Oheisen kirjoituksen piti ilmestyä Kulttuuritoimituksessa viime vuonna. Päätin julkaisun lykkäämisestä, kun kävi selväksi, että olen osa Runeberg-palkintoraatia, jossa Terhon teos oli yksi ehdolle tarjotuista. Nyt kirjoitus on menettänyt ajankohtaisuuttaan, joten julkaisen sen tässä sellaisena kuin se olisi Kulttuuritoimituksessa ilmestynyt.
Stalingradin viemärit (WSOY, 2024) on Sampo Terhon toinen teos Olev Roosin kyyneleet -romaanin (WSOY, 2021) jälkeen. Edeltäjä kuvaili Viron kohtaloa neuvostotyrannian alla. Uuden romaanin aihe on, kuten nimestä voi päätellä, toinen 1900-luvun eurooppalainen katastrofi eli natsi-Saksan fasismi.
Kun entinen kulttuuriministeri valitsee nopeasti unohdetun esikoisensa jälkeen aiheeksi kolmannen valtakunnan sekä totalitarismin vaikutuksen yksilöön ja lopputulos on noin 900-sivuinen eepos, ovat panokset korkealla. Eleessä on röyhkeyttä ja julistavuutta: ottakaa tai jättäkää, tässä tämä nyt on.
Romaanin päähenkilöt ovat nuoret ja poliittisesti naiivit veljekset, Valter ja Werner, jotka muuttavat vuonna 1928 maaseudulta kotiseutunsa kylpyläkaupungista Berliinin suurkaupungin sykkeeseen opiskelemaan. Valter on yksitotinen ja mielikuvitukseton, Werner älykkäämpi mutta pinnallinen ja itsekeskeinen. Alta aikayksikön he liittyvät Horst Wesselin (1907–1930) inspiroimina natsipuolueeseen, kumpikin eri motiivein.
Romaani seuraa eri aikatasoissa lehtimies Wernerin etenemistä natsien propagandaosastolla 1920-luvun lopulta saakka ja sotilas Valterin joukkueen hidasta etenemistä Stalingradin viemäreissä alkaen päivästä, jolloin sotamarsalkka Friedrich Paulus (1890–1957) antautui Neuvostoliitolle. Valterin edesottamukset kerrotaan preesensissä, mikä luo tekstiin jännitettä ja feature-journalismista tuttua kerronnallisuutta.
Matkalla kohti romahdusta veljet törmäävät merkittävään (ja epäuskottavaan) määrään historiallisia hahmoja kuin heilaavat forrestgumpit. Horst Wesselin lisäksi veljekset tapaavat koko ylimmän natsijohdon, mukaan lukien Ison H:n itsensä. Monia muita vilisee puheissa. Tärkeimmäksi sivuhahmoksi tulee Wernerin pomo, propagandaministeri Joseph Goebbels (1897–1945).
Kömpelöä kerrontaa
Massiivisesta mitasta huolimatta kirjan lukee nopeasti, mutta se onnistuu silti puuduttamaan. Teos kärsii historiallisten romaanien tyypillisestä ongelmasta eli luennoinnista. Ajan ilmiöitä selitetään kuin oppitunnilla, mikä vahingoittaa tekstin sujuvuutta. Historiallisia yksityiskohtia ripotellaan tekstiin paljon, jotta lukija ymmärtäisi, että kyllä, tekstin eteen on nähty taustatyötä ja vaivaa. Tietysti lukijaa ei voi jättää kokonaan tyhjän päälle, mutta joissain tapauksissa olisi parempi luottaa tulkitsijan kykyyn ymmärtää parista sanasta kokonaisen virkkeen sijasta.
Kompastelua on muissakin tarinankerronnan elementeissä. Osa henkilöhahmojen replikoinnista on jäykkää ja tahattoman koomista. Nauroin useissa kohdissa ääneen luullakseni muista syistä kuin mitä kirjailija on toivonut.
Vakavampi ongelma on päähenkilöiden tyhjyys. Terhon tarkoituksena on ollut kuvata luisua totalitaristisen aatteen alle, omien sanojensa mukaan “miten tavalliset tolkun ihmiset saattoivat alkaa kannattamaan ääriliikettä”, mutta Wernerin ja Valterin sielunelämät ovat niin yksitotisia ja epäkiinnostavia, että heidän kohtaloistaan on vaikea kiinnostua kuin tapausesimerkkeinä.
Werner on hahmoista monipuolisempi mutta jää karikatyyriksi nuoresta ja ylpeästä opportunistista, joka myy sielunsa menestyksensä eteen. Valter on jäyhä korkkaripahis ja fanaatikko. Heidän kiinnostavimmat piirteensä jäävät käsittelemättä. Tällainen on esimerkiksi Valterin haluttomuus auttaa vanhempiaan, vaikka juuri maaseudun ihmisten ahdinkoa hitleriläiset lupaavat helpottaa.
Sivuhenkilöt ponnahtavat esille symboloidakseen jotain oman aikansa ilmiötä tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi veljesten Berliinissä kohtaama dadaistitaiteilija, joka putkahtaa sittemmin pitkin romaania esiin sivuroolissa, lähinnä nolottaa ollessaan esimerkki kirjailijan näkemästä vaivasta: Katsokaa, ajankuvaa! Olen tehnyt taustatyötä!
En ironisoi kirjailijan näkemää vaivaa. On tiedettävä, mistä kirjoittaa, mutta taitavan proosan merkki on se, että opiskeluiden jälkeen tekijä osaa asettaa tarinansa ja tyylinsä etusijalle.
Allegorian mahdollisuus
Hyvää teoksessa on näkökulma. Että teksti keskittyy nuorten natsien näkökulmaan eikä demonisoi heitä on hyvä valinta, tosin siitä ei saada irti niin paljon tehoja kuin toivoisi. Vaikka Valter on vähemmän kiinnostava hahmo, teos on parhaimmillaan kuvatessaan hänen säntäilyään Stalingradin raunioissa. Wernerin seikkailut propagandan kiemuroissa pysäyttävät kerronnan niille sijoilleen. Kirjaa olisi pitänyt tiivistää rutkasti.
On turhaa teeskennellä, ettei tiettyjä kysymyksiä nousisi mieleen. On lukijalta luonnollista pohtia, kuinka paljon päähenkilöissä on perussuomalaisiin kuuluneen Terhon omaa poliittista historiaa. Entä kuinka paljon tohtoriksi puhutellun ja karismaattiseksi kuvaillun Goebbelsin hahmossa on vaikutteita Jussi Halla-ahosta? Yrittääkö Terho romaanillaan ottaa etäisyyttä oppi-isänsä Timo Soinin edustamaan populismiin?
Kritiikissä on turha spekuloida liikaa tekijän suhteella teokseensa, koska houkutus ylitulkintaan ja vastaavuuksien löytämiseen käy liian suureksi. Terho taas ei suostu puhumaan päivänpolitiikasta. Valppaiden ja teoksen lukeneiden kirjallisuustoimittajien soisi silti tivaavan tekijältä näistä asioista.
Stalingradin viemärit on korkealle kurottava yritys sekä kuvata historian suuria liikkeitä että antaa selityksiä niin yksilöitä kuin massoja ajaville aatteille ennen ja nyt. Populismin ja propagandan oppituntina se ei anna sen parempia selityksiä kuin lukuisat sosiologiset ja antropologiset teokset aiheesta. Mitään syytä lukea tämä romaani esimerkiksi Viktor Klempererin (1881–1960) päiväkirjojen sijasta ei ole.
Teos asettuu osaksi lukuisia natsismin pahuutta pohtivia teoksia, yhtenä viime aikaisista esimerkeistä Jonathan Glazerin kitsisen puupäinen The Zone of Interest (2024). Terhoa askarruttava kysymys siitä, miten tavalliset ihmiset saattoivat uskoa tuhoisaan kukkuun, on esseissä, taiteessa ja journalismissa tiuhaan toistuva. Vastaus kysymykseen on tosiasiassa yksinkertainen, mutta sitä vältellään kuin ruttoa, koska se on niin masentava: Keskimääräinen ihminen, “tolkun ihminen”, on paljon vähemmän älykäs kuin luulee olevansa. Eli hän on sokea omille heikkouksilleen. Koska tolkun ihmisellä on taipumus luulla juuri itseään ja omia näkemyksiään fiksuiksi ja tasapainoisiksi, on häntä myös tavattoman helppoa kusettaa. Vähän nuoleskelua, valehtelua ja pelonlietsontaa, ja se siitä. “Tolkun ihminen” on tosiasiassa omahyväinen pelkuri.
On huomionarvoista, että tätä pahuusihmettelyä toistavat intellektuellit ja kirjailijat, jotka ovat sokeita “keskimääräisen” kansalaisen motivaatioille ja toisaalta oman porukkansa ylimielisyydelle. Pohjimmiltaan yksinkertaisia kysymyksiä abstrahoidaan äärettömiin ja keksitään selityksiksi kaiken maailman banaaleja pahuuksia. Huomiotta jää, että myös intellektuellien joukossa tyhmyys tiivistyy usein aivan yhtä lailla kuin “massojen”. Terho on Wernerin hahmossa sentään huomioinut tämän puolen.
Toisin kuin vaikka Louis-Ferdinand Célinen vasta suomennettu Sota (Siltala, 2024), Stalingradin viemärit ei uskalla sanoa ääneen ihmisen typeryyttä. Sen sijaan pahuus on ovelaa poliittista spinnausta, jossa hyödynnetään massojen epätoivoa ja joka houkuttelee lähes mystisesti puolelleen suurin lupauksin ja kauniilla sanoilla. Tämä ei ole mikään vastaus eikä tuo aiheeseen mitään lisää.
Tätäkin suurempi ongelma on, että kaunokirjallisuutena teos ei kosketa. Ihmiskohtalot jäävät yhdentekeviksi. Näin romaani lyyhistyy taistelukentälle. Siitä ei ole Sodaksi ja rauhaksi, muttei edes Alastomiksi ja kuolleiksi, vaikka Terhon kunnianhimolle on kai jostain kieroutuneesta velvollisuudesta annettava jotain arvostusta.