Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: jazz

MÄÄÄN

Posted on 09.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Spoken word ei ole suosittua, joten sen parissa pinnalle nousu on hankalaa. Räpin parissa aloittanut ja muun muassa vanhoilla Tulenkantajien levyillä kuultu Dxxxa D on eittämättä Suomen tunnetuin spoken word -esiintyjä.

Helmi Levyjen julkaisema MÄÄÄN on Dxxxa D:n kymmenes albumi hieman laskentatavasta riippuen. Mukaan on mahtunut niin rajoitettua kasettipainosta kuin Uniikkikappale-nimellä tunnettu yhden kappaleen teos. MÄÄÄN taas on tuplamittainen vinyyli.

Joviaalin oloinen artisti ja erinomainen esiintyjä on uusimmallaan kenties parhaimmillaan. Taustalla ovat seitsenhenkisen Nukkehallituksen freejazz-musisoinnit, jotka improvisatorisen kuuloisesta luonteesta huolimatta noudattavat hallittua ja hillittyä ilmaisua. Soittimet vaeltavat toistensa päälle, varsinaisia kakofonian räjähdyksiä kuullaan vähän.

Ei ole ihme, että Dxxxa D kertoi tehneensä ja äänittäneensä levyn lyriikoita puolitoista vuotta. Niissä liikutaan tutuilla alueilla mutta tavanomaista harkitummin. Tarinankerronnassa ei ole löysää. Huumori on entistä mustempaa. Humoristinen sutkaus lähinnä terävöittää piikkiä.

Dxxxa D on aiemminkin kertonut rosaliksomilaisia murha- ja päihdetarinoita, mutta Schumin frendi vie voiton kaikista aiemmista. Seitsemän- ja puoliminuuttisessa kappaleessa monotonisella äänellä mutiseva tarinankertoja laskettelee tarinaa kaverinsa luona hengailevasta luuserista, todennäköisesti kertojan mielikuvituksen tuotteesta, jonka kohtalona on tulla ristiinnaulituksi, häväistyksi ja syödyksi. Näkökulma on murhaajan.

Löin sitä tyyppiä mailalla päähän, sen suusta tuli verta, se tippu lattialle, vitsi se alko sätkii ja raahasin sen seinän vierustalle seinää vasten, hain naulapyssyn, ammuin sen suun täyteen nauloja, sit meitsi nosti kädet vaakasuoraan ja ammuin nekin vittu kiinni seinään. Siinä se oli vittu kädet ojossa niinku joku vitun Jeesus. Tuijotti meitsii suoraan silmiin.

Kontrasti tämän jälkeen tulevaan, äänimanipuloituun Partaj!-kappaleeseen muodostaa levyn tunnekylmän pohjan, jonka jälkeen ahdistavimmatkin kappaleet tuntuvat valoisammilta. “Missä on jatkot?” kysyy koneääni, joka hehkuttaa elämän olevan bileitä ja pyllyn pyöritystä varten.

Vähemmän tehokas ei ole avantoon hukkuvan tekstisuunnittelijan viimeisistä ajatuksista kertova Copywriter. Kun runoilijan esitys käy yhä hitaammaksi ruumiin vajotessa yhä syvemmälle, Nukkehallituksen torvipörinät muuttuvat tajunnan halkaisevaksi vedeksi.

Inhorealismiksi en Dxxxa D:n kappaleita kutsuisi. Niissä on fantastinen, kärjistetyn groteski ote, jota ei ole tarkoitettu kuolemanvakavaksi. Tarinoiden minähahmo on harvemmin miellyttävä tyyppi, jonka mielipiteitä haluaisi allekirjoittaa vaan pikemminkin karikatyyri ihmislajin alhaisosta: alempiaan häikäilemättä hyväksi käyttävä porho, sinapit viiksillä muniaan ruoputteleva taksikuski tai vaimontappaja.

Hahmot ovat niin supliikin taitoisia, että kuuntelija huomaa joskus naureskelevansa heidän kanssaan eikä heille, mikä on aina tehnyt Dxxxa D:n musiikista yksisilmäistä poliittista paasausta mielenkiintoisempaa. Hahmot ovat kotoisin pimeältä puolelta, eivät yksin halpoja yleistyksiä vihollisiksi oletetuista.

Mietin Dxxxa D:n ja erityisesti MÄÄÄNin yhteydessä Ihmebantu-televisiosarjaa, jossa Tommi Korpelan pitkät monologit kertovat yhtaikaa sen, mitä kaikki salaa ajattelevat, mutta ovat samalla kauhistuttavan nihilistisiä ja armottomia, yksilökeskeisen arvoliberalismin karu, musta puoli, jossa yksilö tarkoittaa vain minuutta. Korpelan lipevyys inhottaa ja huvittaa samaan aikaan. Temppu ei ole helppo komiikassa, vielä vähemmän musiikillisesti.

MÄÄÄNillä on jonkin verran kevyemmällä alueella liikkuvia kappaleita, esimerkiksi raidalla Moi!, joka kertoo kiimaisista edesottamuksista koiranäyttelyssä. Vetäis huumeita ja nussis taas olisi tyypillinen huumoripläjäys, jos sitä ei olisi toteutettu vieraannuttavasti a cappellana. Artisti pärskii ja viheltää hidasta komppia omien höpinöidensä rytmiksi. Ratkaisu houkuttaa vertaamaan Captain Beefheartin Trout Mask Replica -klassikon muutamaan raitaan kuten The Dust Blows Forward. Isänmäään kahvat kajahtaa laukkakompin myötä komeana maalaiskonservatiivista ihannetta: Rosvot kiinni, rajat kiinni, turpa kiinni.

Valitettavasti ei taida tämäkään levy saada aivan sitä huomiota, jonka voisi ansaita edes sitä mahdollisesti arvostavilta. Kiinnostavan taiteen on taisteltava tilasta jo valmiiksi populaariin orientoituneelta medialta, joka kulttuurisivuillakin seuraa lähinnä samankaltaisuuksia, ilmiöitä ja trendejä löytöjen sijasta. MÄÄÄN on armoton levy ja paikoin sietämätön (Vetäis huumeita ja nussis) mutta siksi omaehtoinen ja kiehtova.

Kuinka paljon musiikki painaa?

Posted on 04.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Jotain aihetta käsittelevää musiikkia kutsutaan musiikinfilosofiassa deskriptiiviseksi. Aihetta siis kuvaillaan nimenomaan musiikin keinoin, sanoitukset eivät ole oleellisia. Aiheen määrittämiseksi taas ei vaadita kuin nimi teokselle.

Miles Davis on nimennyt yhden hienoimmista nauhoituksistaan He Loved Him Madlyksi. Tiedän sävellyksen nimen takana olevan tarinan: Duke Ellington sanoi usein rakastavansa yleisöään hullun lailla, ja kappale on omistettu julkaisuvuonna (1974) kuolleen Ellingtonin muistolle.

Musiikki itse kertoo toisen tarinan, jos sellaista edes on. En osaa sanoa, mitä tunteita Davis yrittää minulle välittää. Kappaleessa liikutaan surun ja pyhyyden laitamilla, mutta ei aivan. Siinä eksytään polulta matkalla hautajaisiin, mikä onkin kiinnostavampaa. Tämä ei ole mitään spirituaalista jazzia, johon Coltranen pariskunta erikoistui, yhtään sitä halveksumatta.

Sävellys on uhkaava, vaikka siinä ei ole mitään painostavaa, Ellington-kumartelun sijasta yli puolituntinen teos lähtee heti omaan suuntaansa ja kuulostaa jazzin lisäksi ambient-musiikilta, jota ei levytysvuonna oltu vielä virallisesti keksitty.

Kysymys kirjoitukseni otsikossa on abstrakti, mutta se kuvailee suhdettani sellaiseen musiikkiin kuin He Loved Him Madly. Kuuntelen Davisin sävellyksen aina tarkkaan. Tunnen suurta mielihyvää, mutta en osaa sanoa, mitä tunteita se minussa herättää, vaikka tunnen itseni vastaanottavaiseksi ja saavani paljon. Kun hyväksyn kyselemättä jotain jatkuvasti tapahtuvaa ja selittämätöntä, olen välitilassa, jossa musiikki todella painaa jossain.

(Musiikki voi toisaalta myös painaa konkreettisesti, sillä kuten jokainen siitä nauttiva tietää, se aiheuttaa joskus fyysisiä reaktioita: kyyneliä, kylmiä väreitä, hymyilyä, selän painumista kumaraan… Liikutaan alueella, jossa ääni saa muotonsa vastaanotossaan.)

Musiikki nousee nimen yli. En voi silti kiistää deskriptiivisyyden käsitettä täysin. Suhtautuisin teokseen toisin, jos se olisi nimetön tai sitä merkitsisi vain numero 1.

He Loved Him Madly on ensimmäinen raita tuplalevyllä Get Up with It, joka kuuluu mielestäni Davisin parhaaseen kauteen eli 70-luvun alkupuoleen. Albumi on myös hänen viimeinen studiossa nauhoitettu mestariteoksensa. Muutkin kappaleet ovat erinomaisia, vaikka eivät pääse aloituksen tasolle.

Get Up with Itin tenho perustuu siihen, että Davis on sähköistänyt trumpettinsa sekä soittaa urkuja ja yhdellä raidalla sähköpianoa. Lähestymistapa tekee albumista jännittävän kuunnella. Urut aloittavat myös He Loved Him Madlyn ja hallitsevat sitä. Vasta 11 minuutin kohdalla säkkipimeästä tulee lempeämpää utuista hämärää, sävy muuttuu tutummaksi fuusioksi ja puhallinsoittimet tuovat valoa. Viimeisillä minuuteilla vajotaan takaisin varjoihin, ei riemuiten mutta uhmakkaasti. Loppu tulee kuin kirveenisku.

On sääli, että uusien väylien tutkiminen kiinnostavasti jäi Davisilla tähän levyyn ja samoissa sessioissa nauhoitettuun funkimpaan On the Corneriin. Get Up with Itillä vanha puro löytää itselleen tutkimattoman reitin. Ihan kuin virta olisi ollut siinä aina, vaikka kokemus on uusi.

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme