Joukko koostuu stereotypioista. Siksi tunnen epäilyksiä, kun julkisuudessa pyydetään tiedostamaan esimerkiksi vähemmistöjen asema tunteikkuuden kautta.
Tunnen vahvasti niin elävässä elämässä kuin taiteessa yksilön puolesta. Yksilön kautta epäoikeudenmukaisuus aukeaa paremmin. Tilastot aukaisevat tilanteen, mutta kunnollinen artikkeli uhreista aukaisee surun ja kokemuksen.
Kun minua pyydetään samastumaan tunteella esimerkiksi ideamaailman saamelaiseen tai afroamerikkalaiseen tai jopa idean itsensä kanssa (saamelaisuuden, afroamerikkalaisuuden), ajatus tuntuu väärältä.
Se on liian lähellä rasismia, jossa ihmistä kohdellaan ensisijaisesti osana stereotyyppistä ryhmää, ei itsenään. Sen lisäksi se olettaa ryhmien olevan epäilyttävän muuttumattomia.
Ryhmistä ja heidän koettelemuksistaan voi puhua yleisellä tasolla, kuten mainitsemani tilastot osoittavat. Samastumisleikin torjuminen ei tarkoita empatian kuolemista. Pidän erilaisten ihmisten tasaveroista ja oikeudenmukaista kohtelua ihannetilana.
Se ei toteudu leikkiessäni ymmärtäväni olkinukkea. Raivokas ja samastumaan pakottava tunnepuhe tiukasti rajatuista ryhmistä ei rohkaise muutoksiin vaan on saarnaavaa ja epäkäytännöllistä.
Tunteet eivät ole väärin. Jokaisella on niihin oikeutensa, kuten on kuoliaaksi asti toisteltu. Ne voivat silti olla irrationaalisia. Oikeus ei tarkoita samaa kuin hyvä. On eri asia tuntea vapaasti kuin perustaa tunteeseensa hyvä väite.
*
Saamelainen elokuvantekijä Marja Helander kritisoi aikataulutusta, kun hänen lyhytelokuvansa Maan sisällä linnut (2017) esitettiin Sodankylän elokuvajuhlilla saamelaisuutta eksotisoivan Valkoisen peuran (1952) alkukuvana.
Ohjaaja toivoi Valkoista peuraa ennen kerrottavan, ettei filmi ole totuus saamelaisista. Oletus siis oli, ettei katsomossa istuvien cinefiilien kriittinen ajattelu yllä valkokankaalle asti.
Faktat kannattaa tarkistaa, kun kyse on dokumenteista, jotka esittävät itsensä totuuksina. Valkoinen peura esittää kuitenkin itsensä satuna, jollaisena sen ymmärsivät jo aikalaiskatsojat 50-luvulla niin Suomessa kuin maailmalla. Sen moodista ei voi erehtyä.
En usko olevani kovin pielessä, jos kirjoitan, että saamelaisten asia ei kiinnosta juuri ketään muita kuin saamelaisia. Sen täytyy kamppailla huomiosta monen muun asian kanssa, joiden puolesta puhuminen tuntuu ihmisistä, yksilöistä, kiinnostavammalta.
Edellistä ei ilkeäisi kirjoittaa, koska kunnon ihmisen kuuluisi puhua kaikkien puolesta ja kieltää ryhmien välinen arvottaminen jopa omalla, subjektiivisella tasolla, koska se mielletään rasismiksi. Liberaalissa ihanteessa kaikille on oltava saman verran aikaa.
Yhdet vähemmistöt ovat silti useimmille tärkeämpiä kuin toiset. Suomessa saamelaiset eivät taida olla edes kansakunnan top viitosessa.
Kunnollisetkin ihmiset eivät pysty sisällyttämään sydämeensä kaikkia alistetuiksi tulleita. En tarkoita, että tämä olisi oikeudenmukaista. Niin vain on, koska yksilö ei ole Jumala.
Kun raja tulee vastaan, kutsutaan sitä piilorasismin paljastumiseksi. Oikeasti on tilannekohtaista, kuinka paljon kyse on rasismista ja kuinka paljon ihmisen rajallisuudesta. [1]
Jako ei mene niin, että on yhtäältä kaiken sallivien liberaalien joukko ja toisaalta kaiken kieltävien konservatiivien. Ymmärryksen raja loppuu usein samaan kohtaan kuin omien viiteryhmien raja. Samasta syystä Valkoinen peura ja Helanderin elokuva luultavasti läntättiin yhteen. Se on ratkaisuna mielikuvitukseton mutta ei sanasodan arvoinen.
*
Jonkun olisi ollut hyvä kysyä, miksi Helander ei vaatinut varoitusselitystä oman elokuvansa alkuun? Epämukava vastaus on, että hän kokee edustavansa elokuvallaan yleisesti viiteryhmälleen kelpaavaa totuutta, jota kelpaa esitellä.
Vähän häijympi voisi kysyä, miksi 10 000 euron Risto Jarva -palkinto kelpasi ohjaajalle? Entä viisivuotinen taiteilija-apuraha? Jos taide-elokuvissa käyvällä väestöllä ei ole rahkeita ymmärtää Valkoisen peuran fiktiivisyyttä, tuskin nämä ymmärtävät Helanderin elokuvaa palkintojen arvoisesti. Tarpeeksi suuri rahatukko on äkkiä signaali ymmärryksen lisääntymisestä.
