Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tekijä: kangasvalo

Alien: Covenant

Posted on 10.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Red Letter Median videosta yläpuolelta voi katsoa juonen lapsukset ja epäselvyydet, jotka Alien: Covenant tarjoilee, jotta minun ei tarvitse kirjoittaa niitä tähän. Osa ei tullut mieleeni (koska en ole nähnyt Prometheusta), mutta katsoessa mietin monia niistä, ennen kaikkea miehistön typerää käytöstä. [1]

*

Covenant on siirtokunta-alus, jolla nukkuu syväjäässä 2 000 matkustajaa. Pieni miehistö seilaa läpi avaruuden kohti uutta planeettaa. Siirtokunnalle sopivasti lähes kaikki laivassa ovat pariskuntia, poikkeuksena androidi Walter (Michael Fassbender). Covenant tarkoittaa liittoa Jumalan ja ihmisen välillä. SYMBOLIIKKA. TULKINTA. VIESTI. AAAAH MINÄ TULEN.

Anteeksi, luulin hetken olevani mediatutkija. Tapahtuu onnettomuus. Osa matkustajista ja laivan kapteeni kuolevat. Pian tämän jälkeen saapuu signaali vieraalta planeetalta. Uusi kapteeni, Oram NIMI TARKOITTAA HEIDÄN VALOAAN AAAH UUHH, päättää että Covenantin tulee tutkia tapausta. Entisen kapteenin vaimo, perämies Dany (Katherine Waterston), vastustaa ajatusta. Planeetalle kuitenkin laskeudutaan.

Sieltä löytyvät kokonainen kuollut sivilisaatio, Prometheus-elokuvasta tuttu kaistapäinen androidi David (jälleen Fassbender) ja elokuvasarjan tähdet, alienit eli olomuodosta riippuen mitkäliemorfit, joka on niin kömpelö nimi otuksille, että kutsun niitä vain hirviöiksi.

*

Harvoin tulee vastaan kauhuelokuvaa, jossa häiritsee näin paljon henkilöiden irrationaalisuus. Tämä on trooppi, hyväksyn sen useimmiten. Ongelmaa ei ehkä olisi, mutta elokuva nostaa useassa kohdassa esiin keskushahmojen ammattimaisuuden. Seuraavassa hetkessä he tekevät päätöksiä, joita yksikään ajattelemaan kykenevä katsoja ei tekisi. Eikä kyseessä ole satiiri byrokratiasta.

“Selviytymiseen” ja uusien planeettojen asuttamiseen erikoistunut ryhmä pohtii ensin kuinka on riski astua uudelle planeetalle, sitten laskeutuu sille aivan liian suurella joukolla varusteinaan pilottitakit, tietokoneet jotka eivät jostain syystä osaa lähettää automaattista dataraporttia emoalukseen ja aski röökiä.

Voin ymmärtää inhimillisen paniikin, joka toteutuu elokuvan onnistuneimmassa kauhukohtauksessa, kun yksi miehistön jäsenistä lukitsee toisen lukkojen taakse ja katsoo avuttomana lasin takaa avaruusotuksen viipaloidessa naisesta makkaraa. Valitettavasti vastapainoksi monissa kohtauksissa ei ole kyse paniikista vaan taudista “koska käsikirjoittaja sanoo niin”.

Tämä voidaan vieläkin niputtaa “elokuvan taian” alle. Jos haluaa olla teeskenteleväinen elokuvakriitikko, käyttää sanoja “fantasmagorinen” tai “unenomainen”, vaikka mikään elokuvan struktuurissa ja ohjaaja Ridley Scottin jäänkylmässä estetiikassa ei tue tällaista luentaa.

Sen sijaan anteeksiantamatonta on sisällöllinen typeryys. Tekijöillä ei ole kiinnostusta tehdä sarjasta yhtenäistä. Kyse on samasta kyynisestä trooppien kierrätyksestä kuin uusissa Star Warseissa.

