Avainsana: kauhu

Vielä Twin Peaksista

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu “kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää “sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.

[1] Sana “nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.

Alien: Covenant

Posted on by kangasvalo

Red Letter Median videosta yläpuolelta voi katsoa juonen lapsukset ja epäselvyydet, jotka Alien: Covenant tarjoilee, jotta minun ei tarvitse kirjoittaa niitä tähän. Osa ei tullut mieleeni (koska en ole nähnyt Prometheusta), mutta katsoessa mietin monia niistä, ennen kaikkea miehistön typerää käytöstä. [1]

*

Covenant on siirtokunta-alus, jolla nukkuu syväjäässä 2 000 matkustajaa. Pieni miehistö seilaa läpi avaruuden kohti uutta planeettaa. Siirtokunnalle sopivasti lähes kaikki laivassa ovat pariskuntia, poikkeuksena androidi Walter (Michael Fassbender). Covenant tarkoittaa liittoa Jumalan ja ihmisen välillä. SYMBOLIIKKA. TULKINTA. VIESTI. AAAAH MINÄ TULEN.

Anteeksi, luulin hetken olevani mediatutkija. Tapahtuu onnettomuus. Osa matkustajista ja laivan kapteeni kuolevat. Pian tämän jälkeen saapuu signaali vieraalta planeetalta. Uusi kapteeni, Oram NIMI TARKOITTAA HEIDÄN VALOAAN AAAH UUHH, päättää että Covenantin tulee tutkia tapausta. Entisen kapteenin vaimo, perämies Dany (Katherine Waterston), vastustaa ajatusta. Planeetalle kuitenkin laskeudutaan.

Sieltä löytyvät kokonainen kuollut sivilisaatio, Prometheus-elokuvasta tuttu kaistapäinen androidi David (jälleen Fassbender) ja elokuvasarjan tähdet, alienit eli olomuodosta riippuen mitkäliemorfit, joka on niin kömpelö nimi otuksille, että kutsun niitä vain hirviöiksi.

*

Harvoin tulee vastaan kauhuelokuvaa, jossa häiritsee näin paljon henkilöiden irrationaalisuus. Tämä on trooppi, hyväksyn sen useimmiten. Ongelmaa ei ehkä olisi, mutta elokuva nostaa useassa kohdassa esiin keskushahmojen ammattimaisuuden. Seuraavassa hetkessä he tekevät päätöksiä, joita yksikään ajattelemaan kykenevä katsoja ei tekisi. Eikä kyseessä ole satiiri byrokratiasta.

“Selviytymiseen” ja uusien planeettojen asuttamiseen erikoistunut ryhmä pohtii ensin kuinka on riski astua uudelle planeetalle, sitten laskeutuu sille aivan liian suurella joukolla varusteinaan pilottitakit, tietokoneet jotka eivät jostain syystä osaa lähettää automaattista dataraporttia emoalukseen ja aski röökiä.

Voin ymmärtää inhimillisen paniikin, joka toteutuu elokuvan onnistuneimmassa kauhukohtauksessa, kun yksi miehistön jäsenistä lukitsee toisen lukkojen taakse ja katsoo avuttomana lasin takaa avaruusotuksen viipaloidessa naisesta makkaraa. Valitettavasti vastapainoksi monissa kohtauksissa ei ole kyse paniikista vaan taudista “koska käsikirjoittaja sanoo niin”.

Tämä voidaan vieläkin niputtaa “elokuvan taian” alle. Jos haluaa olla teeskenteleväinen elokuvakriitikko, käyttää sanoja “fantasmagorinen” tai “unenomainen”, vaikka mikään elokuvan struktuurissa ja ohjaaja Ridley Scottin jäänkylmässä estetiikassa ei tue tällaista luentaa.

Sen sijaan anteeksiantamatonta on sisällöllinen typeryys. Tekijöillä ei ole kiinnostusta tehdä sarjasta yhtenäistä. Kyse on samasta kyynisestä trooppien kierrätyksestä kuin uusissa Star Warseissa.

Kuonaa on  myös oletettu älyllinen anti. Se mikä olisi voinut olla innostavaa jää tyhjänpäiväiseksi, koska elokuvan tekijät esittävät monille elokuville tyypillisesti myös älyn trooppina.

Jos hahmo laskettelee runoja ja kuuntelee Wagneria, sen on oltava fiksu. Näin käsikirjoittaja esittelee avoimesti, ettei hänen omassa päässään nytkytä montaa ratasta – tai tuotantoryhmä on sabotoinut oikeasti hyvän materiaalin.

Ongelma: jos androidi Davidin pitäisi olla huippuälykäs, kone kun on, ja vielä kykenevä tunteisiin, miksi hänen filosofinen kykynsä ajatella rajoittuu koulusurmaajan tasoisiin lapsellisiin voimafantasioihin?

Luulisi että filosofian ja tieteen historiassa piilee enemmän pohdittavaa tekoälyn aivoille kuin tyhjänpäiväinen yritys tehdä biologisesti uutta elämää.

David vastaa yhtä luentaa Saatanasta, kuten esimerkiksi Taikalyhty-blogi on tarkkanäköisesti osoittanut. Pidän sitä jopa huonona asiana. Elokuvan pakottama symboliikka on laiska tapa “älyllistää” elokuvan ainoaa hahmoa, jota ei jo Fassbenderin suorituksen vuoksi lokeroi automaattisesti unohdettavien pallinaamojen osastoon. Idea toimisi, jos siitä olisi muuhun kuin androidin muuttamiseksi vain yhdeksi hulluksi tiedemieheksi.

Kun kaksi androidia sössötti 1800-luvun runoilijoista, sattumoisin yhdysvaltalaisten koulujen pakkolukemistosta, tunsin elokuvateatterin penkissä kiemurrellessani lievää myötähäpeää.

Mitä vähemmän sanottu elokuvan muista henkilöistä, sen parempi. En kaipaa samastumisen kohdetta vaan että katsomani tyypit muistuttaisivat edes ihmisiä. Välillä en tiennyt kenet otukset taas tappoivat, koska hahmot olivat niin yhdentekeviä. Tehkää parempia sankareita eikä tällaisia toistaitoisia, troopeilla kyllästettyjä, seksittömiä lihasäkkejä!

*

Alien-elokuvia on ilmestynyt aika liuta. Tämä on laskentatavasta riippuen kahdeksas. Tarina on pilkottu osiin kirurgisesti niin monesti, että siinä ei ole mitään jännittävää. Tietysti lisää on tulossa.

Elokuvasarjan tunnusotuksista on tullut halinalleja. Covenantin huonoin asia ovat örkit itse, joiden ansiosta nähdään surkeaa toimintaa ja väsyneitä kauhukliseitä. Ripauksella luovuutta ja ilman elokuvan markkinointia helpottavia öttiäisiä kyseessä voisi olla hieno tai edes keskinkertainen tieteiselokuva.

Kohta 40 vuotta vanhan ensimmäisen Alien-elokuvan hirviö on tavallaan kissa, vaikka siinä on myös hyönteismäisiä ja ihmismäisiä puolia. Pitkähäntäinen ja solakka olento vaanii piilossa, tunkee itsensä paikkoihin joihin sen pään ei tulisi mahtua ja iskee nopeasti. Se on vikkelä, saaliinsa tunteva ja vaarallinen mutta ei kuolematon: jos sitä ampuu tarpeeksi isolla aseella tai sen yli ajaa panssariautolla kuten Aliensissa, se tuhoutuu. Ja kuten kissa symbolisesti, se on seksuaalinen olento. Sen pää on yhdistelmä penistä ja vagina dentataa, ja se lisääntyy oraaliraiskauksella. Se on oikea “fantasmagorinen” luomus.

Jo Aliensissa (1986) mentiin lähemmäs toimintarymistelyä, mutta olento piti pintansa, koska James Cameronilla oli tuolloin tyylitajua. Alien: Covenantissa hirviö on enää päin rynnivä biologinen panssarivaunu, joka kestää rynnäkkökiväärin laukauksia tuntematta kipua ja ei välitä jättikokoisen avaruusaluksen polttomoottorin lieskoista tuon taivaallista. Seksuaalinen pimeys on typistetty, kaikki olennon surrealistiset ulottuvuudet selitetään.

Se on umpitieteellisyyttä teeskentelevän aikamme henki mutta naurettavaa, ei pelottavaa. Lähinnä se on Cthulhun tapaan söpöä fan servicea niille, jotka haluavat nähdä suosikkiotustaan. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuuri pilaa hirviönsä. Lovecraftilla oli tajua pitää möröt varjoissa, koska ne eivät kestäneet päivänvaloa. Läträämisen hoitivat vuosia myöhemmin fanit ja trooppien hokijat.

Ehkä elokuva elokuvalta tylsemmiksi käyvät versiot suositusta hirviöstä ovat ironinen kommentti itse sarjan suosiosta, mutta se taitaa olla tahatonta.

Joka tapauksessa ei ole ihme, että tekijöillä on ollut tarve vaihtaa pääantagonistia ja laajentaa maailmaa. Elokuvan parhaat hetket ovat sen alussa yritysjohtaja Peter Weylandin ja Davidin keskustellessa äärimmilleen pelkistetyssä postmodernissa asunnossa. Yksin tältä pohjalta olisi voinut kirjoittaa käsikirjoituksen, joka muistuttaisi 50-luvun tieteiselokuvan parhaita saavutuksia (Mies joka kutistui, Ruumiinryöstäjät).

Hyvä jatkuu hitaasti aukeavan asetelman kautta, mikä on ollut elokuvasarjan vahvuus alusta lähtien. Walter-androidin puuhat Covenantilla ovat kiinnostavia. Elokuva on estetiikkaansa esitellessään parhaimmillaan. Se näyttää paikoin todella hienolta ja tietokonetehosteet hirviöitä lukuun ottamatta on tehty tyylillä. Avaruusalusta ja sen toimintaa esitellään yksityiskohtaisesti. Aluksen kapteenia esittävä James Francokin palaa elävältä, mikä on hienoa.

Se mikä on alussa elävää sekä kuvaukseltaan ja rytmiikaltaan valtavirtaan nähden poikkeuksellista uhrataan välittömästi, kun Franco kärähtää. Siihen palataan enää yhdessä kohtauksessa: Michael Fassbenderin opettaessa Michael Fassbenderia soittamaan huilua.

Muuten loppuelokuva onkin yhtä hektistä leikkausta, siniharmaata maisemaa ja heiluvaa kameraa.

Valitettavasti huonoa elokuvaa ei pelasta edes Ridley Scottin vanhalla iällä löytynyt nihilismi ja kuolemanpelko, joka eskaloitui veli Tony Scottin itsemurhan ja erinomaisen kreisin The Counselorin (2013) myötä. Synkkä ei riitä, jos käsikirjoittajana ei ole Cormac McCarthy vaan ryhmä liukuhihnatyöntekijöitä.

[1] Yksi jää sanomatta: Miksi Davidin jälkeen tulleista androidimalleista väitetään poistetun tarpeettomat tunteet, koska ihmiset pitivät niiden olemassaoloa epämiellyttävänä, mutta ensimmäisissä Alien-elokuvissa ne on tuotu takaisin malleihin, joita ihmiset eivät erota androideiksi, jos sitä ei heille sanota? Ja miksi ne eivät ole väkivahvoja ja osaa lähitaistelulajeja kuten David ja Walter tässä osassa? Aikaväliä on Covenantin ja Alienin välillä toki 18 vuotta ja mitä vain voi tapahtua mutta yhtä kaikki: tekniikka ottaa jatkumossa ihmeellisiä harppauksia taaksepäin tai ees sun taas. Jokainen franchisen teos edustaa sen hetken käsitystä tulevaisuudesta. Nostromolla asioita korjataan jakoavaimella. Covenantin kapteeni ottaa itsestään selfie-tyylistä videokuvaa ja kaikkialla on kosketusnäyttöjä. Ymmärrän tämän, mutta se tekee sarjasta rikkonaisen. Fiktiivinenkin maailma, joka ei pysy yhtenäisenä, on usein epäonnistunut, koska se estää immersion, joka on näissä kaupitelluissa fantasioissa avainsana.

Twin Peaksin paluu

Posted on by kangasvalo

Artikkelikuvassa mielipiteeni neljästä ensimmäisestä jaksosta.

Sisältää keskisuuria spoilereita juonesta ja isoja tyylistä.

Pakka pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Teoksen editoinnista näkee sen olevan tarkoitettu yhtenäiseksi. Ja että se on kuvattu massiivisena kasana kuvavirtaa, joka on jälkikäteen editoitu “jaksoiksi”, vaikka mieleni tekisi puhua luvuista romaanikirjallisuuden tapaan.

Tunnelma on enemmän Fire Walk With Metä, Mulholland Drivea, Lost Highwayta ja jopa Eraserheadia kuin “klassista” Twin Peaksia. Erityisesti Mulholland Drivea. Tietysti televisiotuotantojen muuttuneet kuvasuhteet vaikuttavat myös mielikuviin.

Paljon on jo ehditty kirjoittamaan massiivisesta määrästä hämmentäviä esteettisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitä, surrealismista tietysti myös. Samalla Twin Peaksin universumista on lähdetty rakentamaan huomattavasti laajempaa kuin pienen kaupungin paikallinen mystiikka.

Oikeastaan juuri pienestä syntyvä mystiikka puuttuu. Twin Peaksin kaupunki ei ole (ainakaan vielä) pääosassa eikä hassujen asukkaiden tapoja jakseta sen kummemmin ihmetellä. Aikaa vietetään paljon New Yorkissa, Las Vegasissa, Etelä-Dakotassa…

Tämä on luultavasti joitain “faneja” eniten häiritsevä asia. Fanitus on kyseenalaista toimintaa, joten nurkukoot, sillä juuri tämä pelastaa sarjan alun nostalgiaparaatilta.

Muutenkin mennään suoraan asiaan. Ei mehustella liikaa “katsokaa, tässä hän on taas!” -hetkiä, vaikka David Duchovnyn vierailu menee fan servicen piikkiin.

Uusia hahmoja on iso määrä. Se on hienoa, koska he ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin vanhat, joita nähdään myös paljon, osaa hyvin lyhyesti. Lynch osaa esitellä uudet hahmot nopeasti mutta muistettavasti.

Poikkeus kiinnostavuuden sääntöön on kahdeksi (tai kolmeksi… tai jotain?) jakautunut Dale Cooper, joka on ansaitusti keskiössä ja jota venytetään lukuisiin mahdollisiin suuntiin. Niin metaforallisesti kuin ajassa ja tilassa.

Mietin Jodorowskyn Holy Mountainin tapaista okkultismia, kun reaalimaailmaan palaava agentti Cooper joutuu opettelemaan alusta ihmisyyden: kävelyn, puheen, kusemisen, lettujen syömisen, kahvinjuonnin.

Kiinnostavin uusista hahmoista on Matthew Lillardin erinomaisesti esittämä koulun rehtori, joka on mahdollisesti unensa välityksellä murhannut naisen. Tämä on eniten Lost Highwayta ja Mulholland Drivea.

Väkivalta on häiritsevää. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt televisioväkivaltaa, josta on tullut paha mieli. Elokuvienkin tapauksessa on saattanut vierähtää hetki. Tämä väkivallan palauttaminen banaalista merkitseväksi on hyvä asia.

Lynchillä ja hänen tiimillään on edelleen taito käyttää käytännössä jatkuvasti taustalla suhisevaa ambientia ja epämääräisiä hahmoja luodakseen katsojaa alitajuisesti uhkaavia kuvia. Eräs olento muistuttaa paljon elokuvan varhaisajoista, tarkalleen ottaen William K. Dicksonin ja William Heisen Monkeyshinesista (1890).

Väsähtäneintä on joskus pintaan nouseva seksismi. Toisaalta Twin Peaksin maailma on karkea. Tällaiset seikat voi nähdä osana hahmojen heikkouksia, joten en osaa olla tästä kovin nyreissäni.

Lynch korostaa esittämänsä Gordon Colen äänellä, että kannattaa täydestä sydämestään seksuaalista tasa-arvoa. Ohjaaja on osannut ennakoida syytteet.

Sarjan jälkituotannossa kuvaan on lisätty runsaasti digitaalisia tehosteita. Ne ovat epätodellisen näköisiä ja siksi pääosin toimivia, paikoin kauniitakin.

Eniten miellyin siitä, kuinka hidasta ja siinä mielessä vanhanaikaista televisiota (ja elokuvaa) sarjasta on lähdetty tekemään. Nopeampaan leikkaukseen ja rytmiin tottunut katsoja hamuaa puhelimesta Twitteriä auki.

Kosmostrippailuja häkellyttävämpää on tajuta, kuinka suuri osa omistetaan esimerkiksi “reinkarnoituneen” ja lähes aivokuolleen Dale Cooperin palloilulle kasinolla, jossa hän voittaa yliluonnollisilla voimilla yksikätisestä rosvosta 30 jättipottia peräkkäin.

Huumori tässä osiossa on niin typerää, monotonista ja äärimmilleen vietyä, että nautin siitä. Jostain toisesta se on varmasti puuduttavaa. Sama pätee näiden neljän jakson tyyliin muutenkin. Lynch on aliarvostettu näyttelijöiden ohjaaja, Kyle MacLachlan harmittavan vähän huippurooleissa nähty näyttelijä.

Yhteenvetona: Harvoin näkee televisiosarjasta näin selvästi, että ohjaajan auktoriteetti on ollut käytännössä rajaton. Odotan jatkolta hyvää. Saatan palata asiaan sarjan edetessä.

I Am a Heron loppu

Posted on by kangasvalo

I Am a Hero loppui viime maaliskuussa. Lännessä verrattain tuntematon Kengo Hanazawan sarjakuva oli vuosina 2009–2017 julkaistu zombigenren kauhumanga, jota arvostettiin tarkasta ja kauniista piirrosjäljestä sekä juonen kunnianhimoisuudesta.

Sarjasta julkaistiin verrattain myöhään englanninkielisiä painoksia, joten länteen se on kulkenut ennen kaikkea Internetin fanikäännösten ja erään saksalaisen kustantamon kautta.

Viimeiset julkaistut numerot aiheuttivat sitä seuranneessa fanikunnassa raivoa samaan tapaan kuin The Sopranos -sarjan viimeinen jakso. Mangan saralla lopetusta on verrattu usein Gantz-nimisen kulttimainetta nauttivan kauhusarjakuvan loppuun, jota pidetään fanikunnassa yhtenä kaikkien aikojen pettymyksistä.

Kieltämättä I Am a Heron loppu on erikoinen, mutta palataan sen varsinaiseen sisältöön myöhemmin. Spoilaan tässä kirjoituksessa koko sarjan, joten jätä lukematta, jos haluat tutustua siihen.

On spekuloitu, että sarjakuva loppui, koska kustantaja vaati sitä. Näin käy joskus. Suosittu tai kulttimainetta nauttiva teos alkaa menettää lukijoitaan. Piirtäjille ja käsikirjoittajille ilmoitetaan, että sarja saa pian kirveestä, joten on aika laittaa homma pakettiin ja siirtyä seuraavaan projektiin. Tämä on nimekkäiden tekijöiden etuoikeus. Usein lopetuskäsky tulee ilman, että taiteilijat voivat asialle mitään. Kaikki jää kesken.

Toisaalta lopetuksessa saattaa olla kysymys tekijän isän kuolemasta, johon sarjakuvan lopussa olevalla omistussivulla viitataan, mutta tämä menee vielä enemmän puhtaan spekulaation puolelle.

Sarjan lopetuksen saama surkea vastaanotto johtuu osaltaan siitä, että fanit ovat jakautuneet kahtia.

Jotkut lukivat teosta satiirina otaku- ja mangakulttuurista. I Am a Hero kommentoi jatkuvasti mangan ja erityisesti kauhusarjakuvien ja seinenin [1] trooppeja, mutta koska se ei läiski lukijaansa naamaan ironiallaan, hassuttelu jää monilta huomaamatta, vaikka pääteema on kontrasti todellisen ja kuvitellun sankaruuden välillä.

Toinen fanijoukko luki I Am a Heroa kuten mangaa yleensä luetaan: juonen ja piirrosjäljen takia.

Teos kertoo Hideo Suzukista, keski-ikää lähestyvästä otakusta, joka piirtää tunnetumpien mangakoiden sarjakuviin taustoja. [2] Tämä on yleinen käytäntö nimekkäimpien sarjojen kohdalla. Pääpiirtäjä tekee kuvakäsikirjoituksen ja piirtää ja tussaa olennaisimmat kohtaukset. Muut piirtävät taustat, poistavat ylimääräisiä luonnosjälkiä ja hiovat työt. Yleensä avustajia on neljä, kuten Hideon työpaikalla.

Hideo elää epätyydyttävässä parisuhteessa Tekkon kanssa ja unelmoi tekevänsä suuren, taiteellisesti arvostetun mangan, mutta ei saa aikaiseksi. Hän on saanut julkaistua yhden pari osaa pitkän sarjakuvan, joka nauttii kulttisuosiota. Ironisesti suurin fani on Tekkon ex-poikakaveri Korori, joka ihailee Hideon töitä. Hideo inhoaa Kororia ja pitää tätä kilpailijanaan.

Yksin ollessaan Hideo puhuu mielikuvitushahmoille, jotka vastaavat hänelle. Öisin hän näkee mielensä mörköjen hiipivän varjoista. Hän suojautuu näitä vastaan piirtämällä maahan taikaympyröitä ja nukkumalla haulikko ulottuvillaan. Tämä on poikkeuksellista, koska Japanissa on harvinaista omistaa aseenkantolupa. Hideon harrastus on tarkka-ammunta.

Hideo on tyypillinen itseensä käpertynyt vanhan polven nörtti. Hän ei ole varsinainen hikikomori [3]: hänellä on sosiaalista elämää sekä tyttöystävä ja hän käy töissä. Mutta hänellä on suuria vaikeuksia itseluottamuksen ja mielenterveyden kanssa.

Hideo on säälittävyydestään huolimatta itsekeskeinen ja sosiaalisissa tilanteissa hiukan vaikea pälli, kuten moni ihmisten keskellä sosiaalisesti pihalla oleva nörtti on. Toisaalta yhteiskunta kuvataan mangassa suorituskeskeiseksi ja ahdistavaksi.

Tapahtuu zombiapokalypsi. Tämä on yksi parhaiten toteutettuja kuvauksia koko maailman kattavasta epäkuolleiden aallosta, joita olen missään mediassa nähnyt. Kestää 10 lehteä ennen kuin kaaoksen alkuun edes päästään. Jännite kasvaa hitaasti.

Zombit värjyvät taustalla, mutta sarja käyttää niin paljon aikaa päähenkilön sekavan luonteen ja elämän kuvaukseen, että teosta tietämättömänä selaava saattaa ennen kymmenettä numeroa luulla lukevansa arkista draamasarjakuvaa yhden miehen henkisestä rappiosta.

Ei ole ihme, että kun zombit viimein tulevat rytinällä esiin, Hideo luulee aluksi näkevänsä aiempaa pahempia hallusinaatioita. Niin saattaa arvella myös lukija.

Avain on nimessä. I Am a Hero on kuvaus Hideon matkasta kohti sankaruutta. Siten se on satiiria monista shônen-sarjakuvista [4] tutusta asetelmasta, jossa päähenkilö oppii itsestään uusia puolia, kunnes saavuttaa tavoitteensa itsereflektion ja aikuiseksi kasvamisen kautta.

Hideon itsereflektio on jatkuvaa mutta hedelmätöntä. Kun edistystä tapahtuu, se on vähittäistä. On mahdollista kyseenalaistaa tapahtuuko suuria muutoksia sarjakuvan aikana ollenkaan.

Haulikkoa mukanaan kanniskeleva, änkyttävä ja jatkuvasti hikoileva sankari ei uskalla aluksi edes käyttää kanuunaansa. Itsepintainen laista kiinni pitäminen on täysin kaheli ajatus, kun maa on kaaoksen vallassa, mutta tapakulttuuri istuu tiukassa. Toisaalta, kuten Anime-lehdessä huomioitiin, Hideon halu pitää kiinni tavoista pitää hänet ihmisenä.

Jos Hideo on sankari, on epäselvää kenen sankari hän on. Hän kohtaa matkansa varrella kymmeniä ihmisiä, jotka kaikki kuolevat tai katoavat häneltä ulottumattomiin.

Monet muista kohdatuista hahmoista ovat myös nörttejä. Teoksen skenaario on käytännössä tämä: Entä jos järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoutuessa lähes ainoat jäljelle jääneet ovat ylemmyydentuntoisia, lautakulttuurissa aikaansa viettäviä ja populaarikulttuurissa marinoituja poikia? Jälki ei ole kaunista.

I Am a Heron lopusta on tarkemmin analysoidessa vaikea sanoa sen olevan kovin äkillinen. Sarjakuva on rakentunut jo pitkään lopussa nähtävään kliimaksiin, jossa kaikki eloonjäämiskamppailun osapuolet mittelevät toisiaan vastaan.

Mukana ovat Hideo, eräs kulttijohtaja, zombit, Kurusuna tunnettu hirviö ja satunnaisten selviytyjien ryhmä, jota on seurattu sarjassa useiden numeroiden ajan Hideon seikkailujen jäädessä taka-alalle.

Lopetuksessa on syvää ironiaa. Hideo osallistuu pilvenpiirtäjän katolla tapahtuvaan taisteluun kaukaa, jättimäisen nostokurjen päältä. Hän ampuu muutaman laukauksen mutta vääriin henkilöihin. Hän ampuu yhden hirviön pelastaen tytön, joka kuolee joka tapauksessa.

Toisen laukauksen hän ampuu epätietoisuudessaan tarinan “todelliseen”, tyypillisempään sankariin, Kororiin. Hän pelastuu vain, koska kopio Hideon omasta sarjakuvalehdestä on luodin ja kehon välissä.

Tämä on kaikki tietysti naurettavaa ja samalla sarjan luonteelle tyypillistä. I Am a Hero pyörittelee jatkuvasti sankarillisuuden merkkejä ja merkitsijöitä ja kääntää niitä ympäri.

Hideo jää jälleen kilpailijansa varjoon nousematta koskaan tilanteen tasalle. Hän ei ikinä kohtaa sarjan muita päähenkilöitä paitsi kaukaa, kiväärin tähtäimen läpi.

Sarjan rakenne aukeaa lopussa. Sivuhahmoiksi luulemamme henkilöt ovat mitä tyypillisin esimerkki päähenkilöistä. Hideo on tyypillinen sivuhenkilö, hassutteleva otaku, jonka teot vaikuttavat lopussa ratkaisevilta päähenkilöiden kannalta, mutta jonka kohtalona on kadota sarjasta.

Tämä ei ole seikka, joka raivostutti faneja. Suurempaa vihaa aiheutti lopetuksen näennäinen keskeneräisyys. Tarinan suuria mysteerejä ei ratkaista. Zombien alkuperää ei kerrota, ja ne katoavat maan päältä. Eloon jääneet henkilöt matkustavat kornille paratiisisaarelle ja perustavat sinne uuden ihmiskunnan.

Hideo on ainoa eloonjääneistä, joka ei pelastu näin. Hän jää harhailemaan yksin Tokioon, kaljuuntuu, hallusinoi ensimmäistä kertaa sitten mangan alun ja viimein opettelee valamaan luoteja, joilla metsästää peuroja ja villisikoja. Hän on selvinnyt.

Hänen otteensa elämästä on ehkä vankempi kuin aiemmin. Hän pystyy elättämään itsensä, hänen mielialansa on tyynempi. Hän on menettänyt kaikki rakkaimpansa ja saanut pitää heistä vain fantasiakuvat. Aika kuluu vanhoja heiloja muistellessa ja runkatessa. Sivilisaatio on romahtanut, mutta ainakin ympärillä on loputtomasti mangaa luettavana.

Tavallaan kyse on toiveiden täyttymyksestä, Hideosta on tullut se mies, joka hän on pohjimmiltaan aina ollut, otakujen sankari, nahjus joka sinnittelee elämässä kiinni. Selviytymään on hyvä oppia, mutta elämän mielekkyys ilman muita ihmisiä kyseenalaistetaan. Lukija voi miettiä, ovatko maailmanlaajuisen katastrofin onnekkaimmat sittenkin sen ensimmäiset uhrit.

Tästä fanijoukon tyrmistys. Yksiselitteinen hyvyys ja pahuus loittonevat, syyt lahoavat. Mangaa juonen vuoksi lukeneet ihmettelivät, kun sankari paljastui lähes täsmälleen samanlaiseksi paskahousuksi kuin ennen. Mutta totta on, että jännittävät tapahtumat ovat vain peittäneet hahmon luonteen hyvin. Koko maailman on pitänyt romahtaa, jotta yksi mies löytäisi selkärangan.

I Am a Heroa voi kutsua nihilistiseksi. Parempi ilmaisu on, että se kuvaa lievintä mahdollista toivoa.

[1] Seinen tarkoittaa aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.

[2] Otaku on omasta harrastuksestaan lähes pakkomielteisesti kiinnostunut supernörtti. Alan ei tarvitse liittyä mangaan tai animeen, vaikka sana yhdistetään länsimaissa useimmin niihin. Myös intohimoinen autonrassaaja tai lätkäfani voi olla otaku. Mangaka on sarjakuvapiirtäjä.

[3] Hikikomori on nimitys yhteiskunnasta eristäytyneille ihmisille, jotka ovat usein sulkeutuneet omiin huoneisiinsa tai asuntoihinsa ja pyrkivät välttämään ihmiskontaktia. Ilmiö on merkittävä sosiaalinen ongelma Japanissa ja monien työttömien nuorten tulevaisuudenkuva.

[4] Shônen on nuorille pojille suunnattua sarjakuvaa.