Miksi taiteilija huolehtii siitä, että fiktiiviset teokset esittävät asiansa viiteryhmän saneleman korrektiuden mukaisesti? Taideteoksilta poikkeuksellisuutta etsivän korviin tämä kuulostaa lähtökohtana tylsältä, persoonallisuudesta riisutulta.
Edellä mainittu on käytännön näpertelyä. Suurin epäilykseni on, ettei joukkoja voi ymmärtää tunnetasolla kukaan, edes ihminen joka kuuluu niihin. Eivät aivopestytkään ole psykologian asiantuntijoita.
Massojen ajattelu on yksilöiden keskimääräisyydestä johdettua. Joukko on iso keskinkertainen yksilö. Kukaan tavallinen ihminen ei voi edustaa tällaista puhtaimmillaan. Silti vain yksilön kautta joukon toiveita voi edes yrittää ymmärtää.
Sen sijaan moni vaatimus huomiosta joukolle on pohjimmiltaan vaatimus huomiosta itselle. Olemme kiertäneet täyden ympyrän.
[1] …ellei tulla tulokseen, että ihmisen rajallisuus on aina rasismia. Pidän tätä päätelmää keskustelun ja asetelmien kannalta epäterveenä.
Tokyo Idols on Kyoko Miyaken 2017 BBC:lle valmistunut dokumentti pääasiassa teini-ikäisten tyttöjen pyrkimyksistä päästä eteenpäin japanilaisella musiikkialalla. Pop-laulajuuden paketti on vielä pidemmälle kehitetty kuin läntisessä idolikulttuurissa. Laulu ja tanssi ovat vasta alkua, kun idolit kilpailevat toisiaan vastaan fanijoukkojensa tuella erilaisia pienissä ja suurissa kisoissa.
Suurien idolien menestys on valtakunnallinen rahapaja (merkittävin bändi lännessäkin tunnettu AKB48), monilla taas ei ole kuin 20 uskollisen ja keikalta toiselle seuraavan fanin joukko, käytännössä pieni kultti.
Turkkalaisesti räkä ja muut eritteet naamasta valuvia ihmisraunioita ei kuvissa nähdä, mutta dokumentin keskushahmoksi nousevaa Rio Hiiragia itkettää välillä. Nuorta naista käy sääliksi. Työ vaikuttaa raskaalta. Oheiskrääsää painatetaan ja myydään. Netissä on päivittäin erilaisia meikki-, ruokailu- ja muita striimejä, joissa fanit voivat antaa rahaa. Faneja, useimmiten miespuolisia, tavataan myös kättelyjonoissa.
Jonot vastaavat Suomessa tutumpia nimikirjoitusjonoja. Pientä summaa vastaan fanit voivat kätellä hetken idoleitaan ja vaihtaa muutaman mukavan sanan. Tutkijoiden mukaan tapaamisissa on seksuaalinen vivahde, koska sukupuolien välinen kosketus oli vielä joitain vuosikymmeniä takaperin Japanissa tabu.
Tytöt, nuorimmillaan 13- tai 14-vuotiaat, jopa 10-vuotiaat, ovat omien sanojensa mukaan valmiita antamaan faneilleen paljon. Dokumentin keskiössä on vanhemman miehen ja nuoren naisen valtadynamiikka, mikä on erikoista myös siinä mielessä, että suuret ikäerot parisuhteissa ovat Japanissa epätavallisia, on vanhempi osapuoli mies tai nainen.
Dokumenttia on kutsuttu useampaankin otteeseen sleazyksi. Taustalla on oletus siitä, että artistit eivät osaa puolustaa itseään ja että fanien kiinnostus on ensisijaisesti seksuaalista. Huoli on perusteltu 10-vuotiaiden tapauksessa, mutta en olisi yli parikymppisten, perheiden turvaverkkoihin luottavien naisten tapauksessa joka asiasta samaa mieltä.
Tokyo Idols ei pääasiassa ole sävyltään tuomitseva vaan tarkkaileva, vaikka elokuva ei näytäkään, että aivan yhtä supersuosittujen miesidolien yleisöt ovat vuorostaan naisia kaikista ikäluokista, jotka osallistuvat aivan yhtäläisellä innolla kättelyjonoihin.
Eikä voi kiistää, etteikö joukko miehiä, teineistä kaljuuntuviin keski-ikäisiin, palvomassa neitseellisyyden ideaa edustavia yläkoululaisia ja lukiolaisia tuntuisi vieraannuttavalta… Koska se on näin avointa, ei niinkään siksi, etteikö sitä tapahtuisi kaikkialla.
Mitään pahaa ei lähtökohtaisesti ole siinä, että aikuiset miehet kuuntelevat nuorten tyttöjen tekemää musiikkia ja fanittavat, mutta lännessä on totuttu siihen, että asiaa pitäisi myös hävetä tai että sitä ei saisi tuoda esille. Monen artistin lahjakkuus kiistatta on seksikästä, on kyseessä mies tai nainen, eikä näitä kahta piirrettä voi aukottomasti erottaa toisistaan.
Valitettavasti esiintyjien todelliset kyvyt tuntuvat joskus olevan idolikulttuurissa toissijaisia söpöyden rinnalla, mutta tämä pätee moneen pop-muusikkoon muutenkin. Onko esimerkiksi Rihanna naisten ja vähemmistöjen asemaa olemuksellaan esiin tuova pop-kuningatar, jonka menestys on yksin syy kunnioitukseen, vai seksillä itseään myyvä, unohdettavia ralleja työstävä tuote? Kysymys on retorinen, idoli on molempia eri ihmisille.
Mietin katsoessani myös länsimaisten nörttien esimerkiksi Patreonissa rahoittamia naisia, jotka pukeutuvat suosikkipelihahmoiksi, ja levittävät haarojaan kameran edessä. Siihen verrattuna dokumentissa esitellyt vanhemmat miehet vaikuttavat kiltimmiltä. Ennen kaikkea heillä on kasvot, joilla he esiintyvät kameroiden edessä rehellisesti. Pelisäännöt tuntuvat olevan ainakin osalle idoleista selvät. He ovat faniensa keskiössä, ja suhde on vuorovaikutteinen. Idoli tekee parhaansa fanien viihtyvyyden eteen, mihin ei vaadita oikeastaan muuta kuin pari ystävällistä sanaa ja suosikkibiisien vetäminen. Fanit tukevat idoleitaan kannatustansseilla, katutason markkinoinnilla ja käytännön asioiden järjestelyissä.
Etnografiset dokumentit asettavat katsojan vaikeaan asemaan. Missä menee raja siinä, että voimme kulttuurisesti vaatia toiselta, täysin eri historiasta tulevalta kansalta samaa kuin vaadimme itseltämme (vaikka jätämme näppärästi huomiotta oman yhteiskuntamme vastaavia tapoja vain siksi, että pidämme niitä normaaleina), siihen en osaa vastata. Japani oli toisen maailmansodan jälkeen käytännössä kolonisoitu. Silti se on onnistunut säilyttämään omalaatuisen ytimensä. Pitäisikö heidän omaksua viihdekulttuurin lisäksi länsimaiset ajatusmallit? Ehkä. On paljon huonompiakin ajatuksia omittu. Toisaalta, koska liikutaan moraalisesti niin harmaalla alueella, länsimaisuuden asettaminen standardiksi tuntuu erityisesti liberaalien puheissa itselleen sokealta kulttuuri-imperialismilta eli juuri siltä, jota pitäisi kuulemani mukaan vastustaa, jos haluaa olla hyvä ihminen.
Tyttöjen fanittaminen liittyy kulttuurisiin termeihin moe ja kawaii. Ensimmäinen kuvaa kauniin nuoren naisen – bishôjo – herättämää tunnetta erityisesti mangassa, animessa ja videopeleissä, toinen söpöyden ihannetta yleensä. Moe eroaa esimerkiksi eroottisuudesta siinä mielessä, että ihastus on todellinen mutta seksuaalisuudella ei tarvitse olla siinä osaa eikä arpaa. Idolien ja fanien välinen kättely kuvataan dokumentissa seksuaaliseksi oikotieksi. Näin on varmasti joidenkin tapauksessa, mutta sen on jatkuessaan mahdollista saada myös uusia ulottuvuuksia, jossa eroottisuus muuttuu osaksi taustahälyä.
Länsimaisessa, erityisesti yhdysvaltalaisessa, mielipidekirjoittelussa on tapa käsittää japanilainen naiskäsitys pelkästään seksuaalisena objektifikaationa. Tämä ei ole nappiin osuva luonnehdinta, ja se toistuu valitettavasti lehdissä, joiden kirjoittajat ovat tietoisia omista ideologioistaan mutta eivät japanilaisesta kulttuurista. Nuoret naiset ovat myös yhteiskunnassa vapaimpia ilmaisemaan itseään, ja moni rooliinsa ja työuraansa jähmettynyt miesfani voi enemmän haluta olla nuori nainen kuin himoita tätä – eli kaipaa irrottautumista konservatiivisista lokeroista kohti yksilöllisempää elämää. Feminististä tai ei, tätä tulkintamahdollisuutta pyörittelee myös Tokyo Idols.
Idolikulttuuriin osallistuvat tietävät ulkopuolisia paremmin kyseessä olevan leikki. Kyse on fantisoinnista, joka on avoimen formalistista. Säännöt ovat selkeät, ja niille on omat rajansa, jotka leikkiin osallistuvat tietävät. Eräs miehistä, joka vaikuttaa krääsän täyttämässä yksilössään luuhatessaan säälittävimmältä, toteaa, että ei ole hullu vaan rationaalinen ihminen. Hän ymmärtää, että idolisoi mielikuvaa. Todellinen ihminen elää kuvan takana toista elämää.
Siitä moessa on kyse, mielikuvasta ja siihen ihastumisesta. Tätä kritisoi dokumentissa haastateltu sosiologi, joka huolehtii siitä, etteivät nuoret miehet etsi enää oikeita parisuhteita. Näkökulma on konservatiivinen, sillä vapaus olla valitsematta ura ja perhe on eräänlainen klassisen liberalismin valintojen maailman huipentuma. En kirjoita tätä puolustellakseni vaan ymmärtääkseni. Mielipiteeni on lähempänä sosiologia, sillä pidän loputonta fantasioihin upottautumista vahingollisena.
Kulttuurierot paljastavat oikein käsitettyinä jotain aina myös omaksi mieltämästämme kulttuurista. Länsimaissa korostetaan sisäistä kauneutta, mutta käytännössä asiat ovat ihmisten mielestä usein juuri siltä miltä ne näyttävät. Likaisia ajatuksia ei ole olemassa, jos niitä ei sanota ääneen.
Japanilaisetkin ovat toki tottuneet näyttämään faniutensa lähinnä tietyissä paikoissa ja tietyille ihmisille, mutta tähän on tulossa dokumentin mukaan muutos. Klisee on, että Japanissa arvostetaan muodollisia tapoja, länsimaissa käytöstapojen ja muodollisuuden merkitys on vähäisempi.
Johtopäätös on, että japanilaiset ovat pinnallisempia kuin “me”. Tämä on väärinymmärrys. Hienovaraisten vihjeiden ja kohteliaiden tapojen sisälle on koodattu suoraviivaisempia ehdotuksia.
Täällä moni pettyy, kun julkisuuden henkilö paljastuu yksityiselämässään virheelliseksi ja jopa pohditaan asiaa, koska luulemme ulkoisten eleiden tarkoittavan samaa kuin todellisuus. Japanissa taas on aina ollut eri käsitteet ulkoiselle (tatemae) ja sisäiselle (honne) elämälle, josta tapakulttuuri heijastaa tietoisesti ensimmäistä.
Samalla ymmärretään, että se, mikä tapahtuu sisällä, on eri asia ja läheisimpien ihmisten kesken merkityksellisempää kuin se, mikä tapahtuu ulkona. Yksityisyyden ja julkisen pelin rajat ovat selkeämmät kuin lännessä, jossa yksityistä ja julkista läträtään iloisesti sekaisin sen kummemmin moraalisia ulottuvuuksia pohtimatta, jolloin kysymys pinnallisuudesta muuttuu monimutkaisemmaksi.
Ero nörttikulttuureissa Japanin ja lännen välillä on hyväksyttävyys. Japanissa otaku – jonka alaryhmäksi wotan, idolifanin, voi mieltää – on ollut perinteisesti halveksuttava ihmisryhmä, undergroundia. Dokumentin mukaan otaku-kulttuurista alkaa tulla vähän kerrassaan valtavirtaa eli kehitys on sama kuin länsimaissa.
Kieltämättä tätä on syytä vastustaa, koska nörttikulttuuriin liittyy yletön kulutusteollisuuden ihannointi. Tyttöjen jatkuvaa ihkuhymyilyä enemmän minua vaivaa heidän asettamisensa jatkuvaan keskinäiseen kilpailuasetelmaan ja fanien rahojen tuhlaaminen muovikrääsään ja muuhun nonsenseen, josta suurimmat rahat käärivät kasvottomat managerit ja muut puliveivarit.
Onko feminismillä tehtävää Japanissa? On. Silti elokuva antaa idolien yleisöistä turhan yksituumaisen kuvan. 10-vuotiaiden tyttöjen bändiä fanittavien möreä-äänisten ukkojen joukot ovat ahdistavia, sen sijaan Rion fanit tuntuvat sankariaan aidosti kannustavilta työmyyriltä, tavallista innokkaammilta musiikkifaneilta, jotka eivät ole epätyypillisiä missään päin maailmaa.
Artistin täyttäessä 21 vuotta, katsojasta tuntuu hyvältä katsoa hänen liikuttunutta esiintymistään kyyneleet silmissä mukana laulavien fanien joukolle. Dokumentin sympaattisin mieskasvo on Rion ykkösfani. Hän jättää keski-iän kynnyksellä sararimanin työnsä ja perustaa oman yrityksen taloudellisesti epävakaana aikana idolinsa inspiroimana. Hän ikään kuin ryhtyy idolikseen ja alkaa viimein elää.
Dokumentissa haastateltu Rion perhe ymmärtää, että nuori nainen on oman valinnan tehnyt työntekijä eikä seksinukke. Äiti huolehti aluksi mutta nyt jännittää mukana. Nuoruudessaan kitaraa soittanut isä hieroo tyttären kipeitä lihaksia ja kannustaa oman tien kulkemiseen.
Kenellä tahansa on oikeus periaatteessa valita mitä tahansa, mutta samalla Suomessakin naisten urasuuntautumista kliseisille aloille voivotellaan. Vastausta etsitään patriarkaatista. Niin ovat täällä tehneet niin työnantajat kuin tilastokeskus, joskin käyttäen sanaa “asenteet”.
Todellisuudessa valintojen takana olevia syy-yhteyksiä on hankala osoittaa. Tyttö voi vallan hyvin ajatella, että hänellä on mahdollisuus olla liikennelentäjä tai tietokonekoodari, mutta mahdollisuus riittää, jos oikeasti häntä ei vain kiinnosta. Hän voi tyytyä vapaan valinnan ajatukseen, mitä suurempaa vapautta ihminen realistisesti tuskin voi saavuttaa, ja sitten valita olevansa jotain stereotyyppisesti naisille miellettyä. Luultavasti samasta syystä tytöt Tokyo Idolsissa haluavat olla idoleja, eivät yrittäjiä, vaikka ovat käytännössä kumpaakin. Jälkimmäinen on yksinkertaisesti saatanan tylsän kuuloista pop-tähteyteen verrattuna.
Jyri Majuri kirjoitti ansiokkaasti dokumentista Laajakuvassa.
Tänään julkaisin Laajakuvassa kritiikin tositapahtumiin perustuvasta The Disaster Artistista. Moitin kirjoituksen yhteydessä sitä, että ristiriitaisten ihmishahmojen sijasta elokuva tarjoaa yksioikoista altavastaajaromantiikkaa ja amerikkalaista unelmaa.
Miksi tämä häiritsee minua niin paljon? En halveksu onnellisia loppuja enkä kuvauksia ilosta. Olen yleiseltä elämänasenteeltani optimisti, vaikka sitä ei ehkä voi päätellä kirjoituksistani.
Minua häiritsee enemmän se, että tarinan loppu pyhittää keinot, sillä en pidä päämäärän saavuttamista tärkeämpänä kuin siihen pääsemiseksi tehtäviä asioita.
En usko ironisessa mielessä käytettyyn “väärin sammutettuun”, koska sammuttaa todella voi väärin; sellaisella tavalla, että liekki syttyy pian uudestaan.
Yhteiskunnallisessa kontekstissa väärin sammutettua käytetään, kun ongelma ratkaistaan, mutta käyttäen keinoja, jotka eivät ole sosiaalisesti hyväksyttyjä. Toisin sanoen sitä käytetään ironisoiden, jos joku besserwisser tuomitsee laatikon ulkopuolella ajattelun, joka johtaa tuloksiin.
En väitä, ettei ratkaisuilla olisi merkitystä, mutta keinot niihin pääsemiseksi jäävät myös elämään. On esimerkiksi eri asia ratkaista ongelma rautanyrkillä kuin demokratialla, koska se viestii, että pakkokeinot ovat hyväksytty tapa ratkaista mitä tahansa.
Ongelman ratkaisuun käytettävillä keinoilla on siis yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin itse ratkaisulla.
Siksi The Disaster Artistissa rasittavaa ei ole sen optimismi, vaan että se oikeuttaa optimismillaan todella tapahtuneet ikävät asiat ja siivoaa ne maton alle.
Kontekstilla on merkitystä. Jos elokuvassa kerrottaisiin fiktiivisistä ihmisistä ja heidän tekemästään fiktiivisestä elokuvasta, en suhtautuisi asiaan samalla vakavuudella. Koska kirjan lukeneena tunnen vaihtoehtoiset näkemykset, muuttuu elokuva silmissäni huonommaksi tyytyessään mitä tavanomaisimpaan ja tuhat kertaa nähtyyn ratkaisuun.
On eri asia tehdä fiktiota kuin tehdä fiktiota ja taipua tylsään kolmen näytöksen dramaturgiaan – tai tehdä fiktiota ja valehdella.
“Ei taida kertoa jatkosodasta.” – Äitini kuultuaan kirjan nimen
*
Satiiri omaksuu ivaamansa kohteen tavan kommunikoida ja kärjistää ilmaisuja paljastaakseen kohteensa pohjimmaisen naurettavuuden.
Avantgarde rikkoo totunnaisuuksia.
Jatkosota-extra (2017) on absurdi poliittinen satiiri. Näin lukee kannen sisäliepeessä, se ei välttämättä tarkoita mitään. Sanakolmikko poimitaan jokaiseen kirjaa käsittelevään arvioon. Kukaan ei tyydyttävästi täsmennä, mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa.
Avantgarde ja satiiri Jatkosota-extrassa omaksuu salaliittoteoreetikkojen kärjistykset armottomalla tavalla, jolloin lukijan vastaanotto muuttuu änkytykseksi.
Jaakko Yli-Juonikas on kauhukirjailija.
*
Tämä on viime vuoden kirjallisuustapaus, joka ei ole jysähtänyt tietoisuuteen yhtä kovaa kuin toinen kokeellinen Finlandia-ehdokasmammutti, Miki Liukkosen O (2017). Epäilen Jatkosota-extran pitkän kantaman vaikutuksen olevan isompi.
En ole O:ta vielä lukenut, koska Liukkosen edellinen romaani Lapset auringon alla (2013) ei ollut kiinnostava vaan Houellebecq/DeLillo-sekamelska. Se oli yksinkertaista ja keskenkasvuista proosaa, joka halusi naamioitua vaikeaksi. Pelkään saman trendin jatkuvan, koska tämä uusin on ilmeisesti DFW-romaani.
Jatkosota-extra taas on Pynchonia mutta ei pastissi vaan oma kaaoksensa.
Kirja on kertomus maailmasta, jossa kaikki hourupäisimmät oikeistolaiset salaliittoteoriat ovat totta. Samalla Suomen kansallinen turvallisuus on uhattuna. Fiktiiviset henkilöt ja oikeilla nimillä esiintyvät tosielämän poliitikot seikkailevat laajassa hahmogalleriassa.
Kihelmöivän houkuttelevaa ja pikkuporvarillista olisi julistaa, että Jatkosota-extra ei ole kirja vain perussuomalaisuuden ja laajemmin maailmanpolitiikan esiin nostamista ilmiöistä, vaan se irvailee yleensä politiikan retoriikalle. Se olisi väistöliike.
En tarkoita, että Yli-Juonikas on saarnaaja tai että teos ei olisi monimuotoinen ja -mutkainen, vaan että kirjan kiinnostuksen kohde on rönsyilevä mutta rajattu, niin kuin valtavat sosiaaliset ilmiöt yleensä ovat. Kirja olisi huonompi, jos se olisi vain yksi kertomus politiikasta yleensä.
Jatkosota-extrassa kuvataan muitakin poliitikkoja kuin oikeistolaisia, mutta sisältö suodatetaan höyrypääteoretisoinnin lävitse. Vaikka teos vaihtaa genreä tiuhaan tahtiin, vainoharhainen konservatismi on sen moodi.
Jokainen kirjan henkilö epäilee jonkin taustalla olevan jotain. Sävy on tieteellistä vakavuutta tavoittelevaa valeuutisten, omiaan horisevien kommenttipalstojen ja chauvinismiin taipuvaisten foorumien kiukkua. Välillä hypätään valkoisen Suomen vanhahtaviin poikainseikkailuihin ja sotamuisteloihin.
Samassa paketissa ovat ajan oikeistopoliittisen vaikuttamisen merkit, koko herkkulautanen: feminismin pelko, uhkailu Internetissä, kulttuurimarxismista puhuminen, ideologioiden palvelukseen valjastetut uudissanat. Pepe-sammakot, false flagit ja muut löytyvät sanoina ja kuvina.
Jatkosota-extran satiirisin kärjistys, pilkattavan kohteen puhetavan omaksunta, on tehdä totta huhuista [1]; sivut ovat ähkyyn asti täynnä merkintöjä exoskeleton-kaupoista, mädättämisestä ja kaikelle paitsi ihmisaivoille näkymättömiä signaaleja lähettävistä tuulimyllyistä. Ei ole epäilystä, etteivätkö kaikki poliittisesti absurditkin väitteet olisi elävää todellisuutta.
Kirjoitin, että Yli-Juonikas on kauhukirjailija. Edellisessä kappaleessa perusteet. Kirjan ahdistavuus syntyy samasta lähteestä kuin sen huumori.
*
Poliittisia menestystarinoita ei enää luoda voileipätarjoiluilla ja vaalikahveilla vaan Facebook-algoritmeilla ja nettiaktivismilla: 4chanissa, Uuden Suomen blogeissa, Twitterin häikkätileillä, Homma-forumilla ja Redditissä.
Alleviivauksen vuoksi Teuvo Hakkarainen puhuu sulavaa ranskaa kera knallin ja sateenvarjon. Varsinaiset veikeilyt ovat osoittelevuudessaan silkkaa Pahkasikaa, mutta niiden toistuvuus osoittaa pian, ettei tarkoitus ole vain kertoa niin sanottua vitsihuumoria, vaikka monille sanavalinnoille tyrskähdinkin.
Mukana on myös irrationaalisissa paikoissa esiin tulevia hymiöitä, merkkihenkilöiden vääriä nimiä ja elinvuosilukemia, meemihokemia, sanojen hatusta vedettyjä etymologisia juuria ja muita valheita.
Teemojen lisäksi mukana on siis kieltä, jota ei Suomessa ole tavattu yhdistää korkeakirjallisuuteen, koska jälkimoderni tuli meille vuosikymmeniä myöhässä. Nettiyhteisöllisyyteen sorvattu kieli tunkee lonkeroitaan yleiskieleen.
what mind perseän karvoista
Hän, joka ei ymmärrä blogien ja foorumeiden kielen kehitystä ja kuinka netti kannustaa omiin päättömiinkin jorinoihin, ei luultavasti tajua tästä kirjasta mitään. Tarkoitan, että lukeminen vituttaa useimpia varmasti, vaikka Yli-Juonikas on moniäänisen tekstin luojamestari jopa kansainvälisellä tasolla. Epäilen, että moni Imagen lehteilijä tapailee trenditeosta läpi raudan maku suussa ja kivun tähdet silmissä välkkyen, koska tästä kuuluu tykätä ja esittää olevansa mukana vitsissä. Loput eivät uskalla tunnustaa. Suomalaiset ovat huonoja ironisoimaan. Mille ei voi nauraa, siitä on vaiettava. [2]
*
Hashtagit ja hymiöt ilmestyvät romaanin kieleen jatkuvasti ja rikkovat tekstien repliikkejä kirjallisiksi, estävät puhutun kuvitelman eli etäännyttävät lisäämällä puheeksi väitettyyn toisen puheemme, puhelin- ja tietokonekielemme horinaa. Henkilöt puhuvat toisilleen, ja kesken repliikin auto-correct tekeekin virheen.
Internet-linkit ovat mukana ja muuttavat tekstin kokonaiskuvaa lukuhetkellä, retrospektiivissä. Linkkejä voi kokeilla itse. Otantani perusteella ne toimivat. Näin erään hahmon repliikissä, joka kuulostaa mielipidekirjoitukselta:
Kuvaavana esimerkkinä voidaan mainita Karjalan prikaati, jonka viimesyksyisestä n. 1800 alokkaan saapumiserästä palveluksen keskeytti kahden viikon jälkeen n. 700 alokasta eli lähes 40 prosenttia. Tilannetta voi siis liioittelematta kutsua katastrofiksi paitsi suomalaisen kansanterveyden, myös maanpuolustusresurssien kannalta. http://bit.ly/1pyJSWk
Karjalassa todella on muuta maata suurempi varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä, prosenttiluvut eivät toki ole noin isoja. Näin kirjoitettu asemoi itsensä toden ja dystopisen liioittelun väliin. Linkin takana odottaa jotain, joka tuo tekstiin lisäsävyn. YouTube-kanavan nimi on Memory Hole, joka liittyy Wikipedian perusteella kirjan teemoihin:
A memory hole is any mechanism for the alteration or disappearance of inconvenient or embarrassing documents, photographs, transcripts, or other records, such as from a website or other archive, particularly as part of an attempt to give the impression that something never happened.
Arvatkaapa kuulkaa, näin tapahtuu kirjan juonessa.
50-luvulta asti presidenttinä olleen Eeli Sinistön uudenvuodenpuheen linkin takana on James Hirvisaaren Väärentämätön evankeliumi. Eeli Sinistö viittaa ITE-taiteilija ja mystikko Elis Sinistöön.
Ja niin edelleen.
Kaikki ei ole Internetiä. Mukana on Yli-Juonikkaan edellisen suurtyön, Neuromaanin (2012), kaltaisia viittauksia oikeisiin kirjoihin, kuten Jussi Niinistön tietoteoksiin tai jo mainittuihin konservatiivisiin nuortenlukemistoihin, esimerkkinä Lahja Aallon Karhumies Tarsa (1940). Tai Neuromaaniin itseensä.
Jälkimoderniin kuuluu, että eräs katkelma “jatkuu sivulta 601”. Sivulla 601 on tietysti valkoisen avaruus. Siihen voi vaikka kirjoittaa omiaan. Samassa paketissa on valokuvia, ristikko, iltatyttö, nuotteja (inspiraation löytää esimerkiksi kirjailijan blogista, jossa myös James Hirvisaaren mystiset taipumukset nostetaan esille).
*
Onko se hyvä. Jatkosota-extraa on vaikeaa lukea ilokseen minulle mieleisellä tavalla. Tyhjä lause: kirja haastaa tavan lukea, ainakin jos jälkimoderni ei ole tuttua. Ymmärrän Yli-Juonikkaan tavoitteen kirjoittaa kirja, jonka haluaa lukea uudestaan. Siksi kirjassa on vaihtoehtoisia reittejä kuten Neuromaanissa, se mahdollistaa katkelmallisen lukemisen, sen tarjoamista lähdetiedoista voi intohimoinen antikvariaattien kiertäjä koostaa itselleen kokonaisen kirjaston referenssipuuksi.
Teksti on ainakin yhdellä tavalla voitokasta. Olen lukemista seuraavina päivinä löytänyt kirjan ulkopuolisesta maailmasta osin tarkoituksella ja myös kasautuvassa määrin sattumalta lukuisia yksityiskohtia, jotka putkahtavat muodossa tai toisessa teoksen sivuilla kuin pienet sienten lakit.
Jatkosota-extra ei ole esine vain designiltaan, vaan se on nimenomaan esine tässä maailmassa. Se hyökkää päälle myös lukemisen ulkopuolella eikä pelkästään ilmiselvimmistä syistä; mitä käsittämättömin pieni yksityiskohta saa äkkiä selityksensä marginaalikulttuurista.
Tässä maassa ehkä sata ihmistä haluaa lukea näin haastavaa kirjaa. Lähes kaikki heistä ovat kulttuurialalla. Tämä on kaikkien Jatkosota-extrojen kohtalo, Finlandia-ehdokkuutta tai ei. Kuulun pieneen ryhmään, johon en oikeastaan haluaisi, vaikka teoksessa ei ole vikaa. Tiedän, ettei tällainen kirjallisuus vetoa näin pienessä maassa kehenkään. Mutta eivät minua ne toisetkaan kirjat kiinnosta.
[1] Huhu: nimi jolla valeuutisia kutsuttiin ennen.
[2] Kirjallisuushistorian yleinen tuntemus auttaa. Ensimmäisen luvun punchline “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” menee ummikolta ohi; punchline määrittää kirjan osaksi suomalaisen satiirin jatkumoa mutta twistillä.
Max Ryynänen esseekirjassaan Elokuva, rakastettuni:
Kaikki alkaa nivoutumaan yhteen Rancieren tekstissä emansipoidusta katsojasta. Teatteri, josta Ranciere ennen kaikkea puhuu, on itse asiassa päässyt helpolla, mutta sen joukoissa on silti taisteltu kenties aggressiivisimmin passiivisuutta vastaan – Brecht etunenässä, herättämässä katsojia poliittisesti, sitten, kuten Ranciere muistuttaa, Artaudin tapaiset häiriköt, joiden piti repiä katsojat turvallisilta sijoiltaan. Sittemmin on nähty yleisön joukkoon hyökkäämistä, yleisön kiusaamista, ja loputonta tarvetta ylittää raja joka on esiintyjän ja yleisön välissä, joka loppujen lopuksi ilmentää sitä, ettei luoteta katsojaan.
Jotain tämän suuntaista mietin eilen käydessäni katsomassa Turun Ylioppilasteatterin uusinta näytelmää Lauma, ohjaus Veera Alaverronen. Teos on osa Suvi Puttosen sosiologian pro gradu -tutkielmaa. Väärinkäsitykset välttääkseen on hyvä kirjoittaa aluksi, että esitys on aika hyvä, jopa paras jonka olen nähnyt TYT:lla, vaikka siinä on omat ongelmansa.
Punainen lanka ja toistuvat keskushahmot teoksessa on, mutta koska suurin osa kohtauksista on abstrakteja ja tunnelmaa ilmaisevia, en pidä vähäisen juonen luettelemista merkityksellisenä. Kyse on osallistavasta näytelmästä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa muun muassa sitä, että noin puolivälissä yleisö jakaantuu osiin ja käy teatterin tiloissa katsomassa viisi eri kohtausta, joita voi kutsua pienoisnäytelmiksi.
Tähän mennessä varsin hajanaiselta tuntuva kokonaisuus saa eleestä jäntevyyttä. Syy ei ole osallistavuus ainakaan sellaisella tavalla kuin on tarkoitettu vaan jokin teatterille harvinainen; huolimatta siitä, että katsoja pakotetaan kulkemaan teatterissa, tilanteen selvästi korostettu keinotekoisuus tekee eleestä siedettävän ja todellisemman. Erilaiset eleistä ja monologeista koostetut pienoisnäytelmät tekevät teatterista hetkeksi museon ja teoksesta performanssitaidetta, jonka jälkeen loppupuoliskossa on selkeämmin tuntu näytelmän muotoon kirjoitetusta esseestä.
Silti en voi olla miettimättä osallistamista. Kyse on edelleen rajoitetusta katsojapositiosta, sillä katsoja aistii näkymättömän rajan, jota hänen ei sovi ylittää. Tässä tapauksessa ne on merkitty seinän viereen laitetuilla tuoleilla. Monologia vetävän näyttelijän kanssa ei kannata alkaa väitellä, kohtausta on katsottava siististi sivusta.
Katsojalle on varattu edelleen katsojan rooli, jonka peittämiseksi häntä hämätään liikkeen eleillä. En koe tulevani haastetuksi sillä, että olemassaoloni huomioidaan näin. Kaikki teatteri on esiintymistä yleisölle ja siten osallistumista ja huomioimista puolin ja toisin. Otan aina katsojan position, joka ei rikkoudu: näyttäkää mitä osaatte. Se ei muuta asiaa, vaikka joudun kävelemään ympäri salia ja makaamaan maassa.
*
Ahdistusta tuottavat jälleen yhteiskunnan paineet. Tätä kipuilua en tunne, joten teoksissa ei ole positiota minulle. Ennemmin hämmästelen, että tällaisiako asioita nuoret ihmiset edelleen pohtivat. Painotan tunteeni johtuvan myös minusta, ei vain esityksestä.
Tämä on toistuvaa yhteiskunnallisissa näytelmissä. Lauma ei ole poikkeus. Se oli minulle sen heikkous, vaikka nautin esityksen lavastuksesta, valaistuksesta ja mainioista näyttelijöistä, joista erityisesti Iina Löppönen, Nanne Pyrhönen ja Valtteri Juvonen olivat erinomaisia.
En koe yhteiskunnan olevan niin kiinnostunut minusta, että tuntisin monia sosiologiasta tuttuja yksilön ja yhteisön välisiä ristiriitoja sisimmässäni. Moni tuntee, tiedän sen, mutta samastumisen ja kiinnostuksen kannalta koen sisällössä paikoin ongelmia.
Haluttiin tai ei, esityksen keskiössä on ristiriidasta syntyvä ahdistus, on ahdistuksen perua sitten laumaan kuulumattomuus eli yksinäisyys tai kykenemättömyys kuulua siihen oikealla tavalla. Tämä ahdistus saa huippukohtansa pienoisnäytelmien kohdalla, ja toinen puolisko on matka kohti valoa.
Katsoessani nuoria ihmisiä esittämässä näitä kohtauksia ajattelumme ja elämisemme rajat tuntuvat korostetun konservatiivisilta, edelleen keskiluokkaisten ongelmien parissa painimiselta, mikä ei ole oma kokemukseni.
Rajoja on ehdottomasti olemassa, mutta omassa elinpiirissäni ne ilmenevät toisin esimerkein. Kamalinta tässä onkin, että tajuan olevani enemmän anarkisti kuin näytelmän tekijät, mikä ei ilahduta vaan hämmentää, huolestuttaakin.
Tästä huolimatta teos on katsomisen arvoinen jo siksi, että se on mielenkiintoisesti toteutettu. Pienoisnäytelmistä ennen kaikkea ylempää keskiluokkaa edustavan pariskunnan ruokatuokio ja toisaalta kehonkuvastaan ahdistuneen tytön peilien edessä pyöriminen tuovat surrealismissaan elokuvan puolelta mieleeni Jan Svankmajerin, vaikka kukaan ei mutatoidu katsojan edessä vihanneksiksi tai partateriksi – paitsi ehkä henkisesti.
