Läpinäkyvyys on hyväksi kriitikon toimessa. Sen vuoksi palaan jälleen kirjoittamaan kritiikistä, vaikka en erityisemmin pidä aiheesta.
En pidä myöskään teosten tähdittämisestä. Sitä on kuitenkin tehtävä joskus, jos lehden formaatti niin vaatii.
Keskityn tässä kirjoituksessa ennen kaikkea Kulttuuritoimitus-lehdessä antamiini tähdityksiin. Olen viime vuonna tekemieni kritiikkien myötä luultavasti Suomen tämän hetken ahkerimpia kirjallisuusarvostelijoita. Tämä ei ole meriitti vaan pikemminkin hauska veto, jonka löin itseni kanssa viime vuoden alussa: voisinko, pystyisinkö?
Tätä kirjoittaessa yksi teksti viime vuodelta on myöhässä eli en aivan onnistunut tavoitteessani, loput on saatu valmiiksi suhteellisen ajallaan. Sain viime vuonna kirjoitettua kirjallisuuskritiikkejä lopulta 39 kappaletta, yksi niistä dialogikritiikkinä. Kaikki nämä kritiikit on tehty Lumoojaan ja Kulttuuritoimitukseen. Luvussa eivät ole mukana muut mahdolliset kirjoitustyöni.
Suurin osa kritiikeistäni sisältää tähdityksen, Lumoojan tapauksessa näin ei ole. Tarkempi analyysi tähdistä löytyy kirjoituksen lopusta. Jos jotain epäilyttää, ei, en laskenut kuumeisesti joka kerta tähtikeskiarvoja. En ajatellut asiaa lainkaan ennen kuin tätä kirjoittaessa vaan halusin lopputuloksen olevan itsellenikin yllätys.
Tähtipolitiikan lävitse käyminen on vähän tylsää, mutta koen sen olevan tarpeellista, koska olen oman mutuni perusteella keskimääräistä kriitikkoa tiukempi antaessani arvosanoja, vaikka en mikään Tapani Maskula.
Olen sitä mieltä, että äärimmäisen surkeaa ja äärimmäisen hyvää on yhtä vähän. Suurin osa tuotetusta kulttuurista on aika mitäänsanomatonta. Kolme tähteä on teokselle kelpo saavutus. Ymmärrän, että neljän tähden kehuihin ja – jos ollaan rehellisiä – vähintään nelosen yliopistoarviointeihin tottuneessa diskurssissa tämä ei ole normi.
Kolme tähteä on joka tapauksessa minulle positiivinen asia: teoksessa on vikansa, se ei ole välttämättä erityinen mutta oikea lukija löytää siitä varmasti jotain. Puolikas päälle ja ollaan alueella, jossa teoksessa on jo jotain huomattavaa; on syy hankkia se tai lukea toiste. Neljä tähteä on yksiselitteisesti energisoiva, hyvä, oleellinen lukukokemus. Siitä ylöspäin on harvinaisuuksia, poikkeusteoksille.
Kolmesta tähdestä alaspäin nähdään peiliversio samasta kategorisoinnista. Kaksi ja puoli on mielestäni useimpien teosten tosiasiallinen arvo ja jo mainittua keskinkertaisuutta. Tavoitteeni oman järkeni säilyttämiseksi olikin, että loppuvuodesta arvioimieni teosten keskiarvo ylittäisi selvästi edes 2,5. Siis että olisin osannut poimia arvioon edes jotain itseänikin kiinnostavaa.
Kahdenkaan tähden teos ei ole silti toivoton; se voi olla lukemisen arvoinen edes jollekin. Ja siitä alaspäin ovat sitten toisenlaiset poikkeusteokset.
En siis jaa monien kollegoideni arvioissaan edustamaa kulttuuripositiivisuutta, joskaan en koe olevani tarpeettoman ankarakaan. Henkilökohtaisuuksiin en mene koskaan. Sen sijaan jotkut kirjailijat menevät, jos kokevat tulleensa kohdelluksi väärin.
Kiitokseen ja ylistykseen mukautunut, optimismia haikaileva kulttuuri ei ole mieltynyt sellaiseen, jota se pitää nihkeytenä tai apatiana.
*
On yksi piirre, mistä tähdittämisessä kuitenkin pidän: Se alleviivaa sitä, että kritiikissä tehdään myös arviointia teoksesta. Pidän tätä työn kannalta yhtä tärkeänä kuin itsesensuurin välttämistä.
Miki Liukkonen kirjoitti taannoin tulikivenkatkuisesti Maaria Ylikankaan Helsingin Sanomien -kritiikistä. Isoja sosiaalisia medioita välttävänäkin olin kuullut asiasta ja vilkaisin, mistä on kyse. Ylikangas oli kritikoinut Liukkosen uuden teoksen Elämä: esipuhe (WSOY, 2021) ja tehnyt sen pohjalta kirjoituksen, josta ei kirjailijan mukaan saanut edes kunnolla selvää, pitikö kriitikko teoksesta vai ei.
