Aurinkoontuijottelua-blogissa oli asiaa viihdekirjallisuuden lukijoiden kokemasta lukuhäpeästä.
Lukuhäpeä ilmenee siis niin, että viihdekirjallisuutta kuluttava henkilö ei uskalla tuoda esille mielihalujaan tai kokee tulevansa jotenkin muuten sorsituksi oletettavasti korkeakulttuuria suosivalla taidekentällä.
Luulin kirjoittaneeni aiheesta itsekin, mutta en nopealla syynillä löytänyt tekstiä blogiarkistosta. Kenties se on jossain luonnoksiksi jääneiden tekstien joukossa.
Kirjoitin seuraavan kommentiksi, mutta liian hankalaksi käynyt kirjautumisprosessi esti kommentin postaamisen. Niinpä laitan sen tähän.
Lisään yhden huomion, joka tulee mieleeni aina, kun on kyse niin kutsutusta tunnepuheesta.
Kuvaillessaan tunteitaan ihmiset käyttävät tunteiden nimiä. Järjestään jää kuvailematta, miltä tämä tunne kokijassaan tuntuu.
Häpeä on vahva tunne, joka ilmenee usein fyysisenä stressireaktiona. Kämmenet hikoavat, posket punottavat, ehkä kyyneleitä tulee silmiin tai ajatukset karkaavat. Ihminen voi käydä vaisuksi tai suuttua tai haluta paeta tilanteesta.
Näinkö viihdekirjallisuutta lukeva tuntee, kun tuntematon kysyy häneltä: “Mitäs luet?”
Vai olisiko kyseessä älyllistetympi reaktio, josta käytetään nimitystä häpeä, vaikka kyse on tavanomaisesta arkisesta toiminnasta? Ei ole epätyypillistä vältellä epämukavaa tilannetta tuntematta silti häpeää.
Niin voi tehdä jo siksi, että haluaa välttää raskasta keskustelua aiheesta, josta ei nyt vain jaksa. Tai siksi, ettei vain kiinnosta. Tai siksi, että ei viitsi keskeyttää lukutuokiotaan ventovieraan uteluiden takia. Nämä reaktiot voivat olla kytköksissä johonkin häpeän kaltaiseen, olla ehdollistettuja häpeän jatkeita, mutta ovatko ne sitä itseään?
Myös ahdistus on voimakas tunne ja sana. Olen kiinnittänyt sen käyttöön arjessa huomiota, myös omassa puheessani. Yhä useampi ihminen kuvailee ahdistuneensa jostain arkipäiväisestä epämukavuudesta. Kaupassa kassa katsoi liian tiiviisti silmiin ja se “ahdisti”.
No, tuskin useimmiten kuitenkaan. Tilanne oli vain epämukava hetken.
Sama kärjistynyt tunnepuhe näkyy muuallakin, mediassa ja arkikielessä. Asioita vihataan, rakastetaan, palvotaan, pelätään. Toki näidenkin tunteiden kokemisessa on spektrejä, mutta näitä varten on olemassa lievempiä tunneilmaisuja.
Poissa ovat sellaiset tunteet ja olotilat kuin tyytymättömyys, kateus, tyhjyyden tunne, mielihyvä, inho, vastentahtoisuus, epämukavuus, ujous, vitutus, pänniminen, murehtiminen, tylsistyminen, ihastus, ystävyys, pahat aavistukset, vaatimattomuus, ylimielisyys, ilahtuminen, uskollisuus, korkea mieliala, melankolia, synkistely, haikeus, nostalgia, kaipuu…
Ne on siivottu pois, koska kärjistävä retoriikka saa paremmin huomiota. On yksinkertaisempi sanoa, että jokin “ahdistaa” tai “hävettää” tai “siihen on ihan rakastunut”. Samalla keskustelu vääristyy jo lähtökohtaisesti pelkkiin tunnehuippuihin, jotka eivät mahdollisesti edes pidä paikkaansa.
Ei kuulosta teoreettisesti jykevältä sanoa, että “en halunnut näyttää ventovieraalle lukemaani kirjaa, kun siitä tuli vähän epämukava olo”. Se kun vihjaisi, että kyse ei aina ole sosiaalisesti luodusta paineesta. Sen sijaan kyse on aina häpeästä, liioitellusta tunnustuksellisuudesta.
