Tekijä: kangasvalo

Kultainen televisio

Posted on by kangasvalo

Matthew Christman kirjoittaa Current Affairsissa seuraavasti television kulta-ajasta, jota elämme ilmeisesti nyt, ja epätoivoisesti uutta kriittistä kulmaa etsivien mediakirjoittajien taipumuksesta julistaa televisio uudeksi elokuvaksi, koska Hollywood ei tuota enää “aikuisten elokuvia”:

This new artistic consensus only holds up if you put a rather fat thumb on the scale. Critics who make the case for the superiority of television to film invariably compare their preferred boutique cable or streaming experience to the latest blockbuster hackwork, but this is an absurd and unfair comparison. It ignores the vast majority of television shows, from NCIS: Pacoima to Toddlers and Tiaras to the latest Kevin James fart-fest. You know, the shows people actually watch. The Big Bang Theory, a show that somehow never makes it into articles about the Golden Age of TV, averages over twenty million viewers, most of whom are the same people filling theaters for Transformers: Knight of the Day. A direct, apples-to-apples comparison would be between the best TV shows the medium has to offer and the best films cinema has to offer.

Olen pohtinut samaa, sillä en ole edes laadukkaaksi brändätyssä uudessa yhdysvaltalaisessa televisiossa nähnyt sitä neroutta, mitä minulle on kerrottu siellä olevan. Elokuva on nykyäänkin taiteellisilta ansioiltaan kiistaton, jos näitä taiteenaloja on pakko verrata, koska se voi ei-sarjallisena yltää saavutuksiin, joihin televisiosarja ei muotonsa vuoksi pääse.

Televisio taas ei ole pystynyt tarjoamaan paljon muuta kuin mahdollisuuden kertoa pitkä tarina, mutta tämä ei ole muodon vallankumous. Esimerkiksi aiemmin käsittelemäni norjalainen Skam on Internet-pohjaisena sarjana yrittänyt enemmän, mutta työtä on paljon jäljellä.

The Sopranosia katsoin minkä jaksoin, The Wire lienee syystäkin klassikko. Muitakin hyviä on. Mutta kultaisen television leimaa on lätkitty sellaisiin teoksiin, jotka ovat huonoja tai ainakin epäonnistumisia: Lost, True Detective, Game of Thrones, House of Cards…

Kuten artikkelissa tarkkanäköisesti osoitetaan, valtaosa televisiosta ei ole muuttunut miksikään. Televisiossa on myös aiemmin otettu sisällöllisiä riskejä. Muun väittäminen tarkoittaa, ettei television historiaa tunneta tai se halutaan tahallaan työntää sivuun.

Mietitään sitcom-klassikkoa enkä tarkoita Seinfeldiä: All in the Family (1971–79) eli Perhe on pahin oli kuvaus jämerän, työväenluokkaisen republikaanijuntin yhteentörmäyksistä liberaalin kulttuuriympäristön kanssa.

Huippusuosittu sarja kommentoi aikansa ilmiöitä läpi kuohuvan vuosikymmenen. Huolimatta sen liberaalista agendasta, päähenkilö Archie Bunker on pohjimmiltaan ymmärrettävä ja hauska, jopa samastuttavampi hahmo kuin ne, joiden puolella käsikirjoittajien sympatiat todellisuudessa ovat.

Archie kiistelee vävypoikansa ja naapuruston vähemmistöjen kanssa. Hän nurkuu yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, mutta sosialismiin ei patriootin selkäranka taivu.

All in the Familyn kaltainen kulttuurisesti ajankohtainen ja rikas sarja on edelleen hankala toteuttaa muussa kuin komediassa. Sen vaikutus näkyy joukossa lihavia ja typeriä tv-hahmoja (Homer Simpson, Eric Cartman…), ei terävyydessä.

Donald Trumpin Yhdysvalloissa näkemystä sympaattisesta vastarannankiiskistä kutsuttaisiin luultavasti “vaaralliseksi”, koska katsoja voisi tuntea sympatiaa öykkärihahmoa kohtaan.

Moraalisen ambivalenssin välttämiseksi moni arvostettu television kultakauden sarja on niin julma, raaka ja lapsellinen – sitä kutsutaan realismiksi. Suoraviivaisuus naamioidaan monimutkaisuudeksi.

Edes monisyiseksi kutsutun Game of Thronesin kaltaisessa hurmehipassa ei ole kysymys siitä, että katsoja samastuisi tragediaan. “Ei saa kiintyä kehenkään” on jo alusta asti toitotettu ohje, jotta sarjaa voi seurata hymyssä suin. Amuletti. Mantra. Taikapiiri. Eivätkä todella hyvät koskaan suostu massamurhaamaan viattomia.

Tämä toimii tietysti tarkoitustaan vastaan. On kiinnyttävä, jotta sarjassa olisi jotain mieltä. Se tekee kuitenkin parhaansa puupökkelönäyttelijöineen ja pahvihahmoineen, jotta kiintyminen muihin kuin Tyrion Lannisteriin olisi mahdollisimman vaikeaa.

*

Lähes jokainen sarja kestää yhden, kaksi tai kolme tuotantokautta liian pitkään. Hain yli hypätään aina. Kaikki pannaan pakettiin viimeisellä tuotantokaudella, jonka paukut on ladattu yhteen tai kahteen viimeiseen jaksoon. Että jäisi kulttuurihistoriallinen reliikki.

Tuttavani tarkkanäköisesti havainnoi, että esimerkiksi animessa ei ole samaa ongelmaa, niin paljon hömppää kuin siinäkin tuotetaan. Jopa suosittua animea kun tehdään yleensä vain yksi tai kaksi tuotantokautta.

Tekijät ymmärtävät tekevänsä tuotetta. Niinpä he tietävät jo alussa, että on tapahduttava ihme, jotta jatkoa koskaan tulisi. Se tekee tarinoiden kaarille hyvää, niin troopeilla kylvettyä kuin japanilaisten piirrettyjen kulttuuri onkin.

Kulttuurisesti vainoharhainen kun olen, olen pohtinut voiko loppuun ajetuilla televisio- ja elokuvasarjoilla ja jatkuvilla poptähtien comebackeilla olla tekemistä länsimaisen kuolemanpelon kanssa (erotuksena muiden kulttuurien kuolemanpelosta)?

Kun tuntuu olevan niin, että kaikkea hyväksi havaittua venytetään mahdottomiin asti, jolloin enää fanaatikot pitävät siitä. Kun teossarja viimein lopetetaan, hiljaa myönnellään, että oli jo aikakin.

Kaikki puristetaan varmasti loppuun asti ennen kuin siitä voidaan luopua, niin teokset kuin ihmiset. Lisää himoitseville tehdään sarjakuvia ja muita oheistuotteita.

Tietysti mainostajien ja tuotantoyhtiöiden painostuksella on iso rooli. Televisiossa vielä vähemmän kuin elokuvassa on kyse taiteellisesta itsemääräämisoikeudesta.

Mutta kyse on myös haluttomuudesta päästää irti totutusta. Aina halutaan vielä yksi tuotantokausi. Siihen All in the Familykin lopulta ajautui.

Myös kaikki isot supersankarimytologiat perustuvat ikuiseen paluuseen. Kukaan ei pysy kuolleena paitsi Ben-setä.

*

Myönnän nurkuvani, koska tv-sarjakulttuuri on minulle tylsä. En katso televisiosta paljon muuta kuin satunnaisesti urheilua ja sukulaisissa kohteliaisuuden vuoksi milloin mitäkin.

Minun on vaikeaa keskittyä videopeleihinkin yhtä tai kahta päivää pidempään kerralla. Unelmapelini ovat läpäistävissä tiiviin parin päivän session jälkeen, niin että sisältöä on tarpeeksi mutta mikään ei käy toisteiseksi.

Sen jälkeen turrun hyviinkin peleihin enkä usein jaksa läpäistä niitä. TV-sarjat ovat parhaimmillaan jäädessään alle 20 jakson.

Niin sanottu “binge watching”, töllötinahmiminen, on luotaantyöntävää. Ylianalysoisin jos väittäisin, että se muistuttaa minua jälleen kerran tuhokapitalismista, joka pyrkii tarjoamaan yhtä ja samaa tuotetta kuluttajalle loputtomasti. Luultavasti en vain jaksa olla kiinnostunut yhdestä tarinankaaresta, yhdestä teoksesta niin kauan yhtä mittaa.

Turhin toimittajankuvatus ei ole paparazzi, koska tämä voi teoriassa, vahingossa, törmätä johonkin yhteiskunnallisesti kiinnostavaan.

Turhake on se tyyppi, joka kirjoittaa luvan kanssa ja fanikuola suustaan purskuten, mitä Game of Thronesin viime jaksossa tapahtui, niin kuin Roland Barthesia ja modernia mediatutkimusta ei olisi koskaan ollutkaan.

Jos mahdollista, tämä on vielä alempana kuin kaltaiseni kriitikko, joka edes yrittää etsiä yhteiskunnallista relevanssia jostain. En sentään kaipaa pelkkää ihanaa pvc-pintaa, jota nuolla ja raapia.

Kirjallisuus kävi televisiossa

Posted on by kangasvalo

Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.

EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.

Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.

Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]

Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.

Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.

Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.

Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.

Kirjasta sanottiin, että se on paksu.

*

En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.

Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.

Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.

Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.

Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.

Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?

Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.

Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.

Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.

Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.

Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.

Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]

Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.

Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.

*

Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)

Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.

Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.

Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.

[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.

[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.

Kirjastohapuilu

Posted on by kangasvalo

Tapahtui jo jokin aika sitten: Kävin paikalliskirjastossani ja kysyin suositusta virkailijalta. Kuvailin omia proosa- ja runomieltymyksiäni. Sain vastaukseksi: “Lue Hämähäkkinaisen suudelma, musta tuntuu et se on sitä mitä etsit. Luin sen itse jokin aika sitten ja pidin siitä.”

Pyydän useinkin kirjaston työntekijöiltä suosituksia. Kokeilen siinä heidän kanttiaan. En suositusta pyytäessäni odota saavani kuulla kirjasta, josta en ole koskaan aiemmin kuullut. Etsin ihmisyhteyttä, vahvistusta jostain.

Kerron kun tiedän että mistä. Minulla on valistunut arvaus: Haluan kuulla olevani ryhmässä, jonka maku on arvattavissa. Voisin väittää haluavani tiedustella työntekijän ammattitaitoa ja löytää välillemme yhteyden, mutta todellisuudessa etsin huojennusta, kun tuntematon ihminen pystyy jo muutamista hapuilevista sanoistani lokeroimaan minut yhteen kohtaan kirjallisessa universumissa.

Itsekeskeisyydestäni huolimatta mietin, kuinka kirjaston työntekijöillä on sellaista ammattitaitoa ja mielenkiintoa työhönsä, jota kirjakaupan myyjiltä ei odota kukaan. Riippumatta siitä tulenko pitämään tästä Manuel Puigin romaanista vai en.

Slowdive: Slowdive

Posted on by kangasvalo

Keskustelemme erään kaverin kanssa usein, mikä on paras shoegaze-levy. Siitä olemme yhtä mieltä, että shoegaze on usein pettymyksiä tuottava genre, mutta säännön vahvistava poikkeusyhtye on kummallakin eri.

Ystäväni rakastaa My Bloody Valentinea ja pitää Lovelessia (1991) maailman parhaimpiin kuuluvana albumina.

Vaikka pidän Lovelessista, mielestäni Slowdiven ura on huomattavasti tasalaatuisempi ja mielenkiintoisempi; kappaleet eivät ole niin noisepoppia suhinaa, mutta melodiat ja herkkyys tekevät hyvää. Vähemmillä kaikuefekteillä, nopeammalla temmolla ja noisea vähentävällä miksauksella ne olisivat janglea.

Slowdiven paluu on parempi kuin My Bloody Valentinen vastaava M B V (2013). Slowdive julkaisi uutukaisensa Dead Oceans -indieyhtiön kautta. Firman tunnetuimmat yhtyeet taitavat olla Dirty Projectors ja Akron/Family.

Pidän mahdollisena, että Slowdiven uutuus on paras Dead Oceansin julkaisema albumi.

Nohevat viikset kasvattaneen Neil Halsteadin ääntä on aika kohdellut sen verran tylysti, että hän kuulostaa väärään yhtyeeseen eksyneeltä aor-laulajalta, mutta tämä on kokonaisuuden etu.

Rachel Goswellin ääni on vuorostaan miksattu lähes jokaisessa kappaleessa vielä aiempia albumeita syvemmälle, instrumentiksi muiden joukkoon.

Yhtye henkilöityy Goswelliin ja Halsteadiin, mutta Slowdiven uudessa tulemisessa on kyse muiden muusikoiden paluusta Mojave 3:ssa soittaneiden Halsteadin ja Goswellin kanssa kimppaan, osasten klikkaamisesta. Basisti Nick Chaplin ei ole soittanut missään yhtyeen hajoamisen ja 2014 tapahtuneiden comeback-keikkojen välillä.

Koska minua on helppoa miellyttää tarttuvalla popilla, olin innoissani jo singleistä Star Roving ja Sugar for the Pill.

Erityisesti jälkimmäistä on parjattu liian helpoksi. Kieltämättä se on perinteistä dreampoppia, mutta se on myös itkettävän hyvä ja mielessäni vastinpari Souvlakin 40 Daysille.

Samalla levy on esittelykierros bändin uraan vaikuttaneista brittiyhtyeistä.

Falling Ashesia on kutsuttu huonoksi Radiohead-pastissiksi. Morkkaajien kannattaisi edes tietää, mitä pilkkaavat, koska kappaleessa kuten sitä edeltävässä Go Get Itissä kuuluu Talk Talk eikä yliarvostetuin indiebändi.

Aloittavan Slomon melodia on kuin Kate Bushin Running Up That Hillistä. Tunne vahvistuu Goswellin lauluosuuksissa.

Ja Sugar for the Pillin alussa kuultava bassolinja taas kuulostaa The Stone Rosesin I Wanna Be Adoredilta. Tätä voisi pitää paluusinkussa hivenen ironisena viittauksena, ottaen huomioon, että Slowdive oli uransa alussa Englannin musiikkilehdistön vihatuimpia bändejä. Luultavasti tulkitsen liikaa. [1]

Se nyt ainakin merkitsee, että paluualbumi on jätetty nimeämättä eli tottelee yhtyeen omaa nimeä, niin kuin ensimmäinen EP-julkaisu vuodelta 1990.

Yleisesti ottaen uutuus on otettu hyvin vastaan. Niin bändi kuin journalistit ovat hymähdelleet sille, että luultavasti Slowdive saa nyt paremman vastaanoton kuin millekään aiemmalle albumilleen.

*

Nuori aikuinen haikailee nostalgisena nuoruuttaan, jota ei ole edes ehtinyt menettää. Keski-ikäinen on nähnyt jo muutaman kerran, mitä menetys tarkoittaa, joten suurin tärkeily on taittunut.

Tyypillisenä teininä odotin voivani elää parikymppisenä vapaana, jos koskaan.

Niin kuin miljoonille omaan aurinkokuntaansa kadonneille nuorille, popmusiikki oli laastarini. Makasin sängyssä kuunnellen levyjä ja toivoin, ettei elämä ehtisi sujahtaa ohi.

Slowdiven ensimmäiset levyt eivät olleet silloinen soundtrackini. Luulen, että erityisesti Souvlakin lohduttomuus olisi ollut minulle liikaa ja olisin samalla vellonut siinä.

Parikymppisenä paljon mainostettu vapaus tarkoitti sitä, että kyllästyin musiikkiin, koska mikään ei puhutellut. Kuulin silloin Souvlakin ensimmäistä kertaa, mutta en vaikuttunut ja unohdin levyn nopeasti.

Tutustuin yhtyeeseen kunnolla vasta paljon myöhemmin ja opin arvostamaan sitä nopeasti. Kuulin sen soundeissa muinaisia tunteitani.

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut elää niin kuin oletin teininä, että parikymppisen pitäisi elää. Vasta nyt elämä on auki, mutta olen hiukan liian vanha välittääkseni liikaa, onneksi. Kaikki odottamani on yhtaikaa tässä ja ohi. Tavoiteltava tila! Uusin levy on viimein Slowdiven soundtrack nykyhetkelleni.

[1] The Stone Rosesin viimevuotinen paluusinkku All for One oli kauheaa faijarokkimoskaa. Jatkosingle Beautiful Thingissä oli hyvä breikki jollekin sämplättäväksi, mutta se oli liian siloiseksi tuotettu ja sai vetoapua lähinnä edeltäjänsä huonoudesta.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Posted on by kangasvalo

1

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga – josta käytän tästä eteenpäin vain nimeä Herrasmiesliiga – on luultavasti sarjakuva, jonka olen lukenut useimmin. Tai oikeammin kaksi ensimmäistä julkaistua kokoelmaa (1999–2003).

Pidän joitain muita Mooren teoksia parempina. Vartijat on ansainnut paikkansa popkulttuurin kaanonissa. Helvetistä on mielestäni Mooren mestariteos. Eikä Herrasmiesliiga pääse muutenkaan parhaiden lukemieni sarjakuvien joukkoon.

Mutta siinä on viihdyttävän seikkailusarjakuvan tuntua, jonka veroiseen olen törmännyt vain ikisuosikkini Hugo Prattin Corto Maltese -kirjoissa.

Teoksella on minulle myös muuta arvoa. Se on ensimmäinen sarjakuva, jonka ostin lukemistokseni muutettuani ensimmäistä kertaa opiskelemaan ja asumaan yksin.

Luin Herrasmiesliigan noina aikoina pari kertaa. Minun oli helppoa tarttua siihen ja nautin sen antamasta kuvasta pseudoviktoriaanisen Englannin arvoista ja yhteiskunnasta.

(Sarjakuvasta on tehty vuonna 2003 myös surkea elokuvaversio, joka on tyyppiesimerkki alkuperäisteoksen rinnalla kalpenevasta adaptaatiosta. Kyse ei ole tulkinnanvapaudesta vaan kyvyttömyydestä tajuta, mikä alkuperäisessä konseptissa toimii.)

Sarjakuvan nimen liiga on 1600-luvulla perustettu salaseura, joka taistelee suurroistoja ja muita uhkia vastaan. Vuosisatojen mittaan jäsenistö on vaihtunut tiuhaan.

Liigan jäsenet eivät ole supersankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan he ovat supersankareiden esikuvia.

Herrasmiesliigan maailma on meidän maailmamme, jos kaikki suuret kirjalliset teokset olisivat totta. Se on siis kaiken fan fictionin pääteasema.

Ensimmäisessä osassa liiga kootaan jälleen 1800-luvun lopulla, kun Lontoota uhkaa suuri vaara. Kokoamistehtävän saa Mina Murray, joka on eronnut miehestään Jonathanista erääseen ulkomaalaiseen mieheen liittyvän skandaalin jälkeen.

Murray on onnistunut värväämään kapteeni Nemon. Mukaan liittyvät sarjakuvan mittaan vielä Allan Quatermain, tohtori Jekyll ja Hawley Griffin.

Konsepti ei ole tyhjänpäiväistä nörtteilyä. Mooren tarkoituksena on sekä tuoda hahmot lähemmäs alkuperäistä näkemystä että luoda ne uudelleen korostaen esikuvista vähemmän muistettuja piirteitä.

Esimerkiksi kapteeni Nemo on sikhiprinssi, mikä tuntuisi monikulttuuriselta uudelleentulkinnalta ellei Nemo olisi intialainen Jules Vernen alkuperäisessä visiossa. Seikka on vain hukkunut kaikkien popkulttuurin valkonaama-Nemojen alle. Näin lukijalle esitetään, miten fiktio heijastaa aikaansa ja miten se muokkaa maailmankuvaa.

Jokainen sivu tulvii yksityiskohtia. Luin jälleen kerran sarjakuvan ensimmäisen ja tasoltaan parhaan kokoelman tätä merkintää varten. Tällä kertaa apunani oli Jess Nevinsin yli 200-sivuinen kirja Heroes & Monsters: The Unofficial Companion to the League of Extraordinary Gentlemen (2003), jossa käydään lävitse lähes jokainen kokoelman ruutu.

Nevinsin kirja osoitti, että oma tietoni ei ole riittänyt millään kaikkien viittausten ymmärtämiseen tai huomaamiseen.

Teos ei tukehdu muotoonsa. Moore oli vielä tässä vaiheessa sen verran tarkkana, että tajusi mikä arvo hyvin kerrotulla keskustarinalla on. Paljon auttaa, että Kevin O’Neillin piirrosjälki on kaunista ja pikkutarkkaa, mutta samalla hiukan tuhertelevaa.

2

Herrasmiesliigalle on olemassa virallinen kolmas osa. Se koostuu kolmesta erikseen julkaistusta kokoelmasta, jotka tunnetaan nimellä Century (2009–2012).

En ollut aiemmin lukenut niitä, joten tartuin niihin viimeisimmällä käynnilläni kaupunginkirjastossa.

Century kuvaa liigan edesottamuksia huomattavasti laajemmalla aikavälillä kuin parin vuoden sisään sijoittuvat kaksi ensimmäistä osaa: vuodesta 1910 vuoteen 2009.

Mina Murray ja Allan Quatermain ovat ainoat tutut jäsenet. Joukkoon ovat liittyneet herrasmiesvaras A. J. Raffles, okkultistinen etsivä Thomas Carnacki ja sukupuoltaan vaihtamaan kykenevä iätön Orlando.

Halki vuosisadan päähenkilöt selvittävät ennustuksessa ilmennyttä arvoitusta: antikristus on syntymässä. Mutta kuka hän on? Ainakin hänen saapumistaan pyrkii edistämään Aleister Crowley -tyylinen maagi Oliver Haddo (Somerset Maughamin romaanista The Magician).

Olisi pitänyt jättää lukematta. Aiemmissa kokoelmissa mieltä kiihottava oli pala palalta lukijalle rakennettu viktoriaaninen maailma, jonka tapahtumia olisi voinut seurata useiden kokoelmien ajan.

Centuryssa kuljetaan lujaa aikakausien läpi. Mielikuvituksekkaat kertomukset ovat vaihtuneet kuluneeseen neljännen seinän rikkovaan narratiiviin.

Mukaan on tullut Mooren myöhempiä pakkomielteitä eli maagisia symboleja, psykedeliaa jota on nähty kiinnostavammin esimerkiksi Rämeen olennossa ja pornografiaa.

Pahinta on silti metakikkailu, jonka käsikirjoittaja on aiemmin hallinnut hyvin. Herrasmiesliiga on luonteeltaan itsetietoinen sarjakuva, jonka huumori aukeaa sitä paremmin mitä enemmän sen taustoista tietää. Se ei silti ole ollut pakkomielteisesti kiinnostunut omista metatasoistaan.

Siksi tartuin vanhoihin osiin tultuani kirjastosta kotiin. Halusin nähdä, että olivatko nämä näin huonoja muutenkin.

Centuryssa kaikki on korostetun fiktiivistä. Myös hahmot tuntuvat tietävän sen, vaikka aiemmissa osissa charmi on ollut siinä, että fiktio on “todellisuutta”; meta on tarkoitettu valppaalle lukijalle eikä hahmojen kommentoitavaksi.

Sarjan huipennus kuvaa hyvin, mistä on kyse. Seuraavassa paljastan sen.

Sarjakuvassa etsitty antikristus on Harry Potter. Käsikirjoituksellista briljeeraamista ja pastissin luovaa ylikäyttöä hyödyntäneen teossarjan päätös on käytännössä nälvimistä siitä, että lasten fantasiakirjasarja on liian suosittu.

Antikristus-Potter on symbolinen kuva omasta esilläolostaan aiempiakin sukupolvia pahemman pakkomielteen tehneistä milleniaaleista. Hän on mielialalääkkeitä vetävä kouluampuja, joka ruikuttaa omasta erityisyydestään.

Yritän joka päivä välttää väistämätöntä eli markkinavoimien jatkuvaa vetoamista yhteisiin lapsellisiin nimittäjiin, joista Harry Potter on varsin hyvä symbolinen esimerkki.

Mielestäni on hyvä säilyttää tasapaino jatkuvan hedonismin ja inspiroivamman ajattelun välillä. Haluan antaa mielihalulleni periksi, kun ostan kioskilta lempijäätelöäni, en kuluttaa päiviäni fanittamalla yhtä ja samaa asiaa vuosikaudet.

Samanlaisista ajatuksista huolimatta koen, että Moore käyttää Potteria symbolina kömpelösti.

Allekirjoitan Mooren näkemyksen kulttuurin muuttumisesta vuosikymmen vuosikymmeneltä lapsekkaammaksi. Herrasmiesliiga kuvaa scifiä ja fantasiaa kulttuurisena perintönä, mutta samalla rattaana koneessa, kun populaarikulttuurista tulee massakulttuuria.

Esimerkiksi Potterin ympärille on muodostettu massiivinen kultti, vaikka samanlaisia noita- ja velhotarinoita on luettu satoja vuosia. Tosin aiemmin klassisessa lastenkirjallisuudessa on korostettu initiaatioriittiä aikuisuuteen, lapsen astumista leikistä velvollisuuksiin. Potterissa keskiössä on yksilön erityisyys.

Silti Mooren sivallus on toistaitoinen. Hän tekee sen alentuen tahattoman itseparodiseen sormella osoitteluun. Se tekee hienon sarjakuvan kliseiseksi maagisten metakikkailujen hokemiseksi, jota on nähty juuri Mooren jäljiltä sarjakuvissa liiankin kanssa.

Arvostan taiteilijan taipumattomuutta, mutta suunta on huomattavasti alkuperäisiä teoksia mielikuvituksettomampi. Yksikään hahmo viktoriaanisessa Herrasmiesliigassa ei ole minkään ajan symboli. toisin kuin Potter Centuryssa.

Centuryssa matkustetaan ajassa, trippaillaan happojen avulla ja Maija Poppanen saa edustaa sitä mikä kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuurissa on hyvää.

Tämä on paljon vähemmän kiinnostavampi keksintö kuin esimerkiksi kapteeni Nemon ja Mina Murrayn kohtaaminen saman asian puolesta, kolonialismin ja modernistuvan Englannin risteyskohdassa.

Saagaan on tulossa jossain vaiheessa ilmeisesti neljäs osa. En odota sitä, vaikka Kevin O’Neillin taide on sentään vielä taidokasta.