Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tekijä: kangasvalo

Posted on 24.10.202023.09.2024 by kangasvalo

Lumooja voitti Kultti ry:n laatulehtikilpailussa tänä vuonna kunniamaininnan. En ole koskaan ollut tunnustusten perään, sillä pyrin tietoisesti aina kohti marginaalia. Myös siksi olen pitänyt rakkaasta Lumoojastamme niin paljon.

Joskus näemmä voi marginaaliin matkatessaan kiertää pallon ympäri ja päätyä palkintojen saarelle. Olen ennen kaikkea iloinen muiden toimittajien puolesta. He ovat tehneet lehden.

Hyvä on, hiukan omastakin puolestani.

Peilin takana vuorostaan huomioitiin Hesarissa, myös ihan mukavalla tavalla.

*

Sitten lyhyesti kirjallisuuteen. Seuraava ajatus tuli mieleeni selatessani syksyn kirjalistoja:

Autofiktion ja omaelämäkerran välinen ero on siinä, että jälkimmäiset käsittelevät ihmisiä, jotka ovat eläneet kiinnostavan elämän.

Edellistä virkettä voisi luulla pilkaksi, sitä se ei ole. Siis pelkästään. Autofiktio osoittaa, kuinka mitättömästä voi kirjallisin keinoin tehdä mielekästä. Arjen yksityiskohdat kasvavat tukahduttavaksi kokonaisuudeksi. Modernismi jatkaa kulkuaan.

Silti suurin osa autofiktiosta on vain itsekeskeistä, vielä suurempi osa tylsää. Toisaalta siinä on myös jotain viekoittelevaa, jostain syystä. Kirjallista pornografiaa. Siksi kai minäkin siihen satunnaisesti tartun. Ei proosasta usein saa muuta erotiikkaa muistuttavaa irti.

Varjoisia raakileita

Posted on 18.10.202023.09.2024 by kangasvalo

Vanheneminen on estetiikan muuttumista tunnistamattomaksi.

*

Ikuinen paluu on historian kyllästämien aivojen unohtelua: mahdollistaa virheet, toistaa unelmat.

*

Jossain vaiheessa kaikki tapahtui. Kerran kaikki tapahtui.

*

Sivistys on väistämättömän lykkäämistä.

*

“En koskaan pitänyt häntä nerona, mutta se ei estänyt minua rakastamasta häntä.”

*

Ihmiset joiden pitäisi hävetä eivät häpeä koskaan. Kun taas he joiden ei pitäisi hävetä eivät muuta teekään kuin häpeä.

Meek’s Cutoff

Posted on 17.10.202023.09.2024 by kangasvalo

Pieni uudisraivaajien vankkureiden ryhmä vaeltaa: neljä miestä, kolme naista ja poika. Yksi naisista on raskaana. Meek-niminen mies (Bruce Greenwood) on palkattu johdattamaan muita, kolmea perhettä, oikotien lävitse kohti päämäärää. Heti aluksi on selvää, ettei Meekillä ole aavistustakaan siitä, mihin ollaan menossa, mutta hän esittää viimeiseen saakka otteistaan varmaa johtajaa.

Perheet arpovat sen välillä mitä tehdä. Vesi alkaa loppua, kuolema ja epätoivo lähenevät. Naiset on jätetty päätöksenteon ulkopuolelle, mutta he seuraavat miesten keskinäistä neuvonpitoa ja muodostavat siitä omat näkemyksensä.

Päähenkilö on rouva Emily Tetherow (Michelle Williams), nuori nainen joka on naimisissa vanhemmalle, tovereitaan harkitsevaisemmalle Solomonille (Will Patton). Mies kuuntelee vaimoaan heidän yhteisessä teltassaan, vaikka vaimo ei voi ilmaista mielipiteitään avoimesti. Ennen kaikkea rouva Tetherow inhoaa Meekiä ja tämän patriarkaalista, virheiden myöntämiseen kykenemätöntä röyhkeyttä.

Sitten joukko vangitsee cayuse-heimoon kuuluvan alkuperäisasukkaan (Rod Rondeaux). Meek on heti teloittamassa miestä, mutta muut, ennen kaikkea Tetherowit, estävät sen. Seuraa suunnitelma. Koska luottamus Meekiin on lopussa, kenties cayuse voisi auttaa pulassa olevat perheet turvaan?