Kuonaa on  myös oletettu älyllinen anti. Se mikä olisi voinut olla innostavaa jää tyhjänpäiväiseksi, koska elokuvan tekijät esittävät monille elokuville tyypillisesti myös älyn trooppina.

Jos hahmo laskettelee runoja ja kuuntelee Wagneria, sen on oltava fiksu. Näin käsikirjoittaja esittelee avoimesti, ettei hänen omassa päässään nytkytä montaa ratasta – tai tuotantoryhmä on sabotoinut oikeasti hyvän materiaalin.

Ongelma: jos androidi Davidin pitäisi olla huippuälykäs, kone kun on, ja vielä kykenevä tunteisiin, miksi hänen filosofinen kykynsä ajatella rajoittuu koulusurmaajan tasoisiin lapsellisiin voimafantasioihin?

Luulisi että filosofian ja tieteen historiassa piilee enemmän pohdittavaa tekoälyn aivoille kuin tyhjänpäiväinen yritys tehdä biologisesti uutta elämää.

David vastaa yhtä luentaa Saatanasta, kuten esimerkiksi Taikalyhty-blogi on tarkkanäköisesti osoittanut. Pidän sitä jopa huonona asiana. Elokuvan pakottama symboliikka on laiska tapa “älyllistää” elokuvan ainoaa hahmoa, jota ei jo Fassbenderin suorituksen vuoksi lokeroi automaattisesti unohdettavien pallinaamojen osastoon. Idea toimisi, jos siitä olisi muuhun kuin androidin muuttamiseksi vain yhdeksi hulluksi tiedemieheksi.

Kun kaksi androidia sössötti 1800-luvun runoilijoista, sattumoisin yhdysvaltalaisten koulujen pakkolukemistosta, tunsin elokuvateatterin penkissä kiemurrellessani lievää myötähäpeää.

Mitä vähemmän sanottu elokuvan muista henkilöistä, sen parempi. En kaipaa samastumisen kohdetta vaan että katsomani tyypit muistuttaisivat edes ihmisiä. Välillä en tiennyt kenet otukset taas tappoivat, koska hahmot olivat niin yhdentekeviä. Tehkää parempia sankareita eikä tällaisia toistaitoisia, troopeilla kyllästettyjä, seksittömiä lihasäkkejä!

*

Alien-elokuvia on ilmestynyt aika liuta. Tämä on laskentatavasta riippuen kahdeksas. Tarina on pilkottu osiin kirurgisesti niin monesti, että siinä ei ole mitään jännittävää. Tietysti lisää on tulossa.

Elokuvasarjan tunnusotuksista on tullut halinalleja. Covenantin huonoin asia ovat örkit itse, joiden ansiosta nähdään surkeaa toimintaa ja väsyneitä kauhukliseitä. Ripauksella luovuutta ja ilman elokuvan markkinointia helpottavia öttiäisiä kyseessä voisi olla hieno tai edes keskinkertainen tieteiselokuva.

Kohta 40 vuotta vanhan ensimmäisen Alien-elokuvan hirviö on tavallaan kissa, vaikka siinä on myös hyönteismäisiä ja ihmismäisiä puolia. Pitkähäntäinen ja solakka olento vaanii piilossa, tunkee itsensä paikkoihin joihin sen pään ei tulisi mahtua ja iskee nopeasti. Se on vikkelä, saaliinsa tunteva ja vaarallinen mutta ei kuolematon: jos sitä ampuu tarpeeksi isolla aseella tai sen yli ajaa panssariautolla kuten Aliensissa, se tuhoutuu. Ja kuten kissa symbolisesti, se on seksuaalinen olento. Sen pää on yhdistelmä penistä ja vagina dentataa, ja se lisääntyy oraaliraiskauksella. Se on oikea “fantasmagorinen” luomus.

