…on unohtaa pitkäksi aikaa edes lukevansa, sitten havahtuu siihen että kääntää sivua – mitä helvettiä oikeastaan juuri luin – palaa pari sivua, lukee uudelleen, huomaa kertomuksen paikan ja ajan muuttuneen välissä kuin huomaamatta ja sitten, jälleen uudella aukeamalla, saattaa vastaan tulla viisi sivua pitkä jakso, joka on tarkinta ja merkittävintä kirjoitusta muistoista sitten Proustin, ja kirja tekee mieli niin laskea käsistä kuin olla päästämättä siitä irti senkään jälkeen, kun on saanut sen luettua ja takakansi kolahtaa kiinni.
Tekijä: kangasvalo
Odotus ja pelko
Runoilija György Faludin elämäkerrassa Iloiset päiväni helvetissä (1962) Rusztem Vámbéryn [1] suuhun on laitettu seuraava toteamus:
“Kaikkein demokraattisimminkaan kirjoitetulla perustuslailla ei ole mitään arvoa, jos se ei tukeudu laitoksiin ja tapoihin ja jos se ei elä ihmisten sydämissä.”
Tässä on lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan avain modernin vasemmiston ristiriitaan.
Vasemmisto on lähes kaikissa kansainvälisen kaupan ja monikulttuurisuuden avainkysymyksissä samalla linjalla kuin liberaali oikeisto ja syö omaa jalkaansa.
Samalla vasemmisto yhtaikaa odottaa ja pelkää kapitalismin loppua. Pelkoa ei olisi, jos kapitalismin loppu tarkoittaisi selkeää ylivaltaa sosialisteille. Nykyisessä tilanteessa se ei tarkoita sitä.
Kapitalistisen järjestelmän tuhoutuessa vastaus ei olisi sosialismi. On ymmärretty, että romahdus tarkoittaisi käytännössä koko yhteiskuntajärjestyksen tuhoa. Sellaisessa tilanteessa solidaarisuus ei juhli.
Vasemmiston historiaa tunteva tietää, että se on enemmän kuin todennäköistä. On todennäköisempää, että ihmiset tukeutuvat keskustalaiseen fasismiin.
Punaiset aatteet eivät näin ollen olisi luontevasti yhteiskuntaan juurtuneita. Sydämissä eläisi halu kääntyä sisäänpäin.
Juostaan ympyrää: Humanismista ei voida luopua, mutta juuri se ärsyttää eniten kapitalismiin kyllästyneitä.
Niin valtavirran oikeisto kuin vasemmisto pohjimmiltaan allekirjoittavat humanismin perusperiaatteet. Kun tuetaan humanismia, vapaata liikkuvuutta ja kaikkien oikeuksia, tuetaan samalla myös kapitalistien oikeuksia käydä kauppaa sydämensä kyllyydestä.
Turvan hakeminen perinteisestä vastapuolesta ja vasemmiston vastavallankumouksellinen asenne on tehnyt radikalismista muiden omaisuutta: yhteiskuntajärjestyksen täyskäännöstä toivovien populistien ja islamistiterroristien. [2]
Kuin huomaamatta vastakohdiksi tulevat rajat sulkemaan pyrkivä populistis-fasistinen keskusta, joka kutsutaan myös äärioikeistoksi, ja kaupan ja siten liikkuvuuden avoimuutta ajava liberaali keskusta-oikeisto. Kuten Ranskassa.
Ollaan loukussa, jossa suuret liikahdukset ovat vasemmistolle poikkeuksetta kammoksuttava vaihtoehto. Hätä on kädessä, kun status quo ei pysy ja vaikka pysyisi, se olisi vahingoksi.
Vasemmisto haluaisi vihollisekseen mieluummin tutun ja turvallisen liberaalioikeiston ja tukee siksi tätä jokaisessa avainkohdassa kuin hukkuva, joka luulee tukeutuvansa pelastusrenkaaseen, vaikka pitää kiinni ankkurista.
Tarkoituksena on, että fasistien nuijimisen jälkeen perinteisempää sotaa voidaan jatkaa yhteisillä pelisäännöillä. Radikaalius on kuohittu.
Ääneen ei uskalleta myöntää, että populisteja äänestävät ihmiset eivät ole yksin keskusta-oikeiston otteisiin pettyneitä porvareita tai skinhead-juntteja vaan keskiluokkaisia perheitä, jotka eivät näe sosiaalidemokratian etuja, ja omiensa konformismiin pettyneitä vasemmistolaisia.
[1] Vámbéry oli 1940-luvun lopulla Unkarin Yhdysvaltain suurlähettiläs, joka vastusti niin fasismia kuin kommunismia.
[2] Edistyksellisen liberaalin iltarukous on, että toivottavasti mikään ei muutu liikaa. Kaupunkilainen ei halua menettää erikoiskahvejaan vaan ajattelee voivansa tarjota sellaiset kaikille.
The Wiren ensimmäisen kauden jälkeen
Kirjoitin aiemmin, että “The Wire lienee syystäkin klassikko”. Sanamuotoni oli epäilevä, koska en osaa sanoa. Olen katsonut jaksoja sieltä ja täältä. Katsoin vasta jokin aika sitten ensimmäisen tuotantokauden putkeen.
Eeppinen fiktio kärsii ylipsykologisoinnista. Se tarkoittaa, että hahmojen kiinnostavuus riittää jonkin aikaa, kun heitä esitellään ja heistä paljastetaan asioita. Sitten heidän luonteensa ovat kiveen hakattuja, radikaalit muutokset tuntuvat tyylivirheiltä.
Tässä vaiheessa heidän ominaisuuksiinsa pitää olla kiintynyt, koska uutuudenviehätys karisee nopeasti. Kyse on enää tutuksi tulleen katsomisesta, toiston odottamisesta ja varioinnista.
En kiistä hahmovetoisen draaman hienoutta parhaimmillaan, mutta en “kiinny hahmoihin”, vaikka olen kiinnostunut siitä, mitä he tekevät.
Psykologia riittää kuitenkin vain hetken, aivan kuin elämässä, jossa muiden ihmisten luonteet pysyvät kiinnostavina vain sen myötä miten lukuisat yksityiskohdat suodattuvat heidän luonteidensa prismasta. Perusluonteet muuttuvat hitaasti ajan kanssa tai suurien elämänmuutosten myötä.
Se on kiinnostavaa elämässä, ei niinkään fiktiossa, koska fiktio tiivistää aikaa. Jatkuvia elämän suuntaa muuttavia tapahtumia ei voi ahtaa realismia tavoittelevaan poliisisarjaan, vaikka se palvelisi hahmojen luonnollista kehitystä. Silloin tapahtuu liikaa ja katsoja vieraantuu.
Katseeni harhautuu muualle. The Wiren tapauksessa, koska teos ei ole audiovisuaalisesti kiinnostava, kiinnitän mieluummin huomioni teemoihin, jotka ovat tuttuja David Simonin aiemmista (kirjallisista) töistä:
Alamaailma ja poliisi ovat rinnakkaisia organisaatioita, lain palvelun takana on itsekkyyttä, karmeiden rikosten takana voi olla epäitsekkyys, Baltimoren kaupunki ja monikulttuurinen yhdysvaltalainen yhteiskunta rakentuu demokraattisten ihanteiden vastaisesti, raha jauhaa kaiken tomuksi.
“Kuin Dostojevskia!” kuuluu toistettu kehu. Mutta mitä sitten? Katsoa tuotantokausi The Wirea kestää omalla lukutahdillani kauemmin kuin lukea Rikos ja rangaistus. Sarjan väistämättömäksi eduksi laskettakoon se, että se puhuu nykyajasta. Mutta kumpi on lähempänä suomalaista mielenlaatuani?
Toisen kauden alue ja aihe, satama ja sen duunarit, on kiinnostavampi kuin edellisen tuotantokauden gangstamaailma. En silti päässyt toista jaksoa pidemmälle, koska olin katsonut liikaa. Palaan toiseen kauteen tulevaisuudessa, kun jaksan.
Twin Peaksin paluu
Artikkelikuvassa mielipiteeni neljästä ensimmäisestä jaksosta.
Sisältää keskisuuria spoilereita juonesta ja isoja tyylistä.
Pakka pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Teoksen editoinnista näkee sen olevan tarkoitettu yhtenäiseksi. Ja että se on kuvattu massiivisena kasana kuvavirtaa, joka on jälkikäteen editoitu “jaksoiksi”, vaikka mieleni tekisi puhua luvuista romaanikirjallisuuden tapaan.
Tunnelma on enemmän Fire Walk With Metä, Mulholland Drivea, Lost Highwayta ja jopa Eraserheadia kuin “klassista” Twin Peaksia. Erityisesti Mulholland Drivea. Tietysti televisiotuotantojen muuttuneet kuvasuhteet vaikuttavat myös mielikuviin.
Paljon on jo ehditty kirjoittamaan massiivisesta määrästä hämmentäviä esteettisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitä, surrealismista tietysti myös. Samalla Twin Peaksin universumista on lähdetty rakentamaan huomattavasti laajempaa kuin pienen kaupungin paikallinen mystiikka.
Oikeastaan juuri pienestä syntyvä mystiikka puuttuu. Twin Peaksin kaupunki ei ole (ainakaan vielä) pääosassa eikä hassujen asukkaiden tapoja jakseta sen kummemmin ihmetellä. Aikaa vietetään paljon New Yorkissa, Las Vegasissa, Etelä-Dakotassa…
Tämä on luultavasti joitain “faneja” eniten häiritsevä asia. Fanitus on kyseenalaista toimintaa, joten nurkukoot, sillä juuri tämä pelastaa sarjan alun nostalgiaparaatilta.
Muutenkin mennään suoraan asiaan. Ei mehustella liikaa “katsokaa, tässä hän on taas!” -hetkiä, vaikka David Duchovnyn vierailu menee fan servicen piikkiin.
Uusia hahmoja on iso määrä. Se on hienoa, koska he ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin vanhat, joita nähdään myös paljon, osaa hyvin lyhyesti. Lynch osaa esitellä uudet hahmot nopeasti mutta muistettavasti.
Poikkeus kiinnostavuuden sääntöön on kahdeksi (tai kolmeksi… tai jotain?) jakautunut Dale Cooper, joka on ansaitusti keskiössä ja jota venytetään lukuisiin mahdollisiin suuntiin. Niin metaforallisesti kuin ajassa ja tilassa.
Mietin Jodorowskyn Holy Mountainin tapaista okkultismia, kun reaalimaailmaan palaava agentti Cooper joutuu opettelemaan alusta ihmisyyden: kävelyn, puheen, kusemisen, lettujen syömisen, kahvinjuonnin.
Kiinnostavin uusista hahmoista on Matthew Lillardin erinomaisesti esittämä koulun rehtori, joka on mahdollisesti unensa välityksellä murhannut naisen. Tämä on eniten Lost Highwayta ja Mulholland Drivea.
Väkivalta on häiritsevää. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt televisioväkivaltaa, josta on tullut paha mieli. Elokuvienkin tapauksessa on saattanut vierähtää hetki. Tämä väkivallan palauttaminen banaalista merkitseväksi on hyvä asia.
Lynchillä ja hänen tiimillään on edelleen taito käyttää käytännössä jatkuvasti taustalla suhisevaa ambientia ja epämääräisiä hahmoja luodakseen katsojaa alitajuisesti uhkaavia kuvia. Eräs olento muistuttaa paljon elokuvan varhaisajoista, tarkalleen ottaen William K. Dicksonin ja William Heisen Monkeyshinesista (1890).
