Pitkä ja tunteiltaan räiskyvä lista. Tässä kuussa kuuntelin mielestäni epätavallisen paljon erinomaisen hyvää musiikkia. Päädyin nyt ratkaisuun, jossa julkaisen näitä erillisen sivukategorian alla, etteivät ne tuki etusivua. Pidän näiden julkaisusta myös päiväkirjamaisista syistä, mutta eivät nämä tuonne varsinaisen sisällön joukkoon kuulu. Kuvassa Mountain.
Doss: Puppy 4:09
The S.O.S Band: Nothing But The Best 4:46
Miki Imai: オレンジの河 4:21
Yukika: Time Travel 3:19
Kitty Winter: Puerto 5:38
Monolink & ARTBAT: Return to Oz (ARTBAT Remix) 8:00
Oneness Of Juju: Liberation Dues 4:36
Oingo Boingo: Nasty Habits 4:08
Rupa: Aaj Shanibar 8:00
SAULT: Free 5:06
U2: New Year’s Day 5:36
black midi: John L 5:14
Can: Gomorrha 5:46
Wigwam: Lucky Golden Stripes and Starpose 6:37
Matt Berry: Woman 3:31
Mountain: Theme for an Imaginary Western 5:08
Lael Neale: For No One for Now 4:31
Natalia Lafourcade: Alfonsina y El Mar 9:15
Chrch: Dawning 19:16
William Basinski: dlp 4 20:11
Kas vain, kahden kuukauden pitkät listat kerralla. Kuvassa Fishmans.
Fishmans: Walking in the Rhythm 12:56
Oxbow feat. Kathy Acker: The Stabbing Hand 9:24
Sol Invictus: Gods 5:15
Gil-Scott Heron: Home Is Where the Hatred Is 3:20
Veronica Lipgloss & The Evil Eyes: 3:43
Hüsker Dü: Pink Turns to Blue 2:43
Ultra Violent: Crime for Revenge 1:52
MDC: John Wayne Was a Nazi 2:01
Gazm: Fuck You 1:08
Heccra: Patience 2:00
This Heat: Makeshift Swahili 4:01
Have A Nice Life: Hunter 9:43
Hypnopazûzu: The Crow at Play 7:39
Herbie Hancock: Rain Dance 9:16
Ween: Captain 3:59
Litku Klemetti: Tour de France 3:42
cLOUDDEAD: I Promise Never to Get Paint on My Glasses Again (1) 5:46
Soft Machine: Slightly All the Time 18:11
Sand: Sarah 10:40
Les Rita Mitsouko: Le petit train 5:48
Tommi Liimatta & Herttomiehet: Tarkoititko: heteromiehet 3:15
Fikret Kizilok & Sibel Sezal: Bu Kalp Seni Unutur mu 4:35
The Legendary Pink Dots: Bella Donna 4:08
Japan: Halloween 4:23
Litku Klemetti: Poikien kyyneleet 4:08
Organ: Itäväylä 3:11
NEU!: Für Immer 11:17
Serrini: 網絡安全隱患 3:11
Ellen Allien & Apparat: Do Not Break 5:12
Basic Channel: Presence (edit) 8:17
Sun Ra & His Arkestra: Where Pathways Meet 6:30
Altin Gün: Cemalim 4:03
The Savage Rose: White Swan’s Marriage Clothes 2:23
Robbie Basho: Kowaka D’Amour 9:57
Rachel’s: Family Portrait 5:42
Jotain aihetta käsittelevää musiikkia kutsutaan musiikinfilosofiassa deskriptiiviseksi. Aihetta siis kuvaillaan nimenomaan musiikin keinoin, sanoitukset eivät ole oleellisia. Aiheen määrittämiseksi taas ei vaadita kuin nimi teokselle.
Miles Davis on nimennyt yhden hienoimmista nauhoituksistaan He Loved Him Madlyksi. Tiedän sävellyksen nimen takana olevan tarinan: Duke Ellington sanoi usein rakastavansa yleisöään hullun lailla, ja kappale on omistettu julkaisuvuonna (1974) kuolleen Ellingtonin muistolle.
Musiikki itse kertoo toisen tarinan, jos sellaista edes on. En osaa sanoa, mitä tunteita Davis yrittää minulle välittää. Kappaleessa liikutaan surun ja pyhyyden laitamilla, mutta ei aivan. Siinä eksytään polulta matkalla hautajaisiin, mikä onkin kiinnostavampaa. Tämä ei ole mitään spirituaalista jazzia, johon Coltranen pariskunta erikoistui, yhtään sitä halveksumatta.
Sävellys on uhkaava, vaikka siinä ei ole mitään painostavaa, Ellington-kumartelun sijasta yli puolituntinen teos lähtee heti omaan suuntaansa ja kuulostaa jazzin lisäksi ambient-musiikilta, jota ei levytysvuonna oltu vielä virallisesti keksitty.
Kysymys kirjoitukseni otsikossa on abstrakti, mutta se kuvailee suhdettani sellaiseen musiikkiin kuin He Loved Him Madly. Kuuntelen Davisin sävellyksen aina tarkkaan. Tunnen suurta mielihyvää, mutta en osaa sanoa, mitä tunteita se minussa herättää, vaikka tunnen itseni vastaanottavaiseksi ja saavani paljon. Kun hyväksyn kyselemättä jotain jatkuvasti tapahtuvaa ja selittämätöntä, olen välitilassa, jossa musiikki todella painaa jossain.
(Musiikki voi toisaalta myös painaa konkreettisesti, sillä kuten jokainen siitä nauttiva tietää, se aiheuttaa joskus fyysisiä reaktioita: kyyneliä, kylmiä väreitä, hymyilyä, selän painumista kumaraan… Liikutaan alueella, jossa ääni saa muotonsa vastaanotossaan.)
Musiikki nousee nimen yli. En voi silti kiistää deskriptiivisyyden käsitettä täysin. Suhtautuisin teokseen toisin, jos se olisi nimetön tai sitä merkitsisi vain numero 1.
He Loved Him Madly on ensimmäinen raita tuplalevyllä Get Up with It, joka kuuluu mielestäni Davisin parhaaseen kauteen eli 70-luvun alkupuoleen. Albumi on myös hänen viimeinen studiossa nauhoitettu mestariteoksensa. Muutkin kappaleet ovat erinomaisia, vaikka eivät pääse aloituksen tasolle.
Get Up with Itin tenho perustuu siihen, että Davis on sähköistänyt trumpettinsa sekä soittaa urkuja ja yhdellä raidalla sähköpianoa. Lähestymistapa tekee albumista jännittävän kuunnella. Urut aloittavat myös He Loved Him Madlyn ja hallitsevat sitä. Vasta 11 minuutin kohdalla säkkipimeästä tulee lempeämpää utuista hämärää, sävy muuttuu tutummaksi fuusioksi ja puhallinsoittimet tuovat valoa. Viimeisillä minuuteilla vajotaan takaisin varjoihin, ei riemuiten mutta uhmakkaasti. Loppu tulee kuin kirveenisku.
On sääli, että uusien väylien tutkiminen kiinnostavasti jäi Davisilla tähän levyyn ja samoissa sessioissa nauhoitettuun funkimpaan On the Corneriin. Get Up with Itillä vanha puro löytää itselleen tutkimattoman reitin. Ihan kuin virta olisi ollut siinä aina, vaikka kokemus on uusi.
