Avainsana: kirjoitustaito

Taakka

Posted on by kangasvalo

Raahaamme lapsuudesta asti mukanamme motiiveja, joiden yksinkertaisuutta emme tohdi myöntää. Saatamme innostua kirjailijasta vain siksi, että hänen tekemänsä teos on ensimmäinen lukemamme “oikea kirja”. Näin kannamme mukanamme ystävällismielistä suhtautumista teokseen ja tekijään, joka ei sitä ansaitse. Olemme korvanneet kritiikin mielihyvällä, jossa ei ole syvyyttä ja joka perustuu tuttujen asioiden tunnistamiseen.

Syömme ensimmäisen kerran suklaata ja pyrimme sen jälkeen löytämään saman ilon kuin nuorena ahmitut hiilihydraatit ja rasvat tuottavat. Halu ajaa meidät jahtaamaan samaa tyydytystä kuin ensimmäinen kertamme. Kenties ihastumme lehtikuvassa kimaltavan prinsessan kutreihin. Kannamme sen jälkeen mukanamme kiinnostusta, joka leviää verisuoniimme, kunnes huomaamme kuin varkain ryhtyneemme rojalisteiksi ja lukevamme juorulehdistä kaiken, mikä liittyy Ruotsin kuningasperheeseen.

Kaikkea yllä mainittua yhdistää helppous, joka ruokkii kokijaansa mutta ei täytä vatsaa. Lapsellisuus on pohjimmiltaan helppoutta. 95 ihmistä sadasta teeskentelee muuta mutta valitsee aina mieluummin kymmenen helppoa ja hetkellistä iloa kuin yhden elämänmittaisen. Kapitalismi perustuu tämän taipumuksen jatkuvalle hyväksikäytölle. Kuluttajille on paljon helpompaa myydä yksinkertaisia tuotteita, koska niitä myydään aina (kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti) kasoissa, kymmenen pienen lupauksen muodossa, ei yhden suuren ja vaivalloisen.

Myynnin on oltava helppoa, tuotteen on oltava helppo, tarkoitus on helpottaa elämää ja ajattelua. Siksi markkinakoneiston voittaminen on mahdotonta ilman siitä itsestään johtuvaa imploosiota, resurssien loppumista kesken. Eikä romahduksenkaan koittaessa ihminen suostu tunnustamaan omien halujensa lyhytjänteisyyttä, vaikka tunnistaa sen, tietysti.

Tämä on asia, josta emme anna periksi, egomme varjelluin salaisuus; kyse ei ole edes kieltäytymisestä vaan siitä, ettemme pysty luopumaan pienistä iloista ison ilon vuoksi. Käyttäjät eivät voi kieltäytyä Twitteristä edes tärkeimmistä moraalisyistä (omistaja on ketamiinista sekaisin oleva fasisti, joka väärinkäyttää asemaansa jatkuvasti), koska tuhat peukutusta päihittää yhden voiton mädästä palvelusta. Uutisia doomscrollataan, koska raivon hiilloksesta joka kerta uudelleen syttyvä mielihyvä voittaa minkä tahansa suuren mielihyvän. Kymmenen pientä ja merkityksetöntä arkipäivän voittoa voittaa jokaisen periaatteen. Tässä mielessä aikuinen ei lakkaa olemasta lapsi.

Asialla on toinenkin puoli. Jokaisen ideologin on kyettävä myöntämään itselleen, että heidän kannattamiensa aatteiden pohjimmainen päämäärä on tuhota muiden ihmisten kymmenen pientä mielihyvää ja korvata ne yhdellä isommalla. Liian ankaran ideologian kauppaaminen on Sisyfoksen urakointia, kymmenen pallogrilliä voittaa minkä tahansa eetoksen. Siksi jokainen ideologia on naittanut itsensä kapitalismin kanssa, tavalla tai toisella. Emme tietenkään vie teiltä pois elämänne yksinkertaisia iloja… Vaikka juuri yksinkertaiset ilot ovat este todelliselle sosiaaliselle muutokselle.

Ongelma ei koske vain ideologeja, vaan se koskee myös niin kutsutun itseilmaisun vuoksi kirjoittavia. Itsensä todella vakavasti ottavan, ajattelevan eli kirjoittavan ihmisen haaste on tuhota kymmenen pienen ilon perään itkevä lapsi itsessään ja pohtia itsensä uusiksi. Emme näe toisia ihmisiä selkeästi ennen kuin näemme oman taakkamme yhtä kirkkaasti. Tehtävä on osin mahdoton, mutta jo sen yrittäminen kertoo edes jostain. En osaa sanoa mistä, mutta ainakin asiat pysyvät kiinnostavampina hetken pidempään, kunnes kaikki murskautuu joka tapauksessa.

Ei kannata varastaa hyviltä

Posted on by kangasvalo

Tai kannattaa joskus, mutta silloin täytyy ottaa huomioon kaksi asiaa. On ensinnäkin suotavampaa varastaa toisesta taiteenlajista. Lopputulos on mielenkiintoisempi. Jos operetin säveltäjä varastaa Dostojevskilta, se on jo heti kiinnostavaa ja varkaus hyväksyttävämpi. Jos kirjailija varastaa Dostojevskilta, nimen on parasta olla Thomas Bernhard. Ja jos on suomalainen kirjailija, ei kannata varastaa Thomas Bernhardilta, niin kuin jotkut ovat tehneet. Sisu ei riitä samaan energiaan, leijonan karjunnaksi tarkoitettu esitys jää vaisuksi vikinäksi.

Jos aikoo varoituksesta huolimatta silti varastaa hyviltä, kannattaa viedä asennetta. “Ai näinkin voi tehdä! Sitten minäkin voin toteuttaa oman ideani pystypäin.” Hyvien tyyliä ei kannata varastaa. Siitä jää kiinni kaikille muille paitsi typerille kriitikoille. Jottei kukaan välittäisi, tyylivarkauden pohjalta luodun teoksen tulee olla timanttia. Se on äärimmäisen vaikeaa.

Kannattaa varastaa keskinkertaisilta, joskus jopa huonoilta. Heikommillakin tekijöillä voi olla erinomaisia ideoita. Ehkä tyyli toimii, mutta sisältö on kuivaa; ehkä oivallukset ovat kiinnostavia, mutta taito ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Kannattaa ottaa se, mikä on hyvää, ja korvata huono omilla ajatuksillaan. Inspiraation etsijän on helpompi petrata heikon pohjalta parempaan, harjoittaa luovuuttaan ja tuntea mielihyvää. Tätä tarkoitan, kun olen puhunut siitä, että roskaa tarvitaan, jotta ruusuja voi nousta esiin. Kaikella on tehtävänsä. Taiteen valtaosan tehtävä on olla lannoitetta. Luultavasti sinunkin teostesi.

Ajatuksen synty

Posted on by kangasvalo

Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.

Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.

Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?

Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.

Kulttuuri ja oleminen

Posted on by kangasvalo

Valtion käsitettä on lähes mahdotonta erottaa historian käsitteestä. Historiaa ei voisi olla ilman kirjoitusta. Historia, valtio ja kirjoitustaito muodostavat inhimillisen nykykulttuurin pohjan. Uskonto ja taide ovat tietysti myös olemassa, mutta ne ovat esihistoriaa ja joutuneet mukautumaan kolmen edellä mainitun asian saatua jalansijaa yhteiskuntien keskiössä.

Oraalisessa perinteessä kaikki heimon tiedon tai uskonnon ulkopuolinen on tarpeetonta. Kirjoitetulle historialle, menneisyyden tutkimukselle, ei ole tilausta, koska elämä on sukupolvien toisilleen kertomien asioiden jatkumoa. Sama pätee valtioon, käsitykseen kansallisuudesta ja sen erityisistä kulttuurisista piirteistä; niitä ei tarvita, koska olennaisinta on turvata heimon säilyminen.

Toisaalta on mahdotonta rakentaa valtiota, kestävää imperiumia, ilman kirjoitustaitoa. Jopa valloitusretkille karauttaneet kirjoitus- ja lukutaidottomat mongolit ymmärsivät tämän valloittaessaan Kiinaa ja assimiloituivat voittamiensa kansojen kanssa.

Kulttuuri ja perinne ovat suullisessa perimätiedossa merkinneet eri asioita kuin kirjoitukselle perustuvassa yhteiskunnassa. Ne ovat olleet jokapäiväisessä todellisuudessa läsnä eri tavalla kuin asiat, joista puhutaan “taiteena” ja “viihteenä” ja jotka mielletään kulttuurimme pääasialliseksi sisällöksi, sen tuotteiksi.

Suomessakin puhutaan kulttuurin rahoituksesta, kulttuurin tukemisesta, kulttuurin merkityksestä, kulttuurista ylellisyytenä. Arjen kulttuurista, suullisesta perinteestä, huomaamattomasta elämästä puhutaan lähinnä yliopistoissa. Arjesta on tullut erillinen asia, jota joudutaan erikseen tarkkailemaan sen elämisen sijasta.

Kun arjesta on tullut erillinen käsite, sen kulttuurille on tultu sokeiksi. Selityksiksi tähän on tarjottu kapitalismia, internetiä ja globalismia. Tosiasiassa kehitys on ollut pitkäkestoista ja alkanut viimeistään kreikkalaisten filosofien kirjoitettua muistiin ajatuksia siitä, mitä valtio käytännössä tarkoittaa.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ajatella arjen kulttuuria, koska historia tekee kulttuurin muistamisen tarpeettomaksi. Historia on mahdollistanut kirjoitustaidon kanssa kansallistunteen ja valtion, mutta näiden projektien valmistuttua yksilöiden ei enää tarvitse olla historiastaan ja perinteistään tietoisia – ainakaan ennen kuin jokin uhkaa kansaa ulkopuolelta. Valtio rakenteineen pitää huolen kulttuurin olemassaolosta. Kirjoitustaito tallentaa muistiin kaiken jo kertaalleen tehdyn. Mitään ei tarvitse painaa mieleen, mitään ei tarvitse kokea itse. Kokemusten on mahdotonta tuntua ainutlaatuisilta.

Kun puhuu suomalaisesta kulttuurista ulkomaalaiselle, on suuri houkutus puhua saappaanheitosta, saunomisesta ja Sibeliuksesta. Arjen kulttuuria nämä eivät ole. Ei ole hohtoa puhua toimisto- tai duunarityöstä, Netflixin katsomisesta, videopelaamisesta, sauvakävelystä, perjantaipizzan syömisestä, aurinkomatkoista ja Temptation Islandista, vaikka nämä asiat muodostavat nyky-Suomen kuvan. Ne täyttävät miljoonien elämät. Moni ei kuitenkaan ajattele niiden olevan kulttuuriamme, osa meitä. Jopa näistä asioista pitäville niiden kutsuminen suomalaiseksi kulttuuriksi saattaa tuntua vastenmieliseltä.

Kenties suomalaiset tietävät elävänsä niin kuin kaikki länsimaalaiset ihmiset, tosin keskivertoa paremman sosiaaliturvan maassa. Siksi he joutuvat erikseen luomaan kulttuurisia objekteja ja fetissejä, joita esittelevät ulkomaalaisille. Kaikki syövät makaronilaatikkoa, sushia ja hampurilaisia, mutta ulkomaalaiselle isketään eteen Michelin-ravintolan pihlajanmarjalohta tai tuokkonen mämmiä.

* *

Intian valtamerellä, Indonesian lähellä, koettiin vuoden 2004 lopussa maanjäristys, jonka seurauksena tsunami pyyhkäisi pois ranta-alueita monissa valtioissa. Pahimmin suuronnettomuus iski Banda Acehin kaupunkiin Bengalinlahdella, Sumatran saaren luoteiskärjessä. Katastrofissa kuoli hetkessä yli 200 000 ihmistä. 167 000 heistä oli Banda Acehista.

Vertailun vuoksi Ukrainan tämän hetkisessä sodassa on Yhdysvaltain arvioiden mukaan kuollut ja haavoittunut tähän mennessä noin 350 000 ihmistä. Joidenkin arvioiden mukaan kuolleita on, vielä, alle 200 000.

Lisättäköön, että tsunamin uhrien joukossa oli melkein 200 lomalla ollutta suomalaista. Suuri suomalaisten kuolinuhrien määrä on aiheuttanut mustan joulun niin monien uhrien sukulaisten ja ystävien kotitalouteen tässä maassa, että pidän hiukan outona, ettei asia ole jäänyt laajemmin kansalliseksi traumaksi. Tai ainakaan siitä ei puhuta.

Kun tsunami aiheutti massiivisia paikallisia kriisejä, huomiotta jäi pienempi kertomus. Hyökyaaltojen tielle osui Intialle kuuluva Andamaanien saaristo, jossa asuu edelleen paikallisia heimoja, jotka eivät ole paljoa yhteydessä moderniin maailmaan vaan elävät edelleen metsästäjä-keräilijöiden tapaan. Erityisesti pienen onge-heimon pelättiin menehtyneen, ja näin tragedia olisi saanut katkeran lisäsävyn: yksi kieli ja kulttuuri olisi kuollut silmänräpäyksessä.

Pelastajien yllätys oli suuri, kun heimot löytyivät kylistään käytännössä vahingoittumattomina. Erityistä huomiota keräsi onge-heimon löytyminen hengissä. Ensimmäisen maanjäristysaallon kuultuaan onget vaelsivat heti ylängöille, koska tiesivät sukupolvien mittaisen suullisen perimätiedon eli arjen kulttuurinsa kautta, että järistystä seuraa valtava aalto. Kuolinuhreja ei juurikaan ollut.

Ongeja ei parane leimata jaloiksi villeiksi, mutta se on totta, että kulttuuri ei ole heille arjesta erillinen, tarkkailtava asia vaan elävää, olemassa olevaa todellisuutta. Tsunamin uhrit olivat moderneja ihmisiä, joiden arjen kulttuurissa selviytyminen ja muisti olivat merkittävällä tavalla ulkoistettuja (kirjoitetulle) järjestelmälle. Ongeilla ei ole valtiota, kirjoitusta eikä historiaa siten, miten sen ymmärrämme. Heille kulttuuri on todellisuutta, koska se on oraalista eikä eristetty kirjoitukseen. Siten se ei ole erotettavissa selviytymisestä, maailmassa olemisesta.