Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.
Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.
Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.
En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.
Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?
Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.
Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.
On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.
Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.
Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.
Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.
Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.
Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.