Periaatteessa kaikki on Kelly Reichardtin ohjaamassa Meek’s Cutoffissa (2010) päällisin puolin kunnossa. Se on hidastempoinen ja kauniisti kuvattu mutta ei vailla tapahtumia. Siis ei mitään uuvuttavinta slow cinemaa. Sen päähenkilöiden välillä tapahtuu paljon, vaikka he pystyvät hillitsemään tunteensa. Viihdyin sen parissa laadukkaasti tehtyjen westernien ystävänä.

Teoksessa on silti iso rasite. Sen symbolinen ulottuvuus ei puhuttele minua lainkaan – syy on siinä, ettei symbolismi yleensäkään kiehdo minua, niin kuin olen useasti tuonut esille. En saa juuri mitään irti siitä, että yksi asia sanotaan salakielellä, jota olen pakotettu tulkitsemaan. En tunne itseäni silloin nokkelaksi enkä pidä taiteilijaakaan taitavampana – erityisesti kun symbolit eivät useinkaan tuo sanottuun mitään lisää. Ymmärrän symbolismin hyvin, jos on vältettävä esimerkiksi valtiollista sensuuria. En aikuisille tarkoitetun taiteen tapauksessa, jossa ei tarvitse piilotella mitään.

Otan esimerkin. Kertomuksen ensimmäisissä repliikeissä luetaan Raamattua, tarkalleen ottaen pätkää ihmisen luomisesta. Elokuva päättyy ironiseen paratiisin puun löytymiseen. Erikseen kohtauksissa ei ole vikaa. Yhdessä ne ovat liian osoittelevia, liian “ekstraa”. Henkilöt ovat erämaahan ajettua vaeltavaa kansaa, syntisiä. Miksi minun pitää sisäistää näin osoitteleva rinnastus? Enkö ymmärtäisi matkalaisten etsivän luvattua maata ilman kömpelöä alleviivausta?

Elokuva on huonompi myös siksi, että sen loppu jää “avoimeksi”. Ilmeisesti näin ei pitänyt olla, mutta rahat loppuivat kesken. Viimeiselle päivälle suunniteltua loppukohtausta ei koskaan toteutettu. Laitoin avoimen lainausmerkkeihin, koska vaikka elokuvakriitikot ovat työtä saadakseen kirjoittaneet teoksen sisältävän ambivalentin ratkaisun, ei siitä ole todellisuudessa epäilystä, etteikö nimettömäksi jäävä cayuse pyrkisi pelastamaan orjuuttajansa.

Kontrasti cayusen ystävällisen olemuksen ja Meekin yleisen perseääliöyden välillä on liian suuri, jotta katsoja voisi ajatella hahmojen edustavan mitään muuta kuin pelastusta ja tuhoa. Emily Tetherow taas osoittaa olevansa humanismillaan ja sopeutuvalla älyllään muiden yläpuolella. Koska revisionistisesta westernistä löytyvät omat trooppinsa, jotka ovat päinvastaiset klassisten westernien trooppien kanssa, ei tulkintalinjaa voi järkevästi kyseenalaistaa.

Toisenlaiseen tulkintaan eivät riitä edes herra Tetherow’n pohdinnat. Hän kun ajattelee, että toivottavasti vaimon myötämielinen suhtautuminen cayuseen ei johdu liiallisesta inhosta Meekiä kohtaan. Siis kognitiivisesta dissonanssista. Teos kuitenkin vihjaa tämän olevan kaksinaismoralistista, sillä miehetkin pohtivat Meekin hirttämistä vain muutama päivä aiemmin. He eivät vain saa aikaiseksi silkkaa selkärangattomuuttaan.

Meek taas puhuu jatkuvasti niin täyttä paskaa ja on niin täynnä kaikkea toksisesti maskuliinista, että vaikka lopussa vihjailtu messiashahmon epäluotettavuus voi pitää paikkansa, on katsojalle täysin päivänselvää, etteivät hahmot menetä yhtään mitään seuratessaan cayusea. Meek jopa käy rouva Tetherow’n kanssa kärjistettyä sukupuolikeskustelua, jossa käyttää aavistuksen anakronistiselta tuntuvaa ilmaisua “gender”. Tietysti gender oli sanana olemassa kauan ennen 1800-lukua, mutta käytettiinkö sitä samassa mielessä kuin nykyään tai kovinkaan usein on eri asia. Tämä synnytti hetkeksi teoksesta irtautumisen tunteen: ahaa, minulle yritetään kertoa liian ilmiselvästi jotain nykyhetkestä.