Jo Aliensissa (1986) mentiin lähemmäs toimintarymistelyä, mutta olento piti pintansa, koska James Cameronilla oli tuolloin tyylitajua. Alien: Covenantissa hirviö on enää päin rynnivä biologinen panssarivaunu, joka kestää rynnäkkökiväärin laukauksia tuntematta kipua ja ei välitä jättikokoisen avaruusaluksen polttomoottorin lieskoista tuon taivaallista. Seksuaalinen pimeys on typistetty, kaikki olennon surrealistiset ulottuvuudet selitetään.

Se on umpitieteellisyyttä teeskentelevän aikamme henki mutta naurettavaa, ei pelottavaa. Lähinnä se on Cthulhun tapaan söpöä fan servicea niille, jotka haluavat nähdä suosikkiotustaan. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuuri pilaa hirviönsä. Lovecraftilla oli tajua pitää möröt varjoissa, koska ne eivät kestäneet päivänvaloa. Läträämisen hoitivat vuosia myöhemmin fanit ja trooppien hokijat.

Ehkä elokuva elokuvalta tylsemmiksi käyvät versiot suositusta hirviöstä ovat ironinen kommentti itse sarjan suosiosta, mutta se taitaa olla tahatonta.

Joka tapauksessa ei ole ihme, että tekijöillä on ollut tarve vaihtaa pääantagonistia ja laajentaa maailmaa. Elokuvan parhaat hetket ovat sen alussa yritysjohtaja Peter Weylandin ja Davidin keskustellessa äärimmilleen pelkistetyssä postmodernissa asunnossa. Yksin tältä pohjalta olisi voinut kirjoittaa käsikirjoituksen, joka muistuttaisi 50-luvun tieteiselokuvan parhaita saavutuksia (Mies joka kutistui, Ruumiinryöstäjät).

Hyvä jatkuu hitaasti aukeavan asetelman kautta, mikä on ollut elokuvasarjan vahvuus alusta lähtien. Walter-androidin puuhat Covenantilla ovat kiinnostavia. Elokuva on estetiikkaansa esitellessään parhaimmillaan. Se näyttää paikoin todella hienolta ja tietokonetehosteet hirviöitä lukuun ottamatta on tehty tyylillä. Avaruusalusta ja sen toimintaa esitellään yksityiskohtaisesti. Aluksen kapteenia esittävä James Francokin palaa elävältä, mikä on hienoa.

Se mikä on alussa elävää sekä kuvaukseltaan ja rytmiikaltaan valtavirtaan nähden poikkeuksellista uhrataan välittömästi, kun Franco kärähtää. Siihen palataan enää yhdessä kohtauksessa: Michael Fassbenderin opettaessa Michael Fassbenderia soittamaan huilua.

Muuten loppuelokuva onkin yhtä hektistä leikkausta, siniharmaata maisemaa ja heiluvaa kameraa.

Valitettavasti huonoa elokuvaa ei pelasta edes Ridley Scottin vanhalla iällä löytynyt nihilismi ja kuolemanpelko, joka eskaloitui veli Tony Scottin itsemurhan ja erinomaisen kreisin The Counselorin (2013) myötä. Synkkä ei riitä, jos käsikirjoittajana ei ole Cormac McCarthy vaan ryhmä liukuhihnatyöntekijöitä.


[1] Yksi jää sanomatta: Miksi Davidin jälkeen tulleista androidimalleista väitetään poistetun tarpeettomat tunteet, koska ihmiset pitivät niiden olemassaoloa epämiellyttävänä, mutta ensimmäisissä Alien-elokuvissa ne on tuotu takaisin malleihin, joita ihmiset eivät erota androideiksi, jos sitä ei heille sanota? Ja miksi ne eivät ole väkivahvoja ja osaa lähitaistelulajeja kuten David ja Walter tässä osassa? Aikaväliä on Covenantin ja Alienin välillä toki 18 vuotta ja mitä vain voi tapahtua mutta yhtä kaikki: tekniikka ottaa jatkumossa ihmeellisiä harppauksia taaksepäin tai ees sun taas. Jokainen franchisen teos edustaa sen hetken käsitystä tulevaisuudesta. Nostromolla asioita korjataan jakoavaimella. Covenantin kapteeni ottaa itsestään selfie-tyylistä videokuvaa ja kaikkialla on kosketusnäyttöjä. Ymmärrän tämän, mutta se tekee sarjasta rikkonaisen. Fiktiivinenkin maailma, joka ei pysy yhtenäisenä, on usein epäonnistunut, koska se estää immersion, joka on näissä kaupitelluissa fantasioissa avainsana.

Tekijästä, aiheesta

Posted on 09.06.201723.09.2024 by kangasvalo

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: “Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]


[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.

Tukistus

Posted on 05.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Kurt Vonnegutin ja W. G. Sebaldin tapaiset kirjailijat muistuttavat lukijaansa kauheudesta, johon pystyvät myös maailmanhistorian hyviksi kutsutut eli ne joita meidän tulee ajatella sanalla me; Dresdenin pommitus, laajemmin koko toisen maailmansodan päätös atomipommeineen ja tulimerineen – “oliko se oikeutettua” voi joku kysyä, mutta kyse ei ole oikeudesta eikä edes kostosta vaan ajattelusta, jonka mukaan historia vaatii koviin iskuihin vielä isompia iskuja, jotka opettavat pienet koirat olemaan purematta isompia, sillä niin länsimaat ovat sitten Rooman kasvaneet, ja kaikki tämä on ollut ääneen lausumattomasti hyväksytty, kunnes opetuksia on alettu soveltaa vuosisatojen mittaan muihin kuin samaa peliä pelaavan kulttuuripiirin maihin, ja isolla kädellä on lyöty niin Afrikkaa kuin Lähi-itää, jopa Venäjää, ja ajateltu, että ne tokeentuvat, mutta yllätys on ollut iso, kun lyöminen ei aiheuta alistunutta vikinää vaan raivoa: terroristit ajavat väkijoukkoihin, Venäjä ei kapitalismin löydettyään muuttunut taikaiskusta uudeksi Amerikaksi ja Afrikan maat tuottavat yllätyksen toisensa perään syntyvyyden, väestöliikehdinnän ja yleisen kaaoksen myötä, ja kaikkia näitä ihmisiä halveerataan vanhoista, keskiluokan niskan päälle rakennetuista lännen torneista suoraan tai epäsuorasti pelkureiksi ja manataan uppoavaa eurooppalaista kulttuuria, vaikka pelkuruus on jotain aivan muuta kuin kyky luopua omasta hengestään ideologian vuoksi – itse asiassa historiankirjoissa sitä ei ole kutsuttu pelkuruudeksi juuri koskaan – tai niin epätoivoinen tahto elää, että on valmis jopa kansanvaellukseen; ja täällä ei ymmärretä miksi ilmapommittaminen – todellinen… kuvaannollinen… – ei riitä tukistukseksi, kun vastustajalla on halu näyttää edes keskisormea yksi sekunti lisää välittämättä vähääkään olettamistamme säännöistä.

Vastakulttuurin aave

Posted on 04.06.201723.09.2024 by kangasvalo

On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.

Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.

Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.

Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]

Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.

Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.

Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.

Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.

Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.

Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.

Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:

TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA

“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?

Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.

Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.

Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.

Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.

Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.

Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.

Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.

Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.

Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.


[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.

Teksti/elokuva

Posted on 01.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Olen kriitikkona tokaissut muutaman kerran, että elokuva on epäonnistunut, jos sen voi tiivistää tekstiksi. Olen tarkoittanut, että sen sisällön voi suoraan palauttaa käsikirjoitukseen tai alkuteokseen. Kuva ja ääni eivät tällöin tuo tekstiin lisää. Tämä on yleinen lähtökohta elokuvakritiikissä.

Mitä pidempään olen tätä ajatusta pohtinut, sitä heikommin luonnostellulta se vaikuttaa. Tuntuukin että se menee valmiiksi ajateltujen ajatusten kategoriaan. Kuulostaa hyvältä, on lähemmässä tarkastelussa heppoista.

Olen toistanut sitä, koska olen luullut ymmärtäväni sen merkityksen. Kyseessä on ollut hienolta kalskahtava oivallus ja muka-totuus, jonka avulla voi esittää asiasta jotain tietävää. Eli klisee.

Ilmaisua käytetään, kun halutaan sanoa, että elokuva on tylsä. Tylsyys laitetaan sen piikkiin, että teos ei vaikuta visuaalisesti kiinnostavalta. Tästä vedetään johtopäätös liiallisesta uskollisuudesta tekstille.

Mutta mitä ovat väitetyt elokuvan keinot, jotka nostavat teoksen “irti” alkutekstistä? Miten kameralla kuvatun teoksen voi palauttaa mihinkään ja miten se olisi nimenomaisesti tekstiuskollisuuden vika?

Jo kameran olemassaolo tekee elokuvasta väistämättä erilaisen. Pelkkä tavanomainen kuvien ja vastakuvien asettelu on tyystin eri asia kuin esimerkiksi replikointi tekstissä. Ne eivät toimi samalla periaatteella, niitä luetaan eri tavoin.

Louis Mallen ohjaama Ilta Andrén kanssa (1981) rikkoo kahta elokuvakritiikin kulmakiveä vastaan. Se on elokuva, joka on “palautettavissa tekstiin”, koska se koostuu yksinomaan kahden ihmisen, André Gregoryn ja Wallace Shawnin, dialogista ravintolassa.

Sen lisäksi se rikkoo toista pyhänä pidettyä sääntöä: show, don’t tell. Elokuvan hahmojen kertomuksista ei hypätä flashbackien tai muiden elokuvallisiksi miellettyjen keinojen avulla kuvitettuihin versioihin kertomuksista. Kaikki tarinat kuullaan henkilöiden suista.

Johtolankana on ihmiselämän merkitys; mikä on “aitoa” elämää ja mikä “teeskentelyä”. Jos aihe kiinnostaa, Ilta Andrén kanssa on kaikkea muuta kuin huono elokuva.

Se nostetaankin tasaisin väliajoin kautta aikain parhaiden elokuvien listalle. Itseään esittävät Shawn ja Gregory vakuuttavat vastaanottavaisen katsojan puheen ja ilmeiden keinoin. Kuvaus on tunnelmallista, mutta sitä ei voida pitää vallankumouksellisena.

Tämän pitäisi olla kammottava esimerkki puisevasta filmistä, mutta se ei ole sitä, yksinkertaisesti koska se on tehty erinomaisen hyvin. Tekijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä on elokuvallista, koska he tietävät, että kaikki elokuvaksi tehty on sitä. Kyse on tyylistä.

Jos Ilta Andrén kanssa ei olisi niin tekstiuskollinen (se perustuu Shawnin ja Gregoryn näytelmään), se ei olisi hyvä elokuva, vaan sentimentaalinen ja teeskenteleväinen. Paljas ulkoasu asettaa kahden miehen korkealentoiset keskustelut oikeaan kontekstiin.

Parikin David Mametin käsikirjoituksiin perustuvaa hienoa elokuvaa palautuu tekstiin tavalla, joka voidaan mieltää epäelokuvamaiseksi (Murharyhmä, Myyntitykit). Samoin parit Cormac McCarthy -adaptaatiot (Menetetty maa, The Counselor). Sidney Lumetin Valamiesten ratkaisu. John Frankenheimerin The Iceman Cometh.

Kirjallinen lähestymistapa ei tee epäelokuvaa sen enempää kuin maalaustaiteen emulointi Peter Greenawayn elokuvissa tai näytelmällisyys Jacques Rivetten teoksissa. Myönnän, että asia voi tosin vaatia vielä tarkempaa pohdintaa tulevaisuudessa.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 84
  • 85
  • 86
  • 87
  • 88
  • 89
  • 90
  • …
  • 94
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme