Jumalaton sekasotku, sitä Luca Guadagninon uusin kauhuelokuva on. Olin nähnyt häneltä aiemmin tylsänä pönötyksenä pitämäni I Am Loven (2009), enkä välitä Dario Argenton alkuperäisestä tyylitellystä giallosta. Syy katsomiseen oli, että edes etäisesti lupaavalta tuntuvia (kauhu)elokuvia ei valitettavasti usein näe isolta kankaalta. Remake ottaa vielä huomattavasti isomman askeleen saatanalliseen suuntaan kuin 70-luvun alkuperäisteos. Siitä ja väkevästä noitailusta nautin. Viime ajoilta hyvä vertailukohta on Chilling Adventures of Sabrina (2014–). Sarjakuva siis, en ole tv-sarjaa katsonut.
Yhdysvaltalainen tanssinopiskelija, Susie Bannon (Dakota Johnson), saapuu Länsi-Berliiniin tanssikouluun. Hän on heti luonnonlahjakkuus ja saa pääroolin koulun pääesityksessä. Tanssikoulu on tosiasiassa noitien yhteisö, joka valmistautuu tulevaan sapattiin. Ulkopuolella on vuosi 1977, krautrock soi, David Bowie hengailee kaupungissa ja eletään saksalaista syksyä: kommunistiradikalistinen RAF on kaapannut Saksan työnantajien liiton pomon, vanhan natsin Hanns Martin Schleyerin. Valtio ei tällaista kauaa katsele, ja sosiaalidemokraattinen liittokansleri Helmut Schmidt pistää kovan kovaa vastaan.
Tanssikoulua pyörittäviä noitia tämä ei sen kummemmin hetkauta, heillä on omat vaaralliset kahinansa. Tässä elokuvan ensimmäinen käsittämättömyys; sen sijaan, että katsojan useimpien elokuvien tapaan annettaisiin ymmärtää pienestä vihjeestä tapahtumien tausta, ei Suspiria jätä muistuttamatta, missä mennään. Ulkoisten ja sisäisten valtapelien rinnakkaisuutta hierotaan naamaan. Mikä ulkona merkitsee patriarkaalisen järjestyksen kriisiä, näkyy sisällä matriarkaalisen vallanvaihdon kipuiluna.
Tai jotain. Suspiria on teemoiltaan, estetiikaltaan ja rakenteeltaan niin joka puolella, että siitä tulee avantgardea vahingossa. Se on kai kuvaus feminististen valtarakenteiden muutoksesta noitien valmistautuessa tärkeään sapattiin, toisaalta poliittisen ilmapiirin historiallisesta kärjistymisestä. Mikä jottei, sekoitetaan mukaan vielä vanhaa kunnon pop-psykologiaa, tällä kertaa jungilaisen symboliikan muodossa! Tilda Swinton saa luvan esittää kolmea roolia, joista yksi on miespuolinen, psykiatrina työskentelevä vanhus, muut kaksi noitia joista yksi näyttää 50-luvun beatnikiltä ja toinen sulaneelta muovisotilaalta. Freudin ego, superego ja id? En tiedä, koska elokuva haluaa samalla myös kovasti kertoa jotain holokaustista. Tragedian sivuteitse kokeneelle psykiatrivanhukselle on annettu nimeksi Klemperer ja noidat kertovat hänen tehtävänsä olevan todistajuus ja ei helvetti. Kamera pyörii vinhaa vauhtia ympäri, 150-minuuttisessa elokuvassa tapahtuu jatkuvaa salamaskarvaamista Michael Bay -hengessä ja joukossa on pari todella ilkeää väkivaltakohtausta, joista ensimmäistä katsoessa minun oli pakko siristää silmiäni. Taustalla ulisee Thom Yorke. Jossain välissä myös loitsitaan. Ja kyseessä on tanssielokuva. Ei tällaista behemotia voi ottaa vakavasti. Ei tarvitse olla kyyninen huomatakseen Suspirian olevan paikoin vatsaa vääntävän vakava, sitten campia sillisalaattia.
Englanti on rajallinen kieli, ja kun luen kritiikeistä, että elokuva “explores” Saksan historiallista tilannetta, en voi pistää sanavalintaa kuin kliseisyyden tai historiallisen tietämättömyyden piikkiin; joskin inhoan elokuvien kutsumista “tutkielmiksi” muutenkin, niin kuin sana antaisi ylimääräistä akateemista uskottavuutta. Suspiria ei “explore” mitään, se esittää suorasukaisesti, että tässä on Baader-Meinhof-ryhmä, joka yritti kaataa oikeiston markkinaliberaalin järjestyksen ja joka lopulta kukistettiin; eikä kuitenkaan kehtaa suoraan sanoa, mitä mieltä asiasta pitäisi olla. Samalla noitien yhteisössä on tapahtumassa vallankumous, jonka seurauksena vanha demokraattisesti valittu mutta epädemokraattisesti toiminut valta tuhotaan alkutekijöihinsä, tosin puolueettomat sivustakatsojat voidaan säästää ja tämän elokuva esittää… hyvänä? Historiallinen tosiasia toki on, että väkivaltaisissa vallankumoustilanteissa pelkkä johtajan surmaaminen ei yleensä riitä vaan on tuhottava koko vastustava rakenne, mutta että tähän sanomaan törmää yhdysvaltalaisrahoitteisessa arthouse-kauhussa… Erikseen myös muuten korostetaan, että vanhoista noidista hyvänä jätetään henkiin rouva Marks. Hänen etunimeään ei paljasteta, epäilen sen olevan Carlina.
Amazonin rahoittama elokuva tuskin kutsuu tekemään kanssaan vallankumousta, mutta Suspiriassa on niin monta pientä elementtiä, että edellä esittämäni tulkinta on pinnistämättä mahdollinen, eikä sen sanoma tule siitä selvemmäksi, jos sellaista edes on. Onpa elokuvassa myös kohtaus, jossa noidat esittävät tanssiteoksen Volk. Sana yhdistetään Saksan historiassa, erityisesti niin sanotun Vergangenheitsbewältigungin aikana, neutraalien sävyjen lisäksi myös nationalismiin.
Selkeästi vääriä tulkintoja on hankalaa rajata pois, tosin täytyy olla henkisesti laiska, jos näkee elokuvan antifeministisenä kritiikkinä, kuten jotkut ovat tehneet. Noitien yhteisö on paralleeli ja fantastinen, ja sen sukupuolellinen rajaus on olemassa korostaakseen naisten historiallisesti vähäisiä mahdollisuuksia päästä valtaan. Heidän keskinäiset skismansa ovat heidän heikkouksiaan noitina, vallanpitäjinä, ei naisina. Sitä paitsi olen kuullut niin monta kertaa perusteetonta lässytystä “naiseuden voimasta”, joka liitetään tanssiin, että kun Suspiriassa tanssilla kirjaimellisesti tapetaan ihmisiä, olin hihkua riemusta. Kas siinä on sitä feminiinistä voimaa!
Pohjimmiltaan nautin elokuvasta, vaikka en voi suositella sitä kenellekään. Omakaan iloni ei ole varauksetonta. Pidän armottomuudesta ja ainutkertaisuudesta, mutta elokuva sisältää paljon kaikkea peittääkseen yksittäisten huomioidensa sisällöttömyyden. Huonosti yhteen sopiessaan palaset muodostavat vahingossa kokeellisen mosaiikin. Se on elokuvan pelastus. Niin kuin rinnuksille nakkikiskalla käyvä spurgu, Suspiria pakottaa minut ottamaan kaiken huomioon armotta, vaikka en saa mitään selvää sen mongerruksesta.
Siteerattu runo on Tumblr-sukupolvien julistus kaiken tekstin samanarvoisuudesta maailmassa, jossa tunne on Jumala, jota myös muiden kuin kirjoittajan on toteltava.
Ensilukemalta en saanut näistä runoista kiinni, ajattelin niiden olevan jollekin muulle kuin minulle ja olin unohtavinani ne. Palasin niiden pariin ensin ajatuksissani ja pian selailun kautta, menin kuuntelemaan runoilijan esiintymistä Varsinais-Suomen runoviikolla ja lopulta ostin tämän kirjan. Nyt Uutisia! on loppuaan lähestyvän vuoden suosikkiteoksiani.