Tästä päästään teoksen viimeiseen symboliseen tasoon, jota pidän sen raskaimpana taakkana. Meek’s Cutoff kun on nähtävissä liian helposti allegoriana Obaman astumisesta valtaan Bushin ajan jälkeen.

Tässä vastenmielisintä minulle on lähinnä periamerikkalainen tapa nähdä presidentissä messias, tiivistää kaikki luottamus yhteen henkilöön. Tämän ajattelutavan kokemista kolauksista olen nauttinut Trumpin sekoiluja seuratessa. Järjestelmä joka laittaa näin paljon yhden henkilön varaan on rikki.

Pidän myös epämukavana rinnastaa valkoihoisille päähenkilöille tuntemattomaksi jäävä, historiallisen kärsijän osan saanut cayuse afroamerikkalaiseen, hyvin keskiluokkaiseen poliitikkoon. On olemassa toiseutta, mutta sitten on myös toisenlaista toiseutta, ja kaikki toiseudet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa noin vain.

Mutta ehkä tämä onkin Meek’s Cutoffin pointti? Kenties vihjaus on se, että naispuolinen uudisraivaaja näkee omassa toiseudessaan liian paljon samaa kuin raiskatun maan alkuperäisasukkaan toiseudessa? Se selittäisi myös jotain siitä, miksi Reichardt kiistää sinnikkäästi tekevänsä feminististä elokuvaa, ainakin neljännen aallon feminismin sellaista – neljäs aalto kärsii jonkin verran siitä, että toiseutettujen välille ei haluta tai pystytä tekemään selkeitä linjauksia siitä, ketä on syrjitty enemmän ja ketä vähemmän, vaikka tällaisten marssijärjestysten puoliavoimesti tunnustetaan olevan olemassa.

Jos elokuvassa tällainen feminismikriittinen elementti on, se ei kuitenkaan tule tarpeeksi selväksi ja jää liiaksi katsojan arvailujen varaan – revisionistisen westernin troopit ovat liian vahvat. Intiaanin on oltava hyvis, karskin juntin pahis. Lopputulos on liian kädenlämpöinen, jotta elokuvaa voisi kutsua mestariteokseksi, jota se pintapuolisesti voisi hyvin olla.

Olen nähnyt Reichardtilta aiemmin yhden elokuvan, ekoterroristeista kertovan Night Movesin (2013), ja se jätti minulle tämän elokuvan tapaan samanaikaisesti tyytymättömän ja ilahtuneen olon. Pidin Night Movesissa siitä, kuinka kusipäänä Jesse Eisenbergin esittämä päähenkilö kuvattiin ja kuinka naurettavia hänen pyrkimyksensä olivat suhteessa niiden kuviteltuun ylevyyteen. Tunsin silti jääneeni vaille ei-niinkään-sanomaa kuin pläsiini osuvaa läpsäisyä: Entä sitten? Olisiko haitannut kertoa lisää?

2020 syyskuun musiikkia

Posted on 01.10.202023.09.2024 by kangasvalo

No niin, kahden listan hillittömyydet olivat hetkeksi nyt siinä. Tässä puolitoista tuntia vain kaikkea sekalaista. Kuvassa Matt Berry.

Arthur Verocai: Dedicada a ela 3:33
Matt Berry: October Sun 5:25
Sunnyboys: I’m Shakin’ 4:18
IU feat. Choi Baek-ho: Walk With Me, Girl 5:00
Los Bitchos: The Link Is About to Die 3:49
The Divine Comedy: Someone 5:58
Contrastic: War Laws? 3:53
Philip Johnson: It Meant Something Once 9:59
The Raincoats: Family Treet 4:14
Bizarre: Pearlshell Fairy 6:55
Bib: Foreign States 2:38
Foetus: Pigswill 6:13
Lord Snow: Shere Khan 1:02
John Greaves: Catalogue of Fifteen Objects and Their Titles 3:36
Immortal: A Sign for the Norse Hordes to Ride 2:35
Michael Garrick: Temple Dancer 4:09
Yukika: Yesterday 3:42
Linkopii: Kummitus 5:27

Bernhard-essee / Lumoojan seuraava numero lähenee

Posted on 27.09.202023.09.2024 by kangasvalo

Noesis-lehdessä julkaistiin Thomas Bernhardia käsittelevä esseeni. Aloitin sitä jo loppukeväästä. Silloin tuli tielle kaikenlaista, stressiä lähinnä käytännön elämään liittyen ja totuttelua uuteen. Siksi tekstissä meni kohtuuttoman kauan. Kärsin muutenkin tunteesta, että saan liian hitaasti aikaiseksi mitään. Viivästys ei suoranaisesti helpottanut oloani.

Valitsin Bernhardin aiheeksi hetken mielijohteesta noin minuutti sen jälkeen, kun kysyin Noesiksen päätoimittajalta, että olisiko lehteen mahdollista kirjoittaa. Tällainen lähes ajattelematta tehty valinta, paiskautuminen tyhjyyteen, on yksi parhaista motivaattoreista luomiselle.

En tiedä palaanko Bernhardiin kirjallisesti enää. Tai tietysti palaan, mutta milloin? Jos kirjoitan hänestä, kirjoitan luultavasti seuraavaksi runoistaan. Tai toivon, että joku toinen kirjoittaa niistä.

*

Jotta saisin luotua vastaavaa painetta tekemiseen, kerron nyt tekeväni esseetä Lumoojan verkkopuolelle. Se käsittelee maalaustaidetta. Luultavasti myös siitä tulee pitkä ja toivon voivani mennä siinä henkilökohtaiselle tasolle olematta fiilisesseisti, siis aukaisemalla tunnettani pohdinnan kautta niin paljon, että se tulee ymmärrettäväksi myös lukijalle.

Mielessäni on myös kaksi muuta esseetä, joiden kimppuun käyn sen jälkeen. Yhtä olen hieman alkanut luonnostella, mikäli saan sen toteutettua.

Missä nämä kaksi julkaistaan, sitä en vielä tiedä. Paljon muitakin ideoita on, mutta niistä sitten, kun ne ovat ajankohtaisia: eräs kirjallinen projekti ja eräs projektiluontoinen blogi ovat tulossa jossain kohtaa varmasti (muutamia muitakin ideoita kirjallisiksi töiksi on), uusi A. Vipunen kun aikaa jää ja eräänlainen taiteilijakirja jossain vaiheessa omaksi huvikseni.

Ja tietysti Lumoojaa.

En halua omistaa koko elämääni työlle, vaikka yritän nyt seuraavan puolentoista vuoden ajan paahtaa parhaani mukaan. Vuorokaudessa eivät muutenkaan riitä tunnit. Hyvinvointi siitä vain kärsii. Yritän myös aina työskennellä mahdollisimman paljon poissa tietokoneelta, mikä on kirjoittavassa ammatissa joskus vähän hankalaa.

Siksi pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja olla toteuttamatta edellä mainituista mitään, vaikka toivon ensi vuonna saavani jonkun isoista kokonaisuuksista valmiiksi tai sellaiseen kuntoon, että sitä voi alkaa editoida.

*

Seuraava Lumoojan numero on taittoa ja oikovedoksien läpikäymistä vaille valmis. Mielestäni olemme saaneet siihen varsin hyvän, lähestyttävän kokonaisuuden aikaiseksi. Numerosta enemmän itse julkaisun koittaessa. Siihen liittyen minulla on jonkin verran sanottavaa.

*

Lopuksi muista kuin omista jutuistani: Hankkikaa käsiinne päätoimittajakumppanini Emmi Ketosen tuore käännös Vicente Huidobron avantgarde-runoelmasta Altazor (1931). Se ilmestyi juuri Kustannusliike Parkolta. Kustantamon julkaisulinja on älyttömän kiinnostava, eikä tämä ole poikkeus.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 31
  • 32
  • 33
  • 34
  • 35
  • 36
  • 37
  • …
  • 95
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme