsetunnolla ymmärtää asian oikein, sillä hänelläkin on mahdollisuus kiinnostavaan sanottavaan, jos joku toinen on pohtinut ja tehnyt samoja asioita kuin hän.

Tässä on kirjailijahaastatteluiden, luentojen, runonlausunnan ja runoviikon kaltaisten tapahtumien arvo.

*

Välipakan kirjoista välittyvä asenne on itsevarmuutta uhkuva, ilkikurinen. Pidän hänen teoksissaan niiden väkevästä feminiinisyydestä. Teksteissä on humoristinen, toisinaan seksikäskin ote.

Pikkuhiljaa, kirja kirjalta, Välipakka on siirtynyt kohti kokeellista ilmaisua. Uutisia! on huipentuma tässä kehityksessä, lukuisten erilaisten muotojen yhteensulautuma, esteettisesti loppuun asti hiottu kirja. En ihmettele, että sen tekemiseen meni vuosia.

Ei typografinen kokeilu epätavanomaista ole maailmalla eikä edes Suomessa, mutta ilahdun hiotun sellaisen näkemisestä ja kokemisesta. Se osoittaa runoilijan ymmärtäneen tekstin olevan estetiikkaa. Kokeilevuus on Uutisia!-kirjassa kivaa, mikä on minulle positiivinen sana, ei ironista vähättelyä.

Siksi en käsitä Pasi Huttusen näkemystä Keskisuomalaisessa. Hänen arvionsa mukaan Uutisia! olisi raskas lukea. Kirja on iso, kutsuvan näköinen, ja jo siksi helpompi luettava kuin moni ohut ja pehmeäkantinen A5-koon runoläpyskä, jossa jo fontti on tukehduttaa.

On lukuisia kirjoittajia, joiden tekstin estetiikan ymmärrys on niin radikaalisti erilainen, etten voi ilahtua, ovat he sitten prosaisteja tai runoilijoita. Tällöin kappalejaot ja säejaot eivät soi oikein. Katja Raunion Käy kaikki toteen (2015) oli proosapuolelta tällainen kokemus; rohkean kokeellinen mutta lukukokemuksena väärällä tapaa epätasapainoinen ja sietämätön. Tämä on paljon raskaampaa kuin tekstien latominen totutusta poikkeavalla tavalla.

*

Seison orapihjalaneliössä ja yritän ymmärtää
sillä uutista rauhoittavampaa lääkettä ei ole

uutisia: koira pystyy haistamaan ihmisen tunnetilan
ovulaation, syövän ja korkean verenpaineen

tuijotan koiraa, kun sen kirsu hipaisee ihoani
pujotan sille pannan kaulaan

mutta koiraa ei voi ulkoiluttaa
nilkkaan ulottuvassa aamutakissa

koiraa voi ulkoiluttaa bikineissä

portin ohi kävelee nainen
hänellä on lapsi vaunussa

lapsi huutaa täyttä kurkkua
lapsi huutaa täyttä tomaattia

nainen on yksin, ettei vain olisi yksinäinen, yksi nainen

hänen miehensä kuoli vaikeaan sairauteen
hänen miehensä kuoli helppoon sairauteen
uutiset loppuvat kevennykseen mutta elämä ei

koira syöksyy aamutakin helmojen ali kuin härkä
muistutan sitä, että taitava matadori saa aina

palkaksi härän korvat

Teema on ympäristö nimeltä elämä, sen moninaisuus, josta rikkainkin mediaksi kutsuttu alusta kadottaa otteensa.

Välistä pilkahtaa, kuinka Google Translate rakentaa omia totuuksiaan, annetaan keskiluokkaisuuden ihanuutta korostavia haastatteluja, uunotetaan Facebook-kavereita kuvilla hedelmätorneista…

Välissä ollaan ihmisten ja eläinten maailmassa, median ulkopuolella, toisin sanoen sisällä jossain muussa, kivuliaammassa mutta paremmassa.  “kotona koira tuijottaa palloa jossa tietää pompun elävän / se on sairas eikä jaksa juosta se laskee tassun / pallon päälle ja tuntee yhä sykkeen”.

Teksti limittyy, asettuu päällekkäin, imitoi junia ja puita, rakentuu ravun tai pitsin muotoon. On valitettavaa, ettei blogini muoto anna toistaa asetteluita.

Kirja päättyy alun perin Facebookissa jaettujen värikuvien sarjaan, jota siivittävät kertomukset kuvien takaa sekä merkinnät eri kuvien naamakirjassa saamista reaktiopainalluksista.

Kuvat esittävät erilaisia mahdollisiin ja mahdottomiin yhdistelmiin pinottujen vihannesten ja hedelmien torneja. Kuvilla on kokeiltu, mihin asti yleisö on valmis uskomaan silmiään rationaalisen epäilyksen sijasta.

Oleellisen aiheen käsittelytapa on keveä. Iloisen väriset kuvat torneista saavat minutkin iloiseksi, ja ajattelemaan kuinka maailman mielessään asettelee. Visuaalisen, perinnöllisen ehdollistumisen vuoksi kolme päällekkäin kököttävää pulleaa tomaattia näyttävät herkullisen lisäksi söpöiltä, jopa herttaisilta. Siksi niitä seuraaviin kuviin chilipalon päällä tasapainottelevista hedelmistä haluaisi melkein uskoa.