Maailmanloppu käsitetään puhujasta riippuen aivan eri tavoilla. Huomattavaa on, kuinka erityisesti politiikassa kulttuurin muutoksesta puhutaan maailmanloppuun vivahtavin termein.
Mietin tätä jälleen luettuani loppuun Alan Mooren (s. 1953) kirjoittaman ja Jacen Burrowsin (s. 1972) piirtämän Providencen (2015–17). Providence on Mooren viimeisin sarjakuvasuurteos, 12-osainen kertomus kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) kehittämään mytologiaan perustuen. Tarinaan kuuluu olennaisena osana ihmisten maailman korvautuminen suurien muinaisten maailmalla.
Maailma ei kuitenkaan lopu Lovecraftillakaan eikä edes Providencessa. Se vain muuttuu ihmiselle tunnistamattomaksi. Silti lukuisat sarjakuvan lukeneet fanit ovat puhuneet maailmanlopusta.
Tuntematon on tuhoa. Tällaiseen ajatteluun viittasin jo edellisessä kirjoituksessani.
Lähes kaikki arkikielessä kuvitellut maailmanloput ovat pohjimmiltaan kulttuurin loppuja. Tällä tarkoitan, että pelko kohdistuu tutun muuttumiseen tuntemattomaksi.
Tutun muuttuminen tuntemattomaksi taas kertoo kuolemanpelosta. Kulttuurin “loppu” eli muutos pelottaa, koska ihmisellä on elinympäristöönsä ihannoiva suhde. Liian nopeasti muuttuva maailma on muistutus katoavaisuudesta.
Ymmärrän ja olen samalla turhautunut. Minulle maailmanloppu tarkoittaa ihan oikeaa maailmanloppua. Pienemmässä mittakaavassa ajattelen sen tarkoittavan kaiken elolliseksi kutsutun tuhoutumista. Isommassa mittakaavassa ajattelen maailmanlopun tarkoittavan valon sammumista, maailmankaikkeuden lämpökuolemaa.
Siksi apokalyptiset pelot esimerkiksi oman kulttuurin rappiosta tai poliittisista epävakauksista eivät ole pohjimmiltaan vakuuttaneet minua lopullisuudestaan – pelottavia ne voivat olla mutta eivät toivottomia.
Niissä on sentimentalismia, jonka ymmärrän, mutta josta en saa otetta, koska kulttuurin luonne on väistämättä:
a.) osaksi päättymätöntä, menneisyys vuotaa jatkuvasti meidän aikaamme ja nykyhetken kulttuurilla luomme jatkuvasti myös tulevaa,
b.) osaksi syklistä, suuret kulttuurien virrat vuorottelevat keskenään synnyttäessään reaktioita ja vastareaktioita, toisin sanoen kulttuurit kukoistavat ja nuutuvat trendien mukaan.
Oikea kulttuurinen maailmanloppu on sitä, jos Lovecraftia mukaillen käännämme selkämme kaikelle muutokseksi kutsutulle ja astumme pimeyteen – jos pysäytämme kaiken. Historian tuntien se on hyvin vaikeaa.
Todennäköisempää on, että maapallo on sitä ennen elinkelvoton.
*
Olen kirjoittanut monta kertaa maun merkityksestä ihmisen älyllisen ja moraalisen kehityksen kannalta. Erääseen aihetta käsitelleeseen kirjoitukseeni viitattiin sittemmin myös Ylioppilaslehdessä, mistä ilahduin, vaikka aiheesta ei ole syntynyt sen kummemmin keskustelua (mikä ei toki yllättänyt).
Että kulttuureista kirjoitetaan apokalyptisin termein liittyy siihen, ettei yksilö ymmärrä historiaa muuna kuin oman päiväkirjansa laajana liiteosiona. Jos hän ei käsitä historian roolia suurena liikuttajana edes etäisesti, hän ei ymmärrä omaa paikkaansa ja siten omaa makuaan ja miksi siitä on tullut mitä on. Jos omaa makua ja ymmärrystä sen synnystä ei ole, ihminen on helposti ulalla myös omasta matkastaan.
Se on paljon järkyttävämpää kuin kuviteltu kulttuurin rappio, joka johtuu toisten kulttuurien kanssa tapahtuvasta vaihdosta, konflikteista tai yhteiskunnallisista murroksista. Muutosta pahempi asia on, jos maailma jatkaa kulkuaan, mutta yksilö katoaa historian kurimukseen ymmärtämättä mitä tapahtuu.
*
Henkilö, joka ei työskentele kulttuurin parissa, ei välttämättä huomaa, että kulttuuria syntyy ja kuolee koko ajan. Usein myös kulttuurin parissa työskentelevä ihminen ei tätä noteeraa. Koska kuolevalla kulttuurilla ei ole tarpeeksi monelle ihmiselle merkitystä, ei sen kuolemaa kirjata kuin marginaaleihin.
Pelkästään kirjallisuuden historiassa on miljoonia teoksia, joilla ei ole kestävää merkitystä. Ne ynisevät ensiparkaisunsa, kiertävät lukijoiden syleissä hyvällä tuurilla joitain viikkoja ja kuukausia ja sitten kokevat kätkytkuoleman.
Kaikki, mitä olen kirjoittanut ja tulen koskaan kirjoittamaan tulee kokemaan saman kohtalon. Tätä ei tule ajatella surun kautta vaan kuolevaisuuden laista seuraavana väistämättömyytenä.
Lähes kaikki teokset kuolevat välittömästi synnyttyään, koska joutuvat kilpailemaan huomiosta kaiken muun taiteen kanssa. Kirjastojen varastot ovat täynnä tekstejä, joita lainaavat enää tutkijat tai liian syvälle suohon uponneet harrastajat, jos hekään.
Jos ei harrasta kirjallisuutta, ja usein vaikka harrastaisikin, jatkuva tuhoutuvan, rappeutuvan kulttuurin suistuminen kuiluun ei ole millään tavalla merkityksellistä. Jotain kirjoja, mitä sitten? [1]
Sattumalta tämä lukuisten ideoiden kuolema yhden kustannuksella ja selviytymisellä on myös Providencen lähtökohta. Sarjakuva ihmettelee, kuinka yhden epätasaisen pulp-kirjailijan sekavasta kädenjäljestä on tullut niin ikonista, että maailmankirjallisuutta on nykyään yhtä mahdotonta kuvitella ilman Cthulhua kuin vailla Kafkaa.
Providencessa kyse on siitä, että kosmoksen pimeät möröt uneksivat itsensä maailmaan tekijänsä kautta (eli että tarpeeksi tarttuvat ideat onnistuvat löytämään tekijänsä, ja siten tekijä yleisönsä – eli lopulta kaupallisuutensa).
Mitä tällä tarkoitetaan on, että Lovecraftilla kävi tuuri. Jonkun rooli on mennä ensin. Taiteessa vitsikkäintä on se, ettei etujoukossa seisova usein tajua tai ehdi tajuta rooliaan.
[1] Sana “vastakulttuuri” on siksi kaunis, että se implikoi pyrkivänsä pitämään teoksia hengissä edes puheikään asti kapitalismin pyrkimysten vastaisesti.
