Kirjallisuusblogi
Kuulitteko, homeopatialle on annettu uusi nimi: vaikutteiden ottaminen.
*
Ajattelen olevani valmis, kunnes huomaan unohtaneeni kuoleman.
*
Dualismi on rikos ajattelua vastaan, koska se muistuttaa liiaksi dialektiikkaa.
*
Fasismissa ajetaan niin tiukasti keskitietä, että törmäys on väistämätön.
*
Syntymä ja kuolema asettavat vapaan tahdon rajan. Raja on määrittelemätön.
*
Ei vapaa tahto vaan “yritä ees jotain”.
Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa ja luultavasti unohdin julkaista sen silloin. Nyt se on auttamattoman vanhentunut, mutta julkaisen sen silti hiukan muuteltuna huvin vuoksi.
*
Yle Teeman elokuvafestivaalien aikaan kahdeksan kriitikkoa kutsuttiin kameroiden eteen kertomaan työstään esteettisessä pastississa Andrei Tarkovskin Stalkerille (1979). He myös kukin tahoillaan kirjoittivat kritiikit festivaaleilla esitetyistä elokuvista.
Merkittävin näistä teksteistä oli Kalle Kinnusen essee elokuvakentän muutoksesta ja kritiikin roolista muutoksen rinnalla. Essee osui aika lailla oikeaan kohtaan, koska Kinnunen palkittiin jokin aika sitten elokuvataiteen valtionpalkinnolla. [1]
Palkinto itsessään osoittaa, että elokuvakriitikon asema on muuttunut. Jos kriitikoiden joukosta on näin helppoa poimia yksi palkittava, on ala käynyt ahtaaksi.
Kieltämättä Kinnunen on ensimmäinen elossa oleva henkilö, joka mieleeni tulee sanaparista “suomalainen elokuvakriitikko” (koska en enää pidä itseäni elokuvakriitikkona).
Kyse ei ole siitä, ettenkö oikeasti tietäisi nimeltä suomalaisia elokuvakriitikoita, vaan siitä, että elokuvajournalismi on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää – ei herätä ajatuksia eikä keskustelua.
Käytännössä tätä kritiikin asemasta keskustelua on käyty lehdissä ja nettisivuilla iät ja ajat. Ilmiö kuuluu siihen kategoriaan, jota on tavattu kutsua “joka-syksyiseksi” ajoittuen elokuvafestivaalikauden alkuun.
Aloitin vakavan kirjoittelun elokuvasta joskus 2008, kun vielä opiskelin journalistiksi. Silloin keskusteltiin siitä, mitä kritiikin pitäisi olla ja onko sillä merkitystä. Samat keskustelut oli käyty iltapäivälehtien ja Filmihullun sivuilla moneen otteeseen painotuksen aina hieman muuttuessa.
Kun iltapäivälehtien kiinnostus loppui, eli viimeistään joskus Seppo Heikinheimon itsemurhan aikaan, suurelle yleisölle oli selvää, ettei kritiikillä tehdä mitään. Kriitikot ja toimittajat jatkoivat kuitenkin keskustelua.
Lopputuloksen taisivat kylläkin tietää jo kaikki. Vuosi vuodelta vaihtui käsitys siitä, milloin hommat menivät pieleen. Ensin kritiikkien tulevaisuudesta oltiin huolissaan. Sitten alan nykytilasta kiisteltiin. Nyt kirjoitukset aiheesta ovat kuin merkintöjä atomipommin (tai koronan) jälkeen: mitä voimme enää tehdä?
*
Kinnusen essee on puolustuspuhe sekä kritiikille että vaihtoehtoiselle elokuvalle. Se ei ole ihme. Kritiikki on väistämättä sidoksissa valtavirran trendit välttävään elokuvataiteeseen. Valtavirran elokuvista ei yksinkertaisesti löydy loputtomiin kulttuurisesti kiinnostavia näkökulmia.
Siksi jostain Jokerin (2019) kaltaisesta uudesta supersankarielokuvasta kirjoitetaan tuhat think-pieceä: pienikin särmäksi tulkittava on alusta kulttuurikeskustelulle, kun muusta ei ole mitään sanottavaa.
Se mikä kriitikkoja mielestäni huolestuttaa on jako, jonka huomaa kirjallisuudessa laajemmin: kirjoitamme väistämättä enää niille, joita kiinnostavat ennen valtavirtaan kuuluneet asiat, jotka alkavat olla nyt undergroundia. Tätä on kaunokirjallisuus kaikkinensa, arthouse-elokuvat, rock-musiikki…
Niin teen myös itse. En kirjoita tässä blogissa juuri mistään, mikä kiinnostaisi keskimääräistä elokuvien katsojaa tai viihderomaanin lukijaa, tai ainakaan sellaisesta näkökulmasta, joka olisi helposti lähestyttävissä.
Suurien yleisöjen ja oman yleisöni välillä on valtava ja alati kasvava juopa. En usko olevani ainoa kulttuurin pyörteissä sinkoileva, joka tietää sen omista hengentuotteistaan. Jokainen taiteen parissa oikeasti työskentelevä tiedostaa tämän juovan olemassaolon, vaikka olisi sillä myyvällä puolella – eli Jari Tervo, Sofi Oksanen, Ilkka Remes…
Kinnunen toteaa, että kriitikon on kirjoitettava hyvin. Olen samaa mieltä, mutta epäilen ajatuksen olevan tunnettuuden kannalta hyödytön maailmassa, jossa yhä harvempi haluaa edes lukea, ainakaan mitään otsikkoa pidempää tekstiä.
Kaikkea edellä kuvailtua voi perustellusti kutsua kriitikon egoismiksi, kun “tyhmä kansa ei usko, mikä on hyvää”, hieman edellä mainitun esseen tapaan. Näkemys on otettava huomioon vakavasti.
Kyse on kuitenkin myös kulttuurisesta kahtiajakautuneisuudesta, josta sietää olla huolissaan riippumatta yhteiskuntaluokasta. Valtavirta halveksuu entistä avoimemmin aina vihaamaansa alakulttuuria ja sysää mielellään alakulttuuriin kaiken, joka ei tanssi tähtien kanssa ja menesty jossain kisassa. Kuvioon kuuluu haluttomuus tunnustaa, että alakulttuuri on edes olemassa.
Kinnunen on oikeassa kirjoittaessaan identiteettipolitiikan nousseen teoksia tärkeämmäksi seikaksi. Kirjoitin joskus menneisyydessä videopeleihin liittyen, että “gamer” -kulttuurin osaksi tunnustautuminen on sama asia kuin tunnustautuisi vessapaperin käyttäjäksi. Mielestäni sama pätee vaikkapa megaelokuvien “faneihin”. Lukuisat elokuvat ovat kulutustuotteita kuin mikrohampurilaiset, eikä niiden intohimoinen katsominen kerro yhtään mitään useimpien mausta paitsi mukavuudenhalun.
*
Syitä löytyy syvältä. Kinnunen kirjoittaa:
Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.
Kysyin ystävältäni, että pitikö hän uudesta Leijonakuningas-elokuvasta (2019). Kyllä piti, oli vastaus. Vaikka se oli aivan samanlainen kuin vanha? kysyin.
Siis juuri siksi, koska se oli aivan samanlainen kuin vanha, oli vastaus.
Ihmisaivojen jakautumisesta seikkailijoihin ja kodinhoitajiin on kirjoitettu paljon. Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on yritetty pitkään selittää sillä, että aivoissamme tai geeneissämme olisi jotain, joka tekisi yksistä ensisijaisesti turvaa hakevia ja toisista uutta etsiviä.
Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.
En tiedä tarkoista jaoista (enkä jaksa nyt etsiä, vaikka asiaa on varmasti tutkittu), mutta mututuntumani on, että erilaisuutta etsiviä on vähemmän kuin samanlaisuuteen tyytyviä, koska yhteiskunnat ovat lakanneet suosimasta ensimmäisiä – tai sitten heidän suosimisensa on vain paljon vaikeampaa markkinatalouden näkökulmasta, mokomat ronkelit. Ei ole uutta valloitettavaa, joten nyt kaikki telkkarin eteen: teille pitää kertoa, mitä seuraavaksi ostetaan.
Turvaan tyytyvät ovat yhteiskuntaelämässä voittajia, koska he toteuttavat rooliaan uskollisesti. Heitä varten kannattaa tehdä elokuvia, jotka tuottavat paljon rahaa.
[1] Kirjoitin Kinnusen viimeisimmästä teoksesta Elokuvasäätiön tuella Laajakuvaan.
Viihdyn elokuvien parissa helposti mutta vaadin paljon vaikuttuakseni. Vaikuttavan teoksen ei tarvitse kurottaa korkealle. Rasittavimpia tapauksia ovat elokuvat, jotka yrittävät kovasti sanoa jotain ja peittävät sanottavansa ohuiden huntujen taakse. Ne yrittävät vietellä katsojan saamalla tämän “oivaltamaan” mitä symbolien takana piilee.
Katsojan oppiessa lukemaan tätä usein jähmeää ja kliseistä koodikieltä hän pitää itseään älykkäänä. Kun ihminen mieltää itsensä älykkääksi, hän pitää myös taideteosta älykkäänä. Tämä käy omaa vaistoani vastaan, koska inhoan kaikkea pompöösiä teeskentelyä. Taideteos on vaikuttava vasta, kun se pakottaa minut joko tuntemaan tai sitten kohtaamaan jotain, mitä en mielelläni muuten ajattelisi tai kokisi. Jos haluan olla itsetyytyväinen, katson YouTube-hömppää, en tulkitse elokuvallisia hieroglyfejä taideteorioiden pohjalta.
Valitsen minä päivänä tahansa ehjän näkemyksen mieluummin kuin symbolisen pelin, joka yrittää saada minut ajattelemaan.
En tarkoita kuitenkaan nyt “psykologisesti” tai “esteettisesti” ehjää. Annan helpon esimerkin yksinkertaisen lavastusratkaisun avulla:
Elokuvassa esitellyn päähenkilön työpöydällä on erinäisiä tavaroita, muun muassa liuta tyhjiä kokispulloja. Nämä tavarat kertovat henkilön mieltymyksistä: katsoja näkee, että kyseessä on makealle perso, mahdollisesti öisin valvova tyyppi, joka viettää paljon aikaa työpöydän ääressä. Tämä on ehjää ja harkittua tietoa, jonka voin teoksesta saada. Lavastaminen tiedon välittämiseksi on katsojan manipulaatiota mutta arkisen tunnistettavalla tavalla. Teeskentelyn ongelma syntyy, jos elokuva yrittää viestiä kokispulloilla henkilön orjallisesta suhteesta länsimaisiin suuryrityksiin tai jotain muuta liian ajateltua.
Tämän vuoksi esimerkiksi Parasite (2019) on hyvä elokuva, ei mestariteos. Sen keskiössä oleva talo, symboli kolmen kerroksen väestä, on komea. Valitettavasti kun rakennusta käytetään yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden alleviivaukseen, koneisto on liian näkyvä. Henkilöiden ratkaisut (kuten hiukan hölmö loppu) syntyvät tuolloin symboliikasta, joka on vallannut elokuvan, eivät enää elokuvan sisäisestä maailmasta ja hahmojen motivaatioista, vaikka suhteiden pitäisi olla päinvastainen. [1] Hahmojen puhuessa itse asemastaan yhteiskunnassa sekä teoksen luottaessa huumoriin, juoneen ja estetiikkaansa, kyseessä on onnistunut poliittinen trilleri. Se ei tarvitse symboliikalta vetoapua.
[1] Spoiler: proletariaattiperheen isän piiloutuminen porvariperheen kellariin syntyy enemmän elokuvan tarpeesta todistaa pointtinsa yhteiskunnallisesta nokkimisjärjestyksestä kuin siksi, että teoksessa olisi hahmon luonteen tai minkään muun kannalta järkeä. Parasite on tätä ennen toiminut absurdeista käänteistään huolimatta siksi, että se on ollut komedia. Lopetus tuntuu vakavuutensa vuoksi automaatista syntyneeltä.
Tiedätte kaikki mitä tässä kuussa tapahtui eli ei siitä sen enempää. Tällä kertaa musiikkivalinnat ovat rauhallista fiilistelyä. Kuvassa Caravan.
Olen saattanut maailmaan kaksi teosta. Näin sopivasti kansallisen kriisin aikaan.
Ensimmäisenä on Peilin takana: elokuvan historiaa 1874 – 2020. Osallistuin kirjan tekemiseen toimittajana ja kirjoittajana. Kyse on yli 1 000 elokuvan varjokaanonteoksesta, kahdeksan kirjoittajan yhteisprojektista.
Teos on ulkona NYT ja siitä voi lukea tarkemmin Laajakuvan omalta sivulta, josta löytyy myös 100 sivun näyte. Kirjaa saa muun muassa Amazonista ja Bookysta. Osta, jos haluat tukea Laajakuvan toimintaa.
Erilaisista itsestäni riippuvista ja riippumattomista syistä johtuen tämä toinen teos taas ilmestyy aikomaani paljon myöhässä, mutta ilmestyypä kuitenkin!
A. Vipunen: Taivaan arkkityyppejä -C-kasettia saa tilattua Levykauppa Äxästä, 8raidasta tai (kun kauppa taas aukeaa) fyysisenä kopiona Asemalta. Tai sitten suoraan minulta. Spoken word -albumi, 40 minuuttia. Rajoitettu painos. Julkaisija Manala Records (MNL-008). Osta, jos haluat tukea tulevia koitoksiani. Kasetti tulee myöhemmin myös digitaalisille alustoille.
Maistiaisena kolmas single Merellä, mukana myös Valpuri. Aiemmin julkaistu: Ars Magna (Nokturno-lehdessä) ja Musta päivä. Tuottajana Joni Dee.
Lopuksi lienee hyvä kertoa, että näiden julkaisut merkitsevät erään ajanjakson päättymistä, sillä tämä kirja on viimeinen Laajakuva-aiheinen projekti tai kirjoitus, jossa tulen olemaan mukana.
Seuraavaa A. Vipusta voidaan odottaa aikaisintaan vuoden päästä. Mielessäni on myös puoli tusinaa muuta kirjoitusprojektia, joista aion keskittyä erääseen kaunokirjalliseen ensimmäiseksi tarkemmin. Niistä lisää sitten, kun aika on kypsä – toisin sanoen, kun joku muu voisi olla halukas kustantamaan ne. Niin mukavaa kuin omaehtoinen puuhastelu on ollut, olisi vaihteeksi hauskempaa, että saisin vain kirjoittaa ja joku toinen pitäisi huolen, etten tee tyhmyyksiä.
Nyt on ollut hiukan taukoa, mutta palaan normaaliin bloggailuun taas ensi kuussa.