Kieltämättä Ylikankaan teksti vaikutti parodialta akateemisesta kritiikistä. Kirjallisessa kulttuurissa ei pöyhitä tarpeeksi sitä tapaa jolla teoksista puhutaan, jos se ei näe mitään koomista oheisen kaltaisissa tekstikatkelmissa:
“Elämä: esipuheen henkilöhahmot eivät ole realistisen psykologisoinnin tulosta, vaan fiktiivisiä mieliä, välitteistä tajuntaa.
Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa. Tämä saa aikaan sen, että Elämä: esipuhe tekstin tasolla tarjoaa kielimateriaa lukuisissa sävyissä.
Filosofisissa pohdinnoissa keskeistä on ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu (valkoisessa ylemmän keskiluokan miesolennossa) ja muutamissa muissa pohdiskeleviksi virittyneissä kertojissa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin rakenne, joka juuri ironia ja metafiktio välineinään saa merkitykset liukumaan.”
Välitteinen tajunta? Kielimateriaa lukuisissa sävyissä? Ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu? Pohdiskelevaksi virittynyt? Pohdiskelevaksi virittynyt? Liukkosen oma proosa on hiukan samalla tapaa koomista, hyvin knoppailevasti dfwallacelaisen pretentious. (Hyvä tahto minussa haluaisi uskoa, että ehkä kriitikko parodioi tätä…) Mutta ainakin Liukkosen proosa on ymmärrettävää ja verrattain helppolukuista. Kriitikon teksti taas on suoraan esseen merkkimäärärajaa tavoittelevan lukiolaisen paskapuhegeneraattorista.
Kritiikin on suotavaa olla kirjallisuuden ystävän ymmärrettävissä. Kuuluu genreen. Sen lisäksi sen on esitettävä arvostelmia. Kuuluu myös genreen.
*
Edellä mainitusta tapauksesta tuli mieleeni, että tarjosin kriittistä kirjoitusta eräälle taholle tänä vuonna. Tuolloin minun annettiin ymmärtää, että kritiikki ei itse asiassa arvota teoksia. Minua pyydettiin ennen kaikkea olemaan ohjaamasta lukijoita jonkun toisen, kritiikin kohdetta muistuttavan mutta paremman teoksen äärelle.
Ymmärsin näkemyksen, sillä akateemiset tahot haluavat jostain syystä välttää mielikuvaa arvottamisesta (vaikka arvottavat oikeasti aivan jatkuvasti, tekevät sen vain toisin keinoin). Samalla pyyntö huvitti, erityisesti kun suositteluni ei ollut ehdottoman brutaalia “kuluta mieluummin tätä” -tasoa.
En edelleenkään pidä tähdistä. Otan silti aina mieluummin ne kuin tyhjän jargonin, jonka luettuaan ei saa vastausta kysymykseen ONKO SE TEOS NYT HYVÄ VAI EI. Vertaileva analyysi on teoksen asettamista maailmaan.
*
Suomessa ei olla totuttu siihen, että kirjallisuudesta kirjoitetaan “liian” kriittisesti. Kriitikot itsekin ovat siihen haluttomia. Sosiaaliset suhteet estävät.
Ylistetty akateemisuuskin on usein jarru. Tietty terminologia syövyttää aivot. Ihminen alkaa kuulostaa luennoitsijalta tilanteissa, joissa sille ei ole tarvetta.
Erityisesti taipumus messuamiseen tulee esiin niissä kirjoituksissa, jotka hiotaan kielellisesti melkein kuoliaaksi. Puheen tasolla oman persoonan eksentrisyyttä – inhimillisiä ja siksi lähestyttäviä typeryyksiä – ja siten suojauksen murtumista on paljon vaikeampi välttää. (Tämä on aihe sinänsä, johon palaan kenties jossain toisessa kirjoituksessa.)
Eivätkä kirjailijat ja kustantamotkaan ole tottuneet kriittisyyteen. Jos tähdet ovat huonot, kritiikkiä ei poimita blurbiin. Olen hymähtänyt pari kertaa myös joidenkin kustantamoiden tavalle ohittaa epämieluisat tähdet ja napata sosiaaliseen mediaan joku optimistinen poiminta. Muistaakseni eräs kustantamo on ratkaissut ongelman postaamalla jokaisen Twitterissä linkitetyn kritiikin yhteyteen hämäävästi viisi tähteä luottaen siihen, ettei kritiikkejä kukaan kuitenkaan lue…
Kriitikon työ on olla markkinoija, ajattelee kustantajan tiedottaja ja luultavasti osa kirjailijoistakin. Siihen kulmaan ei sovi, jos senttari haluaa pitää kirjallista kulttuuria hengissä ja ajattelee siksi kritiikkiään kirjallisuutena.
Niin, kirjoittaessani kritiikkiä kirjoitan reflektoivaa kirjallisuutta. Tässä ei ole mielestäni mitään epäselvyyttä. Kritiikin on oltava kunnianhimoista siinä missä kauno- tai tietokirjallisuuden, sen on upottava kