Minua kiinnostaa aivan toisenlainen televisio kuin kehutut “huippusarjat”, jotka yleensä tympivät minua jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Koska laatudraama esittää yleensä luovaa peittääkseen toisteisuutensa ja se on aivan liian ilmiselvää, haluan katsoa telkkarista jotain helppoa, viihdyttävää ja tarinoinnista vapaata – tarkoituksellisen kaavamaista. Käännyn usein brittiläisten visailuohjelmien puoleen.
Nämä visailut ovat oikeaa tietovisaa enemmän kevyitä paneeliohjelmia, joita tutut tv-kasvot juontavat. Nämä myös vierailevat toistensa ohjelmissa. Hyviä esimerkkejä ovat Never Mind the Buzzcocks (1996–2015), QI (2003–), 8 Out of 10 Cats (2005–) ja sen spin-off 8 Out of 10 Cats Does Countdown (2012–) sekä Would I Lie to You? (2007–). Monissa näistä sarjoista nähdään seuraavia kasvoja: Jimmy Carr, Aisling Bea, David Mitchell, Sarah Millican, Bill Bailey… Paneelit ovat myös nuorille stand-up-koomikoille hyvä ponnahdusalusta.
BBC:n Only Connect (2008–) on miellyttävä poikkeus. Siinä on vain yksi julkkisjuontaja, alusta asti mukana ollut Victoria Coren-Mitchell, toimittaja, koomikko ja ammattimainen pokerinpelaaja. Osallistujat ovat kahteen joukkueeseen jaettuja taviksia. Keskiössä ovat pirullisen vaikeat kysymykset. Voittajajoukkue jatkaa eteenpäin. Kauden voittajat saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa.
Tehtävissä etsitään yhtäläisyyksiä. Ensimmäisellä kierroksella joukkueiden on arvuuteltava, mikä yhdistää neljää eri vihjettä, jotka voivat olla sanoja, kuvia tai musiikkia. Mitä aikaisemmin vastauksen tietää, sitä enemmän saa pisteitä.
Toinen kierros nostaa vaikeustasoa: nyt kilpailijoiden on tiedettävä kolmen vihjeen perusteella, mikä on sarjan neljäs vihje. Kolmannella kierroksella etsitään sanasekamelskasta aikarajan puitteissa neljää kokoavaa tekijää, joilla sanat voidaan jakaa ryhmiin.
Viimeisellä kierroksella arvuutellaan sanoja ja sanontoja kirjainrimpsuista, joista puuttuvat vokaalit.
Tyypillinen Only Connectin ensimmäisen kierroksen kysymys. Oikea vastaus on “_ollywood”. Neljäs, yhden pisteen vihje olisi H: Los Angeles. Nollywood on nimitys Nigerian elokuvateollisuudelle, jonka keskus on Lagos. Hindinkielisiä Bollywood-elokuvia tehdään Mumbain elokuvastudioilla. Pigeon Forgessa sijaitsee Dolly Parton -teemapuisto Dollywood ja Hollywoodin nyt kaikki tietävät.
Kisa on epätavallisen haastava. On vaikeaa sanoa, mikä on visailun kohderyhmä, mutta sarja on pienuuteensa ja vaikeuteensa nähden suosittu. Sen ympärille on syntynyt fanisivustoja ja kulttimaine. Katsojaluvut ovat olleet parin miljoonan paikkeilla, ja esityspaikka on siirretty kulttuurikanava BBC Fourilta suuremman yleisön BBC Twolle.
Mistään Kymppitonnista ei ole kyse, vaikka Only Connect on kai jonkinlaista eläkeläisviihdettä. Siinä väläytelty toisinaan pikkutuhma huumori on joskus surrealistista ja usein kuivempaa kuin cream cracker. Kysymykset taas ovat aivan liian visaisia mumman ja paapan kepeäksi aivojumpaksi. Ohjelman musiikki on geneeristä ja hienovaraisesti käytettyä. Jännitystä ei ole, eikä kisassa voita mitään paitsi hyvän mielen, lasilliset kuohuvaa Coren-Mitchellin kanssa ja ehkä jonkin pystin. Edes palkinnon antamista ei näytetä kunnolla kauden viimeisessä jaksossa, vaan se peittyy pimennetyn studion ja lopputekstien taakse.
Omituisin piirre on, että studioyleisöä ei ole ollenkaan. Tietysti näin oli esimerkiksi suomalaisessa visailuklassikossa Suomen tietoviisas (1990–98), mutta nykyaikaisten visailuohjelmien aikana tämä on poikkeuksellista. Yleisön ja jännitysmusiikin puute näyttää kirkkaasti, miten muut kisaohjelmat pyrkivät luomaan keinotekoista intensiteettiä niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa.
Coren-Mitchellin deadpanilla heittämien vitsien ainoat naurut voivat päästä kisaajilta, useimmiten on kuitenkin hiljaista. Yleistunnelma on kiehtovan vaivaannuttava.
Kilpajoukkueet koostuvat ihmisistä, joita ei televisiossa saada nähdä kuin fiktion karikatyyreissa: Nörteistä, joiden sosiaalista kömpelyyttä Coren-Mitchell saattaa lempeästi pilkata, vanhoista pubivisojen senseistä, roolipeliharrastajista tai matemaatikoista. Kisan yleishenki on silti kannustava ja luokseen kutsuva. Juontajan tehtävä on kuivilla jutuillaan luoda kisaajille lähestyttävä tunnelma.
Tietovisojen viehätys perustuu usein siihen, että katsoja voi arvuutella kilpaa kisaajien kanssa ja paukutella henkseleitään: “Kyllä minä tuon olisin tiennyt.” Haluatko miljonääriksi? -tyyppisten ohjelmien julkkisversioita katsoessa taas joutuu tuskastuneena läpsimään otsaansa, kun koko kansan idolit paljastavat idiotiansa.
Only Connectin tapauksessa ylemmyydentuntoon ei ole mahdollisuuksia. Kisaan osallistujat ovat lähes varmasti tietorikkaampia ja nokkelampia kuin keskimääräinen kotisohvalla istuja. Tämä on nörttien kosto.
Saan yleensä yhden tai pari ensimmäisen tai toisen kierroksen kysymystä oikein ennen kisaajia. Useimmiten minulla ei ole hajuakaan, mitä edes haetaan. En silti turhaudu. Tämä kokijan oman rajallisuuden näkeminen selvästi – ja sen myöntäminen – on hyvin harvinaista jopa dokumenttielokuvaa katsoessa. Ja varsin vapauttavaa.
Samalla se purkautuu arvostuksena liian räikeään havaijipaitaan pukeutunutta hikoilevaa niskapartaa, koukkuselkäistä patua tai hiukan liian hiljaa vastauksensa supisevaa silmalasipäistä tyttöä kohtaan (ääniraidalta kuulee välillä, että miksaamossa nostetaan mikrofonien volaa ylös). Hei, meissä todella on sisällä jotain, jota pelkkä kuori ei voi paljastaa.
Luen – enkä kai ole ainoa – osin, koska olen lapsena saanut lukemisesta jotain sellaista, jota en ole voinut saada muualta ja koska etsin samaa aikuisena. En tarkoita pakenemista arjesta… tai tarkoitan, mutta… en etsi “toista todellisuutta” vaan mahdollisuutta nauttia todellisuudesta tavalla, jonka vain sanat voivat nostaa esille. Lukeminen on parhaimmillaan ruumiillinen nautinto, voin maata paikallani, minulla on lämmin, pidän kirjaa käsissäni rintakehäni päällä, jotta en näkisi mitään muuta. Sanat vyöryvät silmiini pakottomasti, määräämälläni tahdilla, minulle luontevalla. Lukeminen on turvallisuuden merkki. Välillä katson muualle nähdäkseni hengittääkö muu maailma vielä. Hengittää, ja jokin tuossa hengityksessä nostaa hyvän teoksen arvoa. Kirja on pysähtynyt ja samalla kiihdyttää kaikkea liikettä lukijan ympärillä. Tässä tarkan havainnoinnin tilassa, myrskyn silmässä, olen äkkiä enemmän läsnä kuin olen saattanut olla moneen päivään – niin kuin saatan olla, kun tunnen lämpöä toista ihmistä kohtaan ja näen hänet uudelleen pitkän tauon jälkeen. Mutta läsnäoloni ei ole pakotettua tai jännittynyttä, se on rentoa ja arvokasta, täynnä iloa, aika kuluu tuolla jossain.
Kilpailu. Journalismi on ala, jolle on työntekijöistä massiivista ylitarjontaa. Koulutettujen lisäksi joukkoon puskee kouluttamattomia, suhteilla paikkansa saaneita, aivan muita kuin journalismia opiskelleita. Näille uusille naamoille eivät toimittajan ohjeet paljon merkitse. Tietysti kaikki eivät ole ammattitaidottomia ja moraalittomia ja moni oppii tekemään työtä tekemällä, mutta silti seulan väljyys vaikuttaa. Syy johtuu virheoletuksesta, jonka mukaan “kaikki osaavat kirjoittaa”. Siis kuin lääkäriksi pääsisi kuka tahansa, joka osaa laittaa laastarin. Toimittajille tulee painetta niin ylhäältä (luettujen juttujen lukumääriä seurataan) kuin alhaalta (joku on aina valmis tulemaan tilallesi, jos meno ei maistu).
Virheen myöntäminen on faux pas. Monet toimittajat tuntevat erheellisyytensä myöntämisen olevan niin yksilön kuin toimittajien kollektiivin heikkouden osoitus, vaikka tieteen tavoin erheellisyyden pitäisi olla journalismin perusoletus. Oikaisut pitäisi julkaista kissan kokoisin kirjaimin etusivuilla, ja päätoimittajien pitäisi pyytää yleisöltä näkyvästi anteeksi. Sen sijaan trollitehdaiden tykkäyksien ja normaalien klikkausten välillä ei erityisesti isoissa lehdissä tehdä analyyttista eroa. Siihen ei ole tarvetta, koska bisnes elää huomiosta ja huomio on “hyvä”. Oikaisut on likistetty pienin otsikoin taustalle. Toimittajien moraali ei usein ole muita ihmisiä korkeammalla tasolla, vaikka sen pitäisi olla. Kunniakoodisto on auttamattoman lepsu.
Valta kihahtaa journalisteille nuppiin siinä missä taiteilijoille, poliitikoille ja muille, eikä ammatin julkisuus ainakaan auta asiaa. Timo Haapalan kaltainen erikoismies voi mellastaa, kun nousee tarpeeksi korkeaan asemaan. Asemaa ei horjuteta, koska palkan maksava organisaatio on tulokseen tyytyväinen. Alan mahdollisuudet luoda sisäistä painetta eivät ole tarpeeksi vahvat. Samalla esimerkiksi Haapalan puolueellisia mielipidejuttuja – joiden kolumniluonnetta niitä julkaiseva lehti ei korosta tarpeeksi – klikataan juuri polarisaation takia. Klikit käsitetään hyväksi journalismiksi, koska lukijat eivät ole koskaan väärässä. Ainoa toimiva protesti lukijalta on jättää lukematta. Suosittelen kokeilemaan, suurimman osan maailman merkittävistä tapahtumista saa tietoonsa muuta tietä ja lopuilla ei ole oman elämän kannalta väliä. Aikaa vapautuu omille mielihaluille.
