Avainsana: kauhu

Kaksoisolentoni halveksii selityksiäsi

Posted on by kangasvalo

Jokin aika sitten Ylen sivuilla julkaistiin juttu Jordan Peelen Us osoittaa, kuinka vaikeaa on tehdä hyvä kauhuelokuva – Get Out -ohjaajan uusi leffa pelottelee kaksoisolennoilla, joka oli jonkinlainen epäarvio otsikon filmistä.

En ole elokuvaa nähnyt, mutta ihmettelin sen lähestymiseen käytettyä tulokulmaa. Juttuun haastateltu elokuvaohjaaja Ilja Rautsi kertoo toimittajalle, miten ajatella ja kohtaamisesta on tehty artikkeli. Valinta kirjoittaa teksti näin ei tietysti ole Rautsin, mutta ihmettelen silti.

Juttu kehystää Rautsin lausunnot niin, että Peelen elokuvan täytyy olla epäonnistunut, koska se ei ole yhtä helposti selitettävissä kuin ohjaajan edellisen elokuvan, Get Outin, yhteiskuntakritiikki.

Voi olla että artikkeli on epäselvästi kirjoitettu tai ymmärrän sitä väärin, mutta missään vaiheessa toimittaja ei tajua kysyä itseltään tai Rautsilta, miksi Peelen kaksoisolentoteeman täytyisi olla selkeä tai sanoman ymmärrettävä?

Rautsin mielestä Us ei hyödynnä tarpeeksi kaksoisolentoihin liittyvää tematiikkaa. Kaksoisolento on painajaisversio siitä, mitä hahmo hautoo sisältään. Aihe on käsikirjoittajalle hedelmällinen, koska sen kautta pystyy tutkimaan, kuka hahmo oikein on: Mitkä ominaisuudet siitä peilaantuvat? Mitä hahmo pelkää?

Olen jyrkästi eri mieltä. Missään ei sanota, että doppelgängeriin täytyy liittyä ohessa kuvatun kaltaista tematiikkaa, ei ainakaan ehjästi. Oletus on populaarikulttuurin kliseiden läpäisemä ja jähmeä.

On sama asia väittää, että elokuvassa ei voi esiintyä vodou-uskomusten zombia, koska siinä ei silloin käsitellä Romeron zombien kaltaista yhteiskunnallista tematiikkaa.

Kaksoisolennon ei tarvitse olla Dorian Grayn muotokuva. Doppelgängerin alkuperäinen karmivuus taruissa ja kertomuksissa on liittynyt sen rooliin peilikuvana. Pelottavaa on nimenomaisesti olennon samanlaisuus, jakamattoman ihmissielun paljastuminen kaikkea muuta kuin ainutlaatuiseksi.

Psykologinen kaksoisolento on myös antimystinen, mikä kertoo osaltaan ajan raameista. Yliluonnollista ei nähdä pelottavana sen itsensä vuoksi, koska henkiin ei enää uskota. Jungia, vanhaa hourupäätä, mukaillakseni: kivet eivät enää vastaa, kun niille puhuu.

Itse kaksoisolennon olemassaolon karmeus on useimmille nykyään vieras konsepti. Siksi uskon, että Rautsikin olettaa sen olevan selkeämmin kytköksissä päähahmon oman minän pimeyteen.

On myös erikoista kutsua kaksoisolentoja kuluneeksi aiheeksi kauhuelokuvissa, niin kuin jutun alussa sanotaan, sillä kaksoisolennon teemaa ei ole käytetty kunnolla kauhuelokuvissa sitten mykkäfilmiaikojen.

*

En voi olla ajattelematta Rautsin omaa Helsinki Mansplaining Massacrea (2018), joka on ala-arvoisen huono ja myötähävettävä elokuva. Kyseisessä pätkässä ei jää lainkaan epäselväksi, mitä ohjaaja yrittää kertoa: pääasiassa nettimeemitason ajattelua osoittavia hokemia ja kliseitä, jotka yhdistetään uskottavuutta tavoittelevaan kumarteluun kauhuklassikoille.

Sen huumori on vain hiukan jalostuneempi versio Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin “komedioiden” “ideoista”.

*

Tunnen vastenmielisyyttä kaikkea sellaista propagandaa kohtaan, joka on selitettävissä auki sen haastamatta ketään. Taide joka pyrkii sanomaan jotain yksinkertaisen terävää tai ideologisesti armotonta ei ole huono asia, mutta jos sanottava ei kyseenalaista omia rajojaan ja kokijansa kokemusmaailmaa, jää kokemus väistämättä puolitiehen. Haluttomuus sanoa mitään lopullista (eri asia kuin monitulkintaisuus, josta en niinkään piittaa) on yksi rajuimmista taiteen keinoista haastaa kokijansa, koska se pakottaa myöntämään ihmiselämän ja ideoiden ahdistavan ja vapauttavan rajattomuuden.

Suspiria (2018)

Posted on by kangasvalo

Jumalaton sekasotku, sitä Luca Guadagninon uusin kauhuelokuva on. Olin nähnyt häneltä aiemmin tylsänä pönötyksenä pitämäni I Am Loven (2009), enkä välitä Dario Argenton alkuperäisestä tyylitellystä giallosta. Syy katsomiseen oli, että edes etäisesti lupaavalta tuntuvia (kauhu)elokuvia ei valitettavasti usein näe isolta kankaalta. Remake ottaa vielä huomattavasti isomman askeleen saatanalliseen suuntaan kuin 70-luvun alkuperäisteos. Siitä ja väkevästä noitailusta nautin. Viime ajoilta hyvä vertailukohta on Chilling Adventures of Sabrina (2014–). Sarjakuva siis, en ole tv-sarjaa katsonut.

Yhdysvaltalainen tanssinopiskelija, Susie Bannon (Dakota Johnson), saapuu Länsi-Berliiniin tanssikouluun. Hän on heti luonnonlahjakkuus ja saa pääroolin koulun pääesityksessä. Tanssikoulu on tosiasiassa noitien yhteisö, joka valmistautuu tulevaan sapattiin. Ulkopuolella on vuosi 1977, krautrock soi, David Bowie hengailee kaupungissa ja eletään saksalaista syksyä: kommunistiradikalistinen RAF on kaapannut Saksan työnantajien liiton pomon, vanhan natsin Hanns Martin Schleyerin. Valtio ei tällaista kauaa katsele, ja sosiaalidemokraattinen liittokansleri Helmut Schmidt pistää kovan kovaa vastaan.

Tanssikoulua pyörittäviä noitia tämä ei sen kummemmin hetkauta, heillä on omat vaaralliset kahinansa. Tässä elokuvan ensimmäinen käsittämättömyys; sen sijaan, että katsojan useimpien elokuvien tapaan annettaisiin ymmärtää pienestä vihjeestä tapahtumien tausta, ei Suspiria jätä muistuttamatta, missä mennään. Ulkoisten ja sisäisten valtapelien rinnakkaisuutta hierotaan naamaan. Mikä ulkona merkitsee patriarkaalisen järjestyksen kriisiä, näkyy sisällä matriarkaalisen vallanvaihdon kipuiluna.

Tai jotain. Suspiria on teemoiltaan, estetiikaltaan ja rakenteeltaan niin joka puolella, että siitä tulee avantgardea vahingossa. Se on kai kuvaus feminististen valtarakenteiden muutoksesta noitien valmistautuessa tärkeään sapattiin, toisaalta poliittisen ilmapiirin historiallisesta kärjistymisestä. Mikä jottei, sekoitetaan mukaan vielä vanhaa kunnon pop-psykologiaa, tällä kertaa jungilaisen symboliikan muodossa! Tilda Swinton saa luvan esittää kolmea roolia, joista yksi on miespuolinen, psykiatrina työskentelevä vanhus, muut kaksi noitia joista yksi näyttää 50-luvun beatnikiltä ja toinen sulaneelta muovisotilaalta. Freudin ego, superego ja id? En tiedä, koska elokuva haluaa samalla myös kovasti kertoa jotain holokaustista. Tragedian sivuteitse kokeneelle psykiatrivanhukselle on annettu nimeksi Klemperer ja noidat kertovat hänen tehtävänsä olevan todistajuus ja ei helvetti. Kamera pyörii vinhaa vauhtia ympäri, 150-minuuttisessa elokuvassa tapahtuu jatkuvaa salamaskarvaamista Michael Bay -hengessä ja joukossa on pari todella ilkeää väkivaltakohtausta, joista ensimmäistä katsoessa minun oli pakko siristää silmiäni. Taustalla ulisee Thom Yorke. Jossain välissä myös loitsitaan. Ja kyseessä on tanssielokuva. Ei tällaista behemotia voi ottaa vakavasti. Ei tarvitse olla kyyninen huomatakseen Suspirian olevan paikoin vatsaa vääntävän vakava, sitten campia sillisalaattia.

Englanti on rajallinen kieli, ja kun luen kritiikeistä, että elokuva “explores” Saksan historiallista tilannetta, en voi pistää sanavalintaa kuin kliseisyyden tai historiallisen tietämättömyyden piikkiin; joskin inhoan elokuvien kutsumista “tutkielmiksi” muutenkin, niin kuin sana antaisi ylimääräistä akateemista uskottavuutta. Suspiria ei “explore” mitään, se esittää suorasukaisesti, että tässä on Baader-Meinhof-ryhmä, joka yritti kaataa oikeiston markkinaliberaalin järjestyksen ja joka lopulta kukistettiin; eikä kuitenkaan kehtaa suoraan sanoa, mitä mieltä asiasta pitäisi olla. Samalla noitien yhteisössä on tapahtumassa vallankumous, jonka seurauksena vanha demokraattisesti valittu mutta epädemokraattisesti toiminut valta tuhotaan alkutekijöihinsä, tosin puolueettomat sivustakatsojat voidaan säästää ja tämän elokuva esittää… hyvänä? Historiallinen tosiasia toki on, että väkivaltaisissa vallankumoustilanteissa pelkkä johtajan surmaaminen ei yleensä riitä vaan on tuhottava koko vastustava rakenne, mutta että tähän sanomaan törmää yhdysvaltalaisrahoitteisessa arthouse-kauhussa… Erikseen myös muuten korostetaan, että vanhoista noidista hyvänä jätetään henkiin rouva Marks. Hänen etunimeään ei paljasteta, epäilen sen olevan Carlina.

Amazonin rahoittama elokuva tuskin kutsuu tekemään kanssaan vallankumousta, mutta Suspiriassa on niin monta pientä elementtiä, että edellä esittämäni tulkinta on pinnistämättä mahdollinen, eikä sen sanoma tule siitä selvemmäksi, jos sellaista edes on. Onpa elokuvassa myös kohtaus, jossa noidat esittävät tanssiteoksen Volk. Sana yhdistetään Saksan historiassa, erityisesti niin sanotun Vergangenheitsbewältigungin aikana, neutraalien sävyjen lisäksi myös nationalismiin.

Selkeästi vääriä tulkintoja on hankalaa rajata pois, tosin täytyy olla henkisesti laiska, jos näkee elokuvan antifeministisenä kritiikkinä, kuten jotkut ovat tehneet. Noitien yhteisö on paralleeli ja fantastinen, ja sen sukupuolellinen rajaus on olemassa korostaakseen naisten historiallisesti vähäisiä mahdollisuuksia päästä valtaan. Heidän keskinäiset skismansa ovat heidän heikkouksiaan noitina, vallanpitäjinä, ei naisina. Sitä paitsi olen kuullut niin monta kertaa perusteetonta lässytystä “naiseuden voimasta”, joka liitetään tanssiin, että kun Suspiriassa tanssilla kirjaimellisesti tapetaan ihmisiä, olin hihkua riemusta. Kas siinä on sitä feminiinistä voimaa!

Pohjimmiltaan nautin elokuvasta, vaikka en voi suositella sitä kenellekään. Omakaan iloni ei ole varauksetonta. Pidän armottomuudesta ja ainutkertaisuudesta, mutta elokuva sisältää paljon kaikkea peittääkseen yksittäisten huomioidensa sisällöttömyyden. Huonosti yhteen sopiessaan palaset muodostavat vahingossa kokeellisen mosaiikin. Se on elokuvan pelastus. Niin kuin rinnuksille nakkikiskalla käyvä spurgu, Suspiria pakottaa minut ottamaan kaiken huomioon armotta, vaikka en saa mitään selvää sen mongerruksesta.

Todiste / Illallinen

Posted on by kangasvalo

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – “kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen “genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: “Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?

Jatkosota-extra

Posted on by kangasvalo

“Huonompi kuin Cum Town.” – Jaakko Kuitunen

“Ei taida kertoa jatkosodasta.” – Äitini kuultuaan kirjan nimen

*

Satiiri omaksuu ivaamansa kohteen tavan kommunikoida ja kärjistää ilmaisuja paljastaakseen kohteensa pohjimmaisen naurettavuuden.

Avantgarde rikkoo totunnaisuuksia.

Jatkosota-extra (2017) on absurdi poliittinen satiiri. Näin lukee kannen sisäliepeessä, se ei välttämättä tarkoita mitään. Sanakolmikko poimitaan jokaiseen kirjaa käsittelevään arvioon. Kukaan ei tyydyttävästi täsmennä, mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa.

Avantgarde ja satiiri Jatkosota-extrassa omaksuu salaliittoteoreetikkojen kärjistykset armottomalla tavalla, jolloin lukijan vastaanotto muuttuu änkytykseksi.

Jaakko Yli-Juonikas on kauhukirjailija.

*

Tämä on viime vuoden kirjallisuustapaus, joka ei ole jysähtänyt tietoisuuteen yhtä kovaa kuin toinen kokeellinen Finlandia-ehdokasmammutti, Miki Liukkosen O (2017). Epäilen Jatkosota-extran pitkän kantaman vaikutuksen olevan isompi.

En ole O:ta vielä lukenut, koska Liukkosen edellinen romaani Lapset auringon alla (2013) ei ollut kiinnostava vaan Houellebecq/DeLillo-sekamelska. Se oli yksinkertaista ja keskenkasvuista proosaa, joka halusi naamioitua vaikeaksi. Pelkään saman trendin jatkuvan, koska tämä uusin on ilmeisesti DFW-romaani.

Jatkosota-extra taas on Pynchonia mutta ei pastissi vaan oma kaaoksensa.

Kirja on kertomus maailmasta, jossa kaikki hourupäisimmät oikeistolaiset salaliittoteoriat ovat totta. Samalla Suomen kansallinen turvallisuus on uhattuna. Fiktiiviset henkilöt ja oikeilla nimillä esiintyvät tosielämän poliitikot seikkailevat laajassa hahmogalleriassa.

Kihelmöivän houkuttelevaa ja pikkuporvarillista olisi julistaa, että Jatkosota-extra ei ole kirja vain perussuomalaisuuden ja laajemmin maailmanpolitiikan esiin nostamista ilmiöistä, vaan se irvailee yleensä politiikan retoriikalle. Se olisi väistöliike.

En tarkoita, että Yli-Juonikas on saarnaaja tai että teos ei olisi monimuotoinen ja -mutkainen, vaan että kirjan kiinnostuksen kohde on rönsyilevä mutta rajattu, niin kuin valtavat sosiaaliset ilmiöt yleensä ovat. Kirja olisi huonompi, jos se olisi vain yksi kertomus politiikasta yleensä.

Jatkosota-extrassa kuvataan muitakin poliitikkoja kuin oikeistolaisia, mutta sisältö suodatetaan höyrypääteoretisoinnin lävitse. Vaikka teos vaihtaa genreä tiuhaan tahtiin, vainoharhainen konservatismi on sen moodi.

Jokainen kirjan henkilö epäilee jonkin taustalla olevan jotain. Sävy on tieteellistä vakavuutta tavoittelevaa valeuutisten, omiaan horisevien kommenttipalstojen ja chauvinismiin taipuvaisten foorumien kiukkua. Välillä hypätään valkoisen Suomen vanhahtaviin poikainseikkailuihin ja sotamuisteloihin.

Samassa paketissa ovat ajan oikeistopoliittisen vaikuttamisen merkit, koko herkkulautanen: feminismin pelko, uhkailu Internetissä, kulttuurimarxismista puhuminen, ideologioiden palvelukseen valjastetut uudissanat. Pepe-sammakot, false flagit ja muut löytyvät sanoina ja kuvina.

Jatkosota-extran satiirisin kärjistys, pilkattavan kohteen puhetavan omaksunta, on tehdä totta huhuista [1]; sivut ovat ähkyyn asti täynnä merkintöjä exoskeleton-kaupoista, mädättämisestä ja kaikelle paitsi ihmisaivoille näkymättömiä signaaleja lähettävistä tuulimyllyistä. Ei ole epäilystä, etteivätkö kaikki poliittisesti absurditkin väitteet olisi elävää todellisuutta.

Kirjoitin, että Yli-Juonikas on kauhukirjailija. Edellisessä kappaleessa perusteet. Kirjan ahdistavuus syntyy samasta lähteestä kuin sen huumori.

*

Poliittisia menestystarinoita ei enää luoda voileipätarjoiluilla ja vaalikahveilla vaan Facebook-algoritmeilla ja nettiaktivismilla: 4chanissa, Uuden Suomen blogeissa, Twitterin häikkätileillä, Homma-forumilla ja Redditissä.

Alleviivauksen vuoksi Teuvo Hakkarainen puhuu sulavaa ranskaa kera knallin ja sateenvarjon. Varsinaiset veikeilyt ovat osoittelevuudessaan silkkaa Pahkasikaa, mutta niiden toistuvuus osoittaa pian, ettei tarkoitus ole vain kertoa niin sanottua vitsihuumoria, vaikka monille sanavalinnoille tyrskähdinkin.

Mukana on myös irrationaalisissa paikoissa esiin tulevia hymiöitä, merkkihenkilöiden vääriä nimiä ja elinvuosilukemia, meemihokemia, sanojen hatusta vedettyjä etymologisia juuria ja muita valheita.

Teemojen lisäksi mukana on siis kieltä, jota ei Suomessa ole tavattu yhdistää korkeakirjallisuuteen, koska jälkimoderni tuli meille vuosikymmeniä myöhässä. Nettiyhteisöllisyyteen sorvattu kieli tunkee lonkeroitaan yleiskieleen.

what mind perseän karvoista

Hän, joka ei ymmärrä blogien ja foorumeiden kielen kehitystä ja kuinka netti kannustaa omiin päättömiinkin jorinoihin, ei luultavasti tajua tästä kirjasta mitään. Tarkoitan, että lukeminen vituttaa useimpia varmasti, vaikka Yli-Juonikas on moniäänisen tekstin luojamestari jopa kansainvälisellä tasolla. Epäilen, että moni Imagen lehteilijä tapailee trenditeosta läpi raudan maku suussa ja kivun tähdet silmissä välkkyen, koska tästä kuuluu tykätä ja esittää olevansa mukana vitsissä. Loput eivät uskalla tunnustaa. Suomalaiset ovat huonoja ironisoimaan. Mille ei voi nauraa, siitä on vaiettava. [2]

*

Hashtagit ja hymiöt ilmestyvät romaanin kieleen jatkuvasti ja rikkovat tekstien repliikkejä kirjallisiksi, estävät puhutun kuvitelman eli etäännyttävät lisäämällä puheeksi väitettyyn toisen puheemme, puhelin- ja tietokonekielemme horinaa. Henkilöt puhuvat toisilleen, ja kesken repliikin auto-correct tekeekin virheen.

Internet-linkit ovat mukana ja muuttavat tekstin kokonaiskuvaa lukuhetkellä, retrospektiivissä. Linkkejä voi kokeilla itse. Otantani perusteella ne toimivat. Näin erään hahmon repliikissä, joka kuulostaa mielipidekirjoitukselta:

Kuvaavana esimerkkinä voidaan mainita Karjalan prikaati, jonka viimesyksyisestä n. 1800 alokkaan saapumiserästä palveluksen keskeytti kahden viikon jälkeen n. 700 alokasta eli lähes 40 prosenttia. Tilannetta voi siis liioittelematta kutsua katastrofiksi paitsi suomalaisen kansanterveyden, myös maanpuolustusresurssien kannalta. http://bit.ly/1pyJSWk

Karjalassa todella on muuta maata suurempi varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä, prosenttiluvut eivät toki ole noin isoja. Näin kirjoitettu asemoi itsensä toden ja dystopisen liioittelun väliin. Linkin takana odottaa jotain, joka tuo tekstiin lisäsävyn. YouTube-kanavan nimi on Memory Hole, joka liittyy Wikipedian perusteella kirjan teemoihin:

A memory hole is any mechanism for the alteration or disappearance of inconvenient or embarrassing documents, photographs, transcripts, or other records, such as from a website or other archive, particularly as part of an attempt to give the impression that something never happened.

Arvatkaapa kuulkaa, näin tapahtuu kirjan juonessa.

50-luvulta asti presidenttinä olleen Eeli Sinistön uudenvuodenpuheen linkin takana on James Hirvisaaren Väärentämätön evankeliumi. Eeli Sinistö viittaa ITE-taiteilija ja mystikko Elis Sinistöön.

Ja niin edelleen.

Kaikki ei ole Internetiä. Mukana on Yli-Juonikkaan edellisen suurtyön, Neuromaanin (2012), kaltaisia viittauksia oikeisiin kirjoihin, kuten Jussi Niinistön tietoteoksiin tai jo mainittuihin konservatiivisiin nuortenlukemistoihin, esimerkkinä Lahja Aallon Karhumies Tarsa (1940). Tai Neuromaaniin itseensä.

Jälkimoderniin kuuluu, että eräs katkelma “jatkuu sivulta 601”. Sivulla 601 on tietysti valkoisen avaruus. Siihen voi vaikka kirjoittaa omiaan. Samassa paketissa on valokuvia, ristikko, iltatyttö, nuotteja (inspiraation löytää esimerkiksi kirjailijan blogista, jossa myös James Hirvisaaren mystiset taipumukset nostetaan esille).

*

Onko se hyvä. Jatkosota-extraa on vaikeaa lukea ilokseen minulle mieleisellä tavalla. Tyhjä lause: kirja haastaa tavan lukea, ainakin jos jälkimoderni ei ole tuttua. Ymmärrän Yli-Juonikkaan tavoitteen kirjoittaa kirja, jonka haluaa lukea uudestaan. Siksi kirjassa on vaihtoehtoisia reittejä kuten Neuromaanissa, se mahdollistaa katkelmallisen lukemisen, sen tarjoamista lähdetiedoista voi intohimoinen antikvariaattien kiertäjä koostaa itselleen kokonaisen kirjaston referenssipuuksi.

Teksti on ainakin yhdellä tavalla voitokasta. Olen lukemista seuraavina päivinä löytänyt kirjan ulkopuolisesta maailmasta osin tarkoituksella ja myös kasautuvassa määrin sattumalta lukuisia yksityiskohtia, jotka putkahtavat muodossa tai toisessa teoksen sivuilla kuin pienet sienten lakit.

Jatkosota-extra ei ole esine vain designiltaan, vaan se on nimenomaan esine tässä maailmassa. Se hyökkää päälle myös lukemisen ulkopuolella eikä pelkästään ilmiselvimmistä syistä; mitä käsittämättömin pieni yksityiskohta saa äkkiä selityksensä marginaalikulttuurista.

Tässä maassa ehkä sata ihmistä haluaa lukea näin haastavaa kirjaa. Lähes kaikki heistä ovat kulttuurialalla. Tämä on kaikkien Jatkosota-extrojen kohtalo, Finlandia-ehdokkuutta tai ei. Kuulun pieneen ryhmään, johon en oikeastaan haluaisi, vaikka teoksessa ei ole vikaa. Tiedän, ettei tällainen kirjallisuus vetoa näin pienessä maassa kehenkään. Mutta eivät minua ne toisetkaan kirjat kiinnosta.

[1] Huhu: nimi jolla valeuutisia kutsuttiin ennen.

[2] Kirjallisuushistorian yleinen tuntemus auttaa. Ensimmäisen luvun punchline “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” menee ummikolta ohi; punchline määrittää kirjan osaksi suomalaisen satiirin jatkumoa mutta twistillä.

Lovecraft-väläys

Posted on by kangasvalo

H. P. Lovecraftin lukemisen hilpeän uuvuttavan nautinnon tiivistää lainaus novellista Erich Zannin musiikki (1921), suomennos Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä:

Hän oli ruumiillisen ja hermostollisen kärsimyksen uhri niin kuin minäkin, ja metafysiikan opintoni olivat opettaneet minulle lempeyttä lähimmäisiäni kohtaan.

Täydellinen lovecraftilainen virke, jossa tiivistyy ohimennen lausuttu niin kehollinen kuin henkinen itseinho. Samalla mukana on huomautus, jolla kirjoittaja on halunnut osoittaa kuinka hänen päähenkilönsä on tunteikas ja sivistynyt.

Pieleen menee, millainen ihminen tarvitsee metafysiikan opintoja oppiakseen lempeyttä? Jos kirjailijan kuvaa ei tuntisi, lause olisi ironiaa.

Koska ironiantajua on Lovecraftin maailmassa yhtä vähän kuin huumoria, virkkeen voisi sellaisenaan upottaa parodiaan – vaikka Garth Marenghi’s Darkplaceen.

Lovecraft oli yli 30-vuotias Erich Zannin musiikin ilmestyessä, vaikka hänen tekstinsä ovat kuin kaikki filosofian kurssit ottaneen lukiolaisen knoppailua kavereidensa edessä.

Muistan Frankensteinin hirviön, joka Mary Shelleyn romaanissa (1818) oppi ihmisten tavoille löydettyään sattumalta kirstusta jonkin ojan pohjalta maailmankirjallisuuden klassikoita.

Ratkaisulle voi pyöritellä silmiä, vaikka objektivismia välttävässä jälkimodernissa romaanissa se olisi käypää käyttömateriaalia.

Metafyysinen empatia tosissaan otettuna taas ei ollut edes sata vuotta sitten lause tavallisen ihmisen kynästä, eikä ainakaan yhdenkään modernin minähenkilön aatos 1920-luvun romaanikirjallisuudessa.

Jopa Frankensteinissa tällaiset olivat 1700-lukulaisia jäänteitä, vaikutteita kirjailijan vanhemmilta ja umpitylsän goottilaisen romaanin historiasta. Frankenstein on toki monilta muilta osiltaan paljon Erich Zannin musiikkia taidokkaampaa tekstiä.

Silti Lovecraft on harvinaislaatuinen, koska kovin monen toisen kirjailijan tekstien parissa en voi sanoa kyllästyväni yhtä kiehtovasti.