Avainsana: kielipeli

Mainoskieltä

Posted on by kangasvalo

George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (1949) luoma uuskielen käsite saa aina tarvittaessa uuden merkityksen – aika ironista. Nykyään sillä tarkoitetaan mitä tahansa poliittista ja tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Niin oikeisto kuin vasemmisto syyttävät toisiaan kielenkäytön murentamisesta ja vääntämisestä omiin synkkiin tarkoitusperiin, tuon tai tämän ilmaisun “normalisoimisesta”. Tosiasiassa kenttäpuoliskot tukevat tässä prosessissa toisiaan ja popularisoivat toisilleen antamiaan haukkumanimiä niin uhreina kuin tekijöinä. Häviäjäksi tässä ottelussa jää pelin katsoja.

Päivänpolitiikan ulkopuolella on naureskeltu, usein syystä, tiede- ja taidemaailman tavalle käyttää koukeroista kieltä tavanomaisten asioiden ilmaisemiseksi.

Tosiasiassa rajoittava uuskieli elää erityisesti yritysmaailmassa. Politiikassa ja tieteessä asioita nimetään edes joskus niiden merkitysten täsmentämiseksi tai tietyn näkökulman korostamiseksi yleisen hyödyn nimissä. Yritysmaailmassa uusilla sanoilla vain korvataan vanhoja. Ilmiö tunnistetaan ja sille irvaillaan, mutta sen merkityksestä puhutaan vähän. Se on myös tarpeeksi monimutkainen ansa, jotta typerys voi langeta siihen.

Esimerkiksi voidaan nostaa viestintätoimisto Ellun Kanat, joka on muovannut brändistään sellaisen, että se näkyy myös talon sisällä. Helsingin Sanomien tammikuisen artikkelin mukaan firmassa elää kulttimainen toimintatapa, jossa kieltä muovataan toiseksi, vaikuttaahan kielen muokkaaminen myös toimintaan. Harkkareita kutsutaan HarkKanoiksi. Heidän jatkotyöllistämistään Kana-Akatemiaksi. Viestintätoimiston sijaan puhutaan muutostoimistosta, työparien sijaan taistelupareista.

Tietysti Ellun Kanat on edelleen viestintätoimisto ja sen harjoittelijat vain harkkareita. Sanapelillä on moninaiset syyt. Se pyrkii kiistämään todellisuuden ja korvaamaan sen omallaan työpaikan sisällä. Kielen hallinnassa tärkein aspekti ei ole se, että ihmiset uskovat uuteen kieleen, vaan se, etteivät he uskalla käyttää muuta kuin uutta kieltä, vaikka ajattelisivat sen olevan roskaa. Tarkoitus ei ensisijaisesti ole vakuuttaa ulospäin ketään. Kieli poukkoilee ensin kuplan sisällä. Se on kontrollikeino, joka luo työpaikasta yhteisön ja tuolle yhteisölle omat säännöt. Kielestä tulee entistä korostetummin hallinnan väline.

Jos työntekijä tulee tekemään toimistolle vain viestintää, siis töitä, häntä on helppoa syyllistää siitä, ettei hän ole pyrkinyt muutokseen. Mitä muutos tarkoittaa, sitä ei tarvitse täsmentää. Sanaleikit pyrkivät antamaan nokkelan kuvan, ja lisähyötynä ne jäävät niistä vaikuttuvan asiakkaan, idiootin, mieleen. Sana-akrobatiaa käytetään lopulta viestinnän lopputuotteissa kuten mainoksissa.

Ellun Kanojen työkulttuurista nostettiin uutisoinnin myötä meteli, joka unohdettiin liian nopeasti.

Viestintä- ja mainosala on sanojen valtakuntaa voimakkaammin kuin kirjallisuus, sillä tavoittavuus on merkittävästi suurempi. Mainoksia ja niiden asemaa yhteiskunnassa kritisoidaan kuitenkin vain vähän mediassa. Syy on yksinkertainen: suurin osa mediasta on mainosrahotteista.

Mainoksiin kohdistuva kritiikki on lähinnä kansalaisyhteiskunnan harteilla. Mutta missä kansalaisyhteiskunnan vaihtoehdot, kun sen energia purkautuu mainosrahoitteisten sosiaalisen median palveluiden kautta?

Huomaamatta huonoja hokemia, 1

Posted on by kangasvalo

Musiikki on kieli, joka ylittää puhutun kielen rajat.

Tähän romanttiseen toteamaan törmää musiikkikritiikissä tämän tästä. Se on ajatuksena ymmärrettävä. Musiikki perustuu melodioihin, rytmiin, tunteisiin, joiden voisi kuvitella olevan kenen tahansa ymmärrettävissä, eihän musiikissa puhtaimmillaan ole kyse sanoista.

Valitettavasti musiikki ei ole helposti perusteltavissa yhdeksi yhtenäiseksi kieleksi. Pikemminkin musiikissa, niin kuin puheessa tai kirjoitetussa sanassa, on monta kieltä.

Sille on olemassa yhtenäisiä merkintäjärjestelmiä, joita käytetään laajalti, niin kuin latinalaiset aakkoset ovat levinneet laajalle länsimaissa kirjallisuuden ilmaisuvälineinä. Ei silti ole epäilystä, etteivätkö nämä aakkoset kuvailisi useita eri kieliä ja toisaalta toimisi toisten vastaavien merkintäjärjestelmien tulkintavälineinä, niiden ei-identtisinä vastaavuuksina.

Esimerkki musiikin kielistä ovat viritysjärjestelmät, jotka ovat olemassa erilaisina matemaattisina tulkintoina ytimeltään samasta asiasta: musiikillisesta äänestä. Tasaviritys on yleisin läntisessä musiikissa käytössä olevista järjestelmistä. Siinä yhdessä oktaavissa on 12 yhtä suurta sävelaskelta. Sen käyttö on perusteltu standardi, mutta se ei ole ainoa tapa tulkita musiikkia, sillä se ei tavoita kaikkia sävelsuhteita.

Esimerkiksi mikrotonaalisissa virityksissä on enemmän sävelaskeleita kuin tasavirityksessä. Länsimaisessa musiikissa näiden suomia mahdollisuuksia ovat tutkineet muun muassa Harry Partch, Terry Riley ja Giacinto Scelsi.

Mikrotonaalisuudesta voidaan puhua erityisesti erilaisten aasialaisten (huomattavimmin intialaisten) ja afrikkalaisten musiikkilajien tapauksessa. Nämä poikkeavat sävelasteikot tekevät monista muiden kulttuureiden musiikkityyleistä länsimaiselle kuulijalle vieraita, tottumattomalle jopa raivostuttavan, väärän kuuloisia.

Kun sanotaan musiikin olevan kaikille yhteinen kieli, tarkoitetaan yleensä omalle korvalle tuttua musiikkia – erityisesti länsimaista populaarimusiikkia, joka on levinnyt myös moniin muihin maihin helpon kuunneltavan standardiksi. Ei tarvitse olla dramaattinen ymmärtääkseen, että musiikki on kaikille yhteinen kieli vain, jos uskoo musiikin – tai ainakin oikean musiikin – olevan läntinen ilmiö.

Toisaalta, jos ei puhuta sävelasteikosta, epätavallisista tahtilajeista tai muusta kaltaiselleni maallikolle teknisestä sisällöstä, voidaan puhua tunteesta, joka erilaisiin musiikinlajeihin yhdistyy. Erilaiset länsimaiset populaarimusiikin genret osoittavat, että musiikki ei ole aukottomasti yhtenäinen puhutteleva kieli. Jotkut inhoavat hip hopia, rockia tai countrya niiden imagon lisäksi myös sen vuoksi, miltä ne kuulostavat.

Eikä tarvitse mennä edes kulttuurista toiseen, kun eroja näkyy. Baby boomereiden ja heidän lastensa voi olla vaikeaa hyväksyä, että nykyisille nuorille kitaravetoinen ja tuotantosoundeiltaan pehmeä bändimusiikki on vierasta verrattuna elektroniseen, tarkasti tuotettuun pop- ja hip hop -musiikkiin.

Erilainen musiikki on siedettävää vain sellaiselle, joka on muutenkin avoin erilaisuudelle, aivan kuin saksaa ei automaattisesti pidä sotaisana kielenä ja ranskaa romanttisena lepertelynä, jos sivistys yltää pidemmälle kuin maailmansotiin, edes Goetheen tai Ranskan vallankumouksiin asti.

Pessimistiksi en silti tunnustaudu, vaikka tähän kaikille yhteiseen kieleen en usko. Kieli, on se musiikillinen tai ei, kaataa aina toisen kielen raja-aitoja olemalla vain oma itsensä. Yksilö kykenee kohtaamaan ja myös opettelemaan itselleen uuden kielen ja pääsemään sitä kautta kulttuuriin sisään. Tämä pätee myös musiikkiin.

Sama tuttu peli

Posted on by kangasvalo

Katsoin Archie Stewartin (1902–1998) kotielokuvia. Stewart tunnetaan – tai siis, ei tunneta monellakaan tunnettuuden mittarilla – kokeellisen elokuvan amatööripioneerina. Hänen uransa kesti noin 70 vuotta, mutta hän tallensi erityisesti 30-luvulla nelilapsisen perheensä elämää kaitafilmikameralle ennen pitkää laajentaen repertuaariaan.

Stewartin filmikeloissa on äänet ja ne ovat osin värillisiä – hän on harrastuksekseen kuvannut useita testielokuvia uusilla filttereillä, kolmijalalla ja välineillä tullen kuin vahingossa osaksi elokuvahistoriaa.

Vanhoissa dokumenteissa ja kokeellisissa elokuvissa näkee toisinaan ihmisiä, jotka tekevät kameralle asioita, joiden syytä ei osaa paikantaa.

Koska he eivät ole kokeneita esiintyjiä eivätkä täysin ymmärrä, miltä heidän eleensä näyttävät kameran silmässä, Stewartin perheenjäsenet elehtivät tavalla, joka on selvästi tunnistettavissa yksityiseksi. En ymmärrä heidän viittauksiaan, heidän eleensä keskenään tuntuvat liian intiimeiltä todistettavaksi, koska niistä puuttuu kameran edessä esiintymisen harkitsevuus.

Tunne on sama, kun kadulla kävellessä kiinnittää huomiota keskusteluun, jonka ohi kävelevät ihmiset käyvät. He puhuvat keskenään omalla kielipelillään. Kontekstittomat lauseet ja henkilöiden tuntemattomuus saavat aikaan vaikutelman, etteivät he puhu mistään. Heidän intohimonsa vaikuttaa syntyvän tyhjästä, koska en tunnista heidän elekielessään samoja nyansseja, joita käytän läheisteni kanssa.

Ulkoapäin tunnistan kahden ihmisen välisen kielipelin juuri siksi, että jään itse sen ulkopuolelle, mutta tunnistus ei estä sitä, että yritän vaistomaisesti paikallistaa eleiden merkitystä siinä onnistumatta. Henkilöiden käyttämät sanat ja ilmeet vaikuttavat äkkiä kauhealla tavalla irrallisilta. Miksi hän sanoo asian tuolla äänensävyllä eikä sillä mitä odotin? On kuin joku olisi rikkonut yhdessä sovitut pelin säännöt, vaikkei mitään ole sovittu.

Jos puhuttelen vierasta ihmistä kesken hänen käymänsä dialogin, hän naksauttaa kielipelinsä pois päältä vaihtaen toiseen, koska tajuaa vaistomaisesti, ettei voi elehtiä tai käyttää samoja äänenpainoja tuntemattoman kanssa. Hän puhuu äkkiä niin kuin odotan hänen puhuvan käyttäen hyvin ennakoitavissa olevia äänenpainoja ja sanoja. Tuntuu kuin jostain ihmisen kaltaisesta tulisi jälleen ihminen, vaikka tosiasiassa käy juuri päinvastoin. Intiimimpi peli on vaihdettu yhteiseen, laajempaan peliin, jonka esittäminen on työläämpää, koska siitä uupuu kaikki läheisyyteen liitettävä tuttuus.

Moni yhteiskunnallinen ideologia on rakennettu sen pohjalle, että kaikesta on löydyttävä narratiivi. Tuntemattomien syventyneen kielipelin kuunteleminen on yksi helpoimmista keinoista rikkoa kertomuksellisuus. Se tarjoaa jotain tuttua täysin tuntemattomassa kontekstissa. Koska katsoo selvästi keinotekoiselta tuntuvaa rakennelmaa ulkoa, vaistomaisesti tajuaa laajemmassa yhteydessä, ettei ole muita kertomuksia kuin keksittyjä.

Tähän tunteeseen ei vain parane upota. Yksi selvimmistä mielenterveysongelmien oireista on, kun ihminen ei enää erota edellä mainittua rajaa vaan puhuu kuin sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu tuntemattomalle kielipelillä, joka on varattu tutuille tai toisinpäin. Mielen ja ympäröivän maailman välinen suhde on vinoutunut tavalla, jossa pelit menevät sekaisin.

Taide on pakkovalinta, jossa katsojan ja taiteilijan kielipelien väliltä on valittava. Suhtautuminen taiteeseen yleensä näkyy siinä, minkä pelin katsoja valitsee tai edes yrittää valita. Populaarikulttuuri on niin vieraannuttavaa toisinaan juuri siksi, että tullakseen ymmärretyksi se puhuu katsojilleen eleillä ja memetiikalla, joka ei näy arkisessa elämässä.