Huonon journalistin merkki – kun on kyse isosta mediumista, ja niistä on lopulta aina kyse, kun journalismista puhutaan – on liiallinen kunnioitus lukijaa kohtaan. Olen vilpittömästi tätä mieltä. Keskimääräinen valtavirran uutisten kuluttaja ei ole mikään ylevä olento, jos ei pahakaan – eihän hän muuten selaisi Ilta-Sanomien mediapornoa. Hyvä journalisti pitää lukijansa sopivasti loitolla. Siksi hän pyrkii selittämään kaiken totuudellisesti ja yrittää pitää huolen, ettei väärinkäsityksille jää sijaa. Jos somepeukutuksia seuraava toimittaja kuvittelee lukijan olevan puolellaan (ja sen vuoksi fiksu; onhan toimittaja fiksu omasta mielestään ja toimittajan fiksuus tarttuu lukijaan), hänet pitäisi laittaa pakkolomalle ja asentaa älypuhelimeen alkolukko. Etäisyyttä ottava hyvä journalisti ei voi ilmaista neutraalia suhdetta lukijaansa ääneen, sillä lukija rankaisee siitä. Tosiasiassa turhautuminen – jopa halveksunta – lukijakuntaa kohtaan tulee mieleen monille toimittajille vähintään kerran päivässä, mutta vain hyvät osaavat suhtautua tällaisiin ajatuksiin neutraalisti ja jopa jalostaa niitä. Lukijoiden kehuihin ja tykkäyksiin ihastuneet toimittajat taas ovat menettäneet kykynsä etäisyyteen. Vaikka tämä etäisyys on tietysti ihanne ja siten mahdoton saavuttaa, sen on oltava olemassa kaiken journalistisen toiminnan taustalla. Paikoin siitä on luovuttu ja tyydytty hekumoimaan saadulla vallalla.
Media myy uutisia. Uutiset ovat median tuote. Tätä moni valveutunutkaan kansalainen ei ymmärrä tai jos ymmärtää, ei muista pitää sitä mielessä – suositumpaa on tulkita asioita valikoivasti “poliittisen agendan” lävitse. Tällaiselle lukijalle Yleä ajaa vihervasemmistolainen vaikuttamisen palo, Helsingin Sanomat on visusti liberaalien taskussa ja iltapäivälehdet läpeensä persuuntuneita – mutta yleensä joku näistä tahoista saa synninpäästön riippuen lukijan omista ennakkoluuloista. Ideologisen kritiikin taakse katoaa, että kaikkia näitä tahoja ajaa tarve myydä tuotetta – siksi ne ottavat kantaa. Kliketi klik. Jatkuvalla kommentoinnilla myydään samaa tuotetta, uutista, uudestaan ja uudestaan. En jaksanut tarkistaa tällaista kevyttä kirjoitusta varten, mutta journalistiikan alueella on varmasti tehty tutkimuksia siitä, kuinka paljon “uutta” jokainen kommentoiva teksti tuo ydinuutiseen. Epäilen informaation määrän romahduksen olevan varsin nopea – ehkä jo vuorokauden jälkeen. Silti jatkouutisia tehdään loputtomasti, mistä seuraa sisällöttömän, huonosti kirjoitetun tekstin virta.
Metsät ovat vain metsiä, kun on lapsi. Niiden uhka tuntuu tarinoissa uhkalta niiden itsensä takia. Siksi niihin haluaa kävellä syvälle uudestaan ja katsoa valoa, joka onnistuu tunkemaan latvuston lävitse enää hädin tuskin, haluaa haistaa maan voidakseen kokea saman kuin kirjoissa. Metsä ei ole noidan asuinpaikka, se on noita itse. Aikuisena metsä vaaditaan näkemään symbolina tai vertauskuvana. Meidät koulutetaan siihen, ja taide jatkaa koulimista koko elämämme. Enää ei voi pelätä metsää, pimeää itseään. On pelättävä sitä mitä metsä edustaa, eli jotain meissä, aina meissä eikä koskaan muualla. Me, minä. Metsä lakkaa olemasta valtakunta, siitä tulee metafora. Metafora on aikuisuutta, sillä aikuisuudessa mikään ei ole vain yhtä tai ääretöntä, se on kahta ja rajoitettua; pinta ja pinnanalainen. Metaforan pakottaminen tappaa taiteen. Se merkitsee jonkin menettämistä, ja siitä jostain syntyvän surun ylittäminen ei ole useimmille enää mahdollista. Ajatukset kulkevat kehää.
