Spoken word ei ole suosittua, joten sen parissa pinnalle nousu on hankalaa. Räpin parissa aloittanut ja muun muassa vanhoilla Tulenkantajien levyillä kuultu Dxxxa D on eittämättä Suomen tunnetuin spoken word -esiintyjä.
Helmi Levyjen julkaisema MÄÄÄN on Dxxxa D:n kymmenes albumi hieman laskentatavasta riippuen. Mukaan on mahtunut niin rajoitettua kasettipainosta kuin Uniikkikappale-nimellä tunnettu yhden kappaleen teos. MÄÄÄN taas on tuplamittainen vinyyli.
Joviaalin oloinen artisti ja erinomainen esiintyjä on uusimmallaan kenties parhaimmillaan. Taustalla ovat seitsenhenkisen Nukkehallituksen freejazz-musisoinnit, jotka improvisatorisen kuuloisesta luonteesta huolimatta noudattavat hallittua ja hillittyä ilmaisua. Soittimet vaeltavat toistensa päälle, varsinaisia kakofonian räjähdyksiä kuullaan vähän.
Ei ole ihme, että Dxxxa D kertoi tehneensä ja äänittäneensä levyn lyriikoita puolitoista vuotta. Niissä liikutaan tutuilla alueilla mutta tavanomaista harkitummin. Tarinankerronnassa ei ole löysää. Huumori on entistä mustempaa. Humoristinen sutkaus lähinnä terävöittää piikkiä.
Dxxxa D on aiemminkin kertonut rosaliksomilaisia murha- ja päihdetarinoita, mutta Schumin frendi vie voiton kaikista aiemmista. Seitsemän- ja puoliminuuttisessa kappaleessa monotonisella äänellä mutiseva tarinankertoja laskettelee tarinaa kaverinsa luona hengailevasta luuserista, todennäköisesti kertojan mielikuvituksen tuotteesta, jonka kohtalona on tulla ristiinnaulituksi, häväistyksi ja syödyksi. Näkökulma on murhaajan.
Löin sitä tyyppiä mailalla päähän, sen suusta tuli verta, se tippu lattialle, vitsi se alko sätkii ja raahasin sen seinän vierustalle seinää vasten, hain naulapyssyn, ammuin sen suun täyteen nauloja, sit meitsi nosti kädet vaakasuoraan ja ammuin nekin vittu kiinni seinään. Siinä se oli vittu kädet ojossa niinku joku vitun Jeesus. Tuijotti meitsii suoraan silmiin.
Kontrasti tämän jälkeen tulevaan, äänimanipuloituun Partaj!-kappaleeseen muodostaa levyn tunnekylmän pohjan, jonka jälkeen ahdistavimmatkin kappaleet tuntuvat valoisammilta. “Missä on jatkot?” kysyy koneääni, joka hehkuttaa elämän olevan bileitä ja pyllyn pyöritystä varten.
Vähemmän tehokas ei ole avantoon hukkuvan tekstisuunnittelijan viimeisistä ajatuksista kertova Copywriter. Kun runoilijan esitys käy yhä hitaammaksi ruumiin vajotessa yhä syvemmälle, Nukkehallituksen torvipörinät muuttuvat tajunnan halkaisevaksi vedeksi.
Inhorealismiksi en Dxxxa D:n kappaleita kutsuisi. Niissä on fantastinen, kärjistetyn groteski ote, jota ei ole tarkoitettu kuolemanvakavaksi. Tarinoiden minähahmo on harvemmin miellyttävä tyyppi, jonka mielipiteitä haluaisi allekirjoittaa vaan pikemminkin karikatyyri ihmislajin alhaisosta: alempiaan häikäilemättä hyväksi käyttävä porho, sinapit viiksillä muniaan ruoputteleva taksikuski tai vaimontappaja.
Hahmot ovat niin supliikin taitoisia, että kuuntelija huomaa joskus naureskelevansa heidän kanssaan eikä heille, mikä on aina tehnyt Dxxxa D:n musiikista yksisilmäistä poliittista paasausta mielenkiintoisempaa. Hahmot ovat kotoisin pimeältä puolelta, eivät yksin halpoja yleistyksiä vihollisiksi oletetuista.
Mietin Dxxxa D:n ja erityisesti MÄÄÄNin yhteydessä Ihmebantu-televisiosarjaa, jossa Tommi Korpelan pitkät monologit kertovat yhtaikaa sen, mitä kaikki salaa ajattelevat, mutta ovat samalla kauhistuttavan nihilistisiä ja armottomia, yksilökeskeisen arvoliberalismin karu, musta puoli, jossa yksilö tarkoittaa vain minuutta. Korpelan lipevyys inhottaa ja huvittaa samaan aikaan. Temppu ei ole helppo komiikassa, vielä vähemmän musiikillisesti.
MÄÄÄNillä on jonkin verran kevyemmällä alueella liikkuvia kappaleita, esimerkiksi raidalla Moi!, joka kertoo kiimaisista edesottamuksista koiranäyttelyssä. Vetäis huumeita ja nussis taas olisi tyypillinen huumoripläjäys, jos sitä ei olisi toteutettu vieraannuttavasti a cappellana. Artisti pärskii ja viheltää hidasta komppia omien höpinöidensä rytmiksi. Ratkaisu houkuttaa vertaamaan Captain Beefheartin Trout Mask Replica -klassikon muutamaan raitaan kuten The Dust Blows Forward. Isänmäään kahvat kajahtaa laukkakompin myötä komeana maalaiskonservatiivista ihannetta: Rosvot kiinni, rajat kiinni, turpa kiinni.
Valitettavasti ei taida tämäkään levy saada aivan sitä huomiota, jonka voisi ansaita edes sitä mahdollisesti arvostavilta. Kiinnostavan taiteen on taisteltava tilasta jo valmiiksi populaariin orientoituneelta medialta, joka kulttuurisivuillakin seuraa lähinnä samankaltaisuuksia, ilmiöitä ja trendejä löytöjen sijasta. MÄÄÄN on armoton levy ja paikoin sietämätön (Vetäis huumeita ja nussis) mutta siksi omaehtoinen ja kiehtova.