Väsähtäneintä on joskus pintaan nouseva seksismi. Toisaalta Twin Peaksin maailma on karkea. Tällaiset seikat voi nähdä osana hahmojen heikkouksia, joten en osaa olla tästä kovin nyreissäni.
Lynch korostaa esittämänsä Gordon Colen äänellä, että kannattaa täydestä sydämestään seksuaalista tasa-arvoa. Ohjaaja on osannut ennakoida syytteet.
Sarjan jälkituotannossa kuvaan on lisätty runsaasti digitaalisia tehosteita. Ne ovat epätodellisen näköisiä ja siksi pääosin toimivia, paikoin kauniitakin.
Eniten miellyin siitä, kuinka hidasta ja siinä mielessä vanhanaikaista televisiota (ja elokuvaa) sarjasta on lähdetty tekemään. Nopeampaan leikkaukseen ja rytmiin tottunut katsoja hamuaa puhelimesta Twitteriä auki.
Kosmostrippailuja häkellyttävämpää on tajuta, kuinka suuri osa omistetaan esimerkiksi “reinkarnoituneen” ja lähes aivokuolleen Dale Cooperin palloilulle kasinolla, jossa hän voittaa yliluonnollisilla voimilla yksikätisestä rosvosta 30 jättipottia peräkkäin.
Huumori tässä osiossa on niin typerää, monotonista ja äärimmilleen vietyä, että nautin siitä. Jostain toisesta se on varmasti puuduttavaa. Sama pätee näiden neljän jakson tyyliin muutenkin. Lynch on aliarvostettu näyttelijöiden ohjaaja, Kyle MacLachlan harmittavan vähän huippurooleissa nähty näyttelijä.
Yhteenvetona: Harvoin näkee televisiosarjasta näin selvästi, että ohjaajan auktoriteetti on ollut käytännössä rajaton. Odotan jatkolta hyvää. Saatan palata asiaan sarjan edetessä.
Tylsyys
Minulla oli viimeksi tylsää, kun olin 15-vuotias. Muistan vielä sen kesän. Olin päättänyt jäädä kotiin vanhempieni lähtiessä pitkälle lomamatkalle.
Halusin nauttia yksinäisyyteni suomasta vapaudesta. Pelaisin tietokoneella, lukisin, olisin ulkona, tapaisin kavereita.
Tapahtui ilmiselvin mahdollinen. Kaverit olivat mökillä tai sukulaisillaan. Kyllästyin pelaamiseen parissa päivässä. Kirjat loppuivat kesken, matka paikalliskirjastoon oli liian pitkä. Katsoin päivät ja illat televisiosta kesäisiä roskaohjelmia ja uusintoja.
Vanhempieni palattua tajusin, etten ollut viikkoihin puhunut kenellekään. Oli vaikeaa palata ihmisseuraan ja ajatella muuta kuin syömistä, nukkumista ja suihkussa käymistä.
Helteessä ja tylsyydessä grillaantuneet aivoni käynnistyivät hitaasti. Ajatus nolottaa nyt, mutta mietin silloin vakavissani, että olenko tehnyt peruuttamatonta vahinkoa itselleni; olenko tehnyt itsestäni tyhmän?
Tunne meni ohi noin vuorokaudessa, kammo jäi. En ole sen jälkeen kokenut itseäni yhtä irralliseksi minästä. Kaikki vain tylsyyden takia.
*
Kokemukseni takia olen päättänyt, ettei minulla ole koskaan tylsää. Olen pitänyt huolen, että minulla riittää uteliaisuutta.
En muista enää vuosiin ajatelleeni tai sanoneeni, että minulla olisi tylsää. Silloinkin kun “tunnistan” tylsän, en koe sitä. Alan vain ajatella omiani, esimerkiksi sitä, että mistä tylsyys kertoo. Huomaan ajan kuluvan rattoisasti.
Tylsyydellä on monia merkityksiä.
Klisee on, että tylsä on hidasta, monotonista, minimalistista, usein epäsosiaalista.
Tämä ei ole minulle tylsää lainkaan. Minun tylsäni on olemisen nautinnon puutetta.
Ongelma teini-iän kesässäni ei ollut tekemisen vaan uteliaisuuden puute.
*
Istun tunnin paikallani valkoisessa nojatuolissa. Ajatukset lilluvat. Saatan selata tuttua kirjaa muutaman sivun, juon lasista virvoitusjuomaa. Avoin ovi puhaltaa kesäilmaa.
Olen tilassa, jota moni kutsuisi täydeksi tylsyydeksi, mutta joka on minulle minimalismin estetiikkaa.
Opettelin nauttimaan monenlaisesta estetiikasta ja ymmärtämään lukuisia muita sietääkseni todellisuutta. Yhteensä kahdeksan vuoden ajan kuljin opiskeluihin ja töihin kävellen. Ensin neljä vuotta yhtä reittiä, sitten toiset neljä vuotta toista reittiä, minkään näennäisesti muuttumatta.
Mutta paljon muuttuu, kun perspektiivi kasvaa vuosien mittaiseksi, nopeamminkin. Päivät eivät ole samanlaisia. On kylmä tai lämmin. Tapaa tutun tai saa kävellä hiljaisuudessa yksin. Auringonvalo muuttuu terävästä pehmeäksi. Vuodenajat kuluvat. Lenkkeilijöiden vaatteet vaihtuvat, pikkukoirille puetaan hupaisan näköiset takit päälle. Kävelee lumimyrskyssä tai 30 asteen helteessä, hiki selkää pitkin valuen. Askeleet muuttuvat, kävelyyn tottuu, tulee terveemmäksi.
Ajattelu on loputonta sipulin kuorimista. Kun alkaa ymmärtää arkkitehtuuria ja luontoa, esiin kuoriutuu lisää. Jos kuuntelee ja haistaa antamatta katseensa hallita liikaa, lisää kerroksia paljastuu.
*
Arki on monelle yhtä kuin tylsä. Minulle ei. Vaikka olisin joinain päivinä laiska, esimerkiksi säännöllinen kävely kahdeksan vuoden ajan ei tuntunut miltään. Liioittelisin sanoessani, että se oli aina ilo, mutta ei se ollut tuskaakaan. Se oli pakko, ja pakossa ei ole gloriaa eikä apatiaa.
Samalla katosi kiirehtiminen. Siihen oli myös terveyssyy. Kiire aiheuttaa stressiä ja reagoin kehollani. Minulla on ihosairaus, joka pahenee stressistä.
Minua ei haittaa bussipysäkiltä myöhästyminen tai liian ajoissa saapuminen. Viisi minuuttia malttaa kyllä odottaa seuraavaa, katselee ohi meneviä autoja, puita ja tietä. Sen sijaan moni menettää hermonsa, jos pysäkille ei osu juuri ajallaan, koska odottaminen on tylsää.
Hieman kavahdan ihmistä, joka tarvitsee vahvoja ulkoisia ärsykkeitä pysyäkseen motivoituneena. Tarkoitan ulkoisella jotain, joka on annettu pyytämättä. Eli yksilö ei ole etsinyt sitä uteliaisuudellaan.
Sitten valitetaan tylsyydestä eikä edes avata paikallislehden menovinkkejä. Tässä mielessä olen optimistikokoomuslainen ja koen, että kohtalo on osattava ottaa omiin käsiin.
Samaan hengenvetoon myönnän kokemuspohjalta tämän olevan vaikeaa pienissä kaupungeissa, jotka on muokattu ydinperheitä varten ja joissa ei siksi tapahdu paljon mitään. Ainakaan halvalla. Kun asuin vielä pikkupaikkakunnalla, yksi harvoista kaikille avoimista paikoista oli kirjasto, koska siitä ei tarvinnut maksaa.
Joka tapauksessa vielä enemmän hämmästyn, kun paljastuu, että moni ei koe velvollisuudekseen motivoida itseään ja etsiä itselleen tekemistä. Aika menee passiivisesti puhelimella, kuluu aina jotain odottaessa. Nimenomaan puhelimella. Yhä harvempi edes avaa tietokonetta.
Vaikka jo Wikipedian avaamalla ja satunnaista artikkelia hakkaamalla löytää alle kymmenessä minuutissa jotain, johon uppoutua tunniksi, josta etsiä kirjoja ja inspiroitua johonkin. Ei tarvitse odottaa, kun löytää.
*
Mutta ehkä teitä ei ole. Ei edes ajatella, että niitä voisi olla. Tai sitten ei ole koko ajattelua, sen mahdollisuus torjutaan, koska ajattelulla on tapa näyttää yksilön mitättömyys maailmassa.
Ystäväni sanoi eilen, että vaistomaisesti kammoksuu ajatusmaailmaa, jossa kulttuuri on pelkkä kuilu johon pudotaan holtittomasti kirkuen; syöksyessään voi välillä syödä rinnallaan tippuvan juustohampurilaisen.
Lapsia opetetaan käyttämään kirjastoa monipuolisesti. Tavaksi on tullut kehua laitosta suomalaisen elämän osana. Onko kirjaston merkitystä kaikkine sisältöineen silti ymmärretty?
Vain poimimalla hyllystä ja selaamalla se, joka aiemmin oli vain yksi kirja, avautuu ja näyttää todelliset kyntensä. Ei tarvita enempää. Internetissä on samat mahdollisuudet, niin myös taidegalleriassa, elokuvissa, televisiossakin.
Kulttuurissa jossa vain pudotaan, tällä ei ole merkitystä. Kaikessa on liikaa kontekstia ajateltavaksi kuluttajaidentiteetin omaksuneelle, uteliaisuus on ahdistavaa. Kiinnostaa: aikuisille suunnatut lasten tuotteet, videopelien luentatapojen pitäminen konservatiivisina, samat bändit vuodesta toiseen, samanlaisia valokuvia tuottavat lomamatkat.
*
Taas yksi esimerkki miten tylsyys käsitetään: Joskus näkee elokuvakirjoituksia, joissa kriitikko myöntää, että rakastaa hidastempoista arthouse-filmiä, vaikka siinä on pitkäveteisiä kohtia. Hän ikään kuin selittää tylsyyden osaksi rakennetta.
Hämmästelen tätä häpeilyä ja kummeksun… Miten on mahdollista nauttia tylsyydestä? Tylsyys todellisessa olemuksessaan on minulle aina vain tappavaa. En koe tarpeelliseksi peitellä rakkauttani hidastempoisuutta kohtaan pyytelemällä tylsäksi oletettua anteeksi. Jos rakastan jotain, se ei yksinkertaisesti voi olla tylsää, vaikka se kuinka ruksisi kaikki tylsyyden merkit nopean kulutuksen kulttuurissa. Rakkaus ja tylsyys ovat teesi ja antiteesi tavalla, josta edes Hegel ei löydä synteesiä.
*
On vaara valita sanat, jotka kuuluvat self-help-oppaille ja muille puoskareille, liukua saarnan alueelle. Siinä kaikkien pitäisi tarttua itsestään niskasta kiinni, hengittää vapaammin tuotantotehokkuuden ja keskiluokan itsekeskeisyyden nimissä.
Tunnistan tylsyyden universaaliuden. Joku tehtävä sillä ilmeisesti on, koska sitä pelätään ja samalla sen vallassa ollaan. Ehkä olen opetellut olemaan tunnistamatta sitä sen innoittamana.