Tekstini on pääosin kommentaari Suna Vuoren esseeseen, joka käsitteli Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta syntynyttä meteliä. Suosittelen lukemaan Vuoren kirjoituksen kokonaan ennen omaani.
Jos joku jostain käsittämättömästä syystä ei huomannut, Kansallisteatteri roolitti taannoin Kaikki äidistäni -näytelmän transihmisen rooliin cis-ihminen Janne Reinikaisen. Tai siltä ainakin vaikutti.
Mielipidekirjoituksia tulvi. Huipennuksena Suna Vuoren essee Teatteri ei ole peili. Kirjoituksessa pyritään ymmärtämään vähän kaikkia.
Ja aletaanhan siinä myös reteästi määritellä taiteen roolia, niin kuin kulttuurin portinvartijoilla on tapana:
Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Myös täysin keksityt, karrikoidut, tökeröt ja koomiset (varsinkin ne!) elementit voivat saada vastaanottajan oivaltamaan jotain maailmasta, itsestään ja ihmisistä ympärillään.
Taide voi joskus antaa poikkeuksellisia oivalluksia. Siitä olen kuitenkin eri mieltä, että todellisuuksien esittäminen olisi sen tehtävä. Ei ristikkäisten, rinnakkaisten tai vaihtoehtoisten.
Taiteella ei ole mitään sormella osoitettavaa ideaa. Taidehistoria itsessään todistaa sen. En osaa ottaa vakavasti vakuutteluja “taiteen tehtävästä”. Taide elää kokijoiden, tekijöiden, akatemian, ajan ja kulttuurin mukana siinä missä kaikki muukin. Kaikki pyrkimykset määrittää “mihin taide pyrkii” ovat yhdentekeviä truismeja: mikä tahansa sopii selitykseksi.
Taiteen tehtävä onkin kysymyksenä harvinaisen tylsä. Taide on tässä, nyt, ja koska se on, tehkäämme sillä jotain. Makuasiat ovat asia erikseen. Minäkään en pidä kaikesta taiteesta ja tuon sen myös ilmi. Ei silti kävisi mielessäni määrittää taiteelle jokin missio.
Nuorempi polvi ymmärtää, että taide on aina alisteista yhteiskunnalle. Siksi he tajuavat taiteen olevan ohjailtavissa haluamaansa suuntaan. Vuori määrittelee tämän amerikkalaisperäiseksi kulutuskulttuuriksi, minä-minäksi. Televisio ja elokuvat ovat väitetysti ehdollistaneet yleisön etsimään itsensä representaatioita, peilikuvia.
Ajatuksessa on jonkin verran perää. Elämme minän aikakautta, emmekä sellaisella tavalla kuin toivoisin. Minäkeskeisyytemme ei ole minuuden rakentumisen pohdiskelua ja ajattelua vaan kulutuskeskeistä samastumista haluttuun viiteryhmään.
Minäkeskeisyys ei silti selitä kaikkea. Kyse on myös illuusioiden romahtamisesta.
Elokuva-alalla esiin tulleiden hyväksikäyttötapauksien myötä on humanistien keskuudessa ja kulttuurialoilla alettu käsittää jotain, mikä on ollut insinööriluonteisimmille ajat sitten selvää: taide ei ole pyhää. Taiteilijana työskentely ei tuo erityisasemaa kenellekään. Taiteilijuus ei tarkoita kansan pulssilla olemista sen enempää kuin poliitikkojen populismi tai mainosten tyrkyttäminen lapsille.
Nuoren polven käsitys empatiasta ei ole se, että empatiaa käyttämällä voi matkia toista ihmistä. Siksi he esittävät kritiikkiä pieleen mennyttä representaatiota kohtaan. He toivovat empatiaa käytettävän oman rajallisuuden myöntämiseen: Minä en voi pohjimmiltani tietää, miltä sinusta tuntuu. Siksi on parempi, että sinä kerrot ja minä kuuntelen.
En väitä, että nuoriso olisi ajatellut vaatimustaan läpikotaisin ja suunnitelmallisesti. Se ansaitsee silti paremman vastauksen kuin Vuoren perustelut. Hän kun väittää, ettei teatteri tarjoa peilikuvia.
Oudosti sanottu, koska teatteri tarjoaa niitä koko ajan pyrkien tarjoamaan yleisölle jotain, mitä he haluavat nähdä. Näyttelijä on olentona matkija, ei zenmestari, joka avaa tajunnalle sulkeutuneita ovia.
Kukaan ei ole epäillyt, että esimerkiksi Janne Reinikainen ei olisi empaattinen ihminen. Kyse on sen sijaan kuurosokeudesta sille, että on olemassa muitakin ihmisiä kuin instituutioiden valikoimat ammattilaiset.
Hauskasti Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä ohjaajaopiskelija Ona Korpiranta kritisoi ajatusta teatterista yhteiskunnan peilinä täysin päinvastaisesta näkökulmasta kuin Vuori: teatterin pitäisi yrittää peilinä oloa aiempaa enemmän, koska tällä hetkellä representaatio ei ole onnistunutta.
“Taiteen vapaus ei tarkoita sitä, että taiteellisella toiminnalla saa olla väkivaltainen toista ihmistä kohtaan”, hän toteaa kirjoituksen lopuksi. Tällä paalutetaan valtion tukema taide osaksi hyvinvointivaltion ja demokratian periaatteita. Jos ajatellaan demokratian yhden avaintehtävän olevan vähemmistöjen suojeleminen, keskustelun eriävät näkökulmat alkavat erottua. [1]
Kun Vuori puolustaa “teatteria” abstraktiona ja puhuu kommentissa “pienestä vähemmistöstä”, hän todellisuudessa puolustaa Kansallisteatteria eli vakavaraista instituutiota monien siltä odottamia ihanteita vastaan.
Tällainen puhe on huonosti muotoiltua. Miksi demokratiassa olisi vähemmän merkityksellistä, että syrjitty vähemmistö on pieni? Ajatus on kummallinen.
Yhden ihmisen syrjiminen muiden kustannuksella kuulostaisi useimmista meistä kamalalta, ja Hannu Karpoa toivottaisiin takaisin televisioon. Miksi niin monien retoriikassa on helpompi myöntyä epäreiluuksiin, jos kyseessä on yksilön sijasta vähemmistöryhmä?
Jätän vastaamatta, koska en tällä kertaa halua loukata ketään.
Vuori kirjoittaa teatterin olevan maagisesti erilaista taidetta kuin muu taide. Hän puhuu “sanattomasta sopimuksesta” yleisön ja esittäjien välillä.
Vuori ei ole tainnut kohdata esimerkiksi minua katsojana; kun käyn teatterissa, moitin esityksiä usein juuri siitä, että se oikeuttaa näiden kuvitteellisten sopimusten kautta älyllisen laiskuuden.
Sanattomia sopimuksia neuvotellaan jatkuvasti uudestaan. Teatteri ei eroa tässä suhteessa muusta taiteesta lainkaan.
Teatterin tapauksessa, niin kuin taiteen yleensä, empatiaa käytetään myymään taidetuotetta. Representaatiota vaativia Vuori syyttää minäkeskeisyydestä ja kutsuu keskustelua “banaaliksi”. Se nimenomaan ei ole sitä, sillä se vaatii rikkomaan tyypillisen empatiakäsityksen ja ajattelemaan sen uusiksi.
Suhtaudun historian lukijana suurien instituutioiden kokemaan empatiaan ja perinteisen sivistyksen voimaan muutenkin suurella skeptisyydellä vähättelemättä niiden merkitystä inhimillisyydelle.
Siksi Kansallisteatterinkaan ei tee pahaa kokeilla empatiaa välineenä, jossa normaalisti äänessä oleva vaikenee ja muut puhuvat.
*
Itseäni kiinnosti tässä clusterfuckissa eniten teatteritahon puupäisyys ja osaamattomuus. Kuin viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana käytyjä keskusteluja ei olisi koskaan ollut olemassa Kansallisteatterin maailmassa.
Miten se on edes mahdollista? Nyt puhutaan kulttuurialasta: representaatioista keskustellaan koko ajan. Jopa teknologia-alan yritykset osaavat nykyään välttää tällaisia munauksia.
Miten kenelläkään ei ole produktion valmistelun aikana käynyt mielessä, että huono julkisuus olisi varmaa? Miten se on mahdollista, kun jo minun sukupolveni ei-enää-aivan-nuorille kaupunkilaisille on itsestään selvää, että cis-ihmisten kannattaa varmistaa näkemyksensä transihmisten representaatiosta yksi, kaksi tai kolmekin kertaa jo siksi, että se on kohteliasta?
Sanoin sen jo aiemmin ja sanon sen uudestaan: jos katsojaa syytetään oletetusta itsekeskeisyydestä, millaista itsekeskeisyyttä se osoittaa, että taiteilija (tai kriitikko) luulee sontansa tuoksuvan ruusuilta? Jos yksi itsekeskeisyys on totta, niin täytyy olla toisenkin.
Millä oikeudella teatterikriitikko luulee, että instituutioiden ennakko-oletustensa pohjalta tekemät valinnat ja suoranaiset kömmähdykset osoittavat teatterin olevan yllättävää ja luovaa?
Miten paljon vähemmän minäkeskeistä verrattuna representaatiovaatimuksiin on ajatella menevänsä kokemaan vähän empatiaa näytelmään tai elokuviin, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi™?
Nuori polvi on tajunnut vaatia, että tällainen itsetyytyväisyys ei riitä.
*
Taiteilijoiden erityisasemasta ja puusilmäisyydestä voi syyttää esimerkiksi patriarkaattia, mutta väitän ilmiön johtuvan myös taiteen ympärillä leijuvasta aurasta. Olemme tottuneet jalustalle asetettuun taiteeseen, jossa kaikki laiskinkin käy ja kritiikki instituutiota kohtaan kuitataan yleensä takapajuisena tai oikeistojunttiutena. Nyt vaatimukset muutoksiin tulevatkin toisesta ilmansuunnasta, mikä voi vaikuttaa keskiluokkaisten kulttuuripönöttäjien mielestä pelottavalta radikalismilta. Mutta koska kritiikki tulee osin myös alan sisältä, sitä on vaikeampi torjua.
Vuori puhuu teatterista niin kuin se olisi monoliitti. Hän jättää (tarkoituksella?) huomioimatta, että ei ole olemassa vain elokuvaa, vain teatteria, vain televisiota. On esimerkiksi populaarielokuvaa, joka on selvästi eri asia kuin taide-elokuva.
Vaatimukset päivitetyistä representaatioista koskevat ennen kaikkea populaarielokuvaa, koska se tavoittaa massat. Vain massaviihteellä voidaan lähettää tarpeeksi vahvoja signaaleja.
Transgressio, normien kyseenalaistaminen, kuuluu väistämättä keskiluokan vastaiseen taiteeseen eikä undergroundiin kuuluvia taiteentekijöitä tarvitse painostaa siihen samalla tavalla.
Kansallisteatteri koko maan tärkeimpänä teatteri-instituutiona edustaa vuorostaan populaariteatteria. Se tekee teatteria suurille joukoille ja täysille katsomoille. Siksi siihen kohdistetaan samanlaisia odotuksia kuin muulle populaariviihteelle.
*
Elitistinen sanelu eli yhteiskunnalle alistuminen tarkoittaa pohjimmiltaan keskiluokkaistumista. Keskiluokkaistuminen tarkoittaa taidetta, joka ei kiinnosta minua. Pidän kaaoksesta, siitä että keskisormi pysyy pystyssä, vaikka oltaisiin uppoamassa suohon. Sisältövaroituksille annan pitkät.
Siksikin keskustelu ei koske minua. Mutta luontaisen pienemmän puolella olemiseen pyrkivän luonteeni takia Vuoren kirjoitus on mielestäni asenteellista muka-neutraaliutta, jota tullaan lukemaan ehkä jo kymmenen tai viidentoista vuoden päästä hyvin toisenlaisin silmin.
[1] Selvennykseksi: Liian piinkova usko taiteen ja demokratian yhteiseen linjaan on mielestäni aina uhka. En siis ole aivan sataprosenttisesti samaa mieltä kuin vaikka Korpiranta, koska minun ei ole vaikeaa kuvitella esimerkiksi hyvinvointivaltioon kohdistuvan kritiikin tai anarkistisen sisällön olevan tulkittavissa uhaksi ja siten ennakkosensuroitavaksi. Tolkun ihmisten diktatuuria siis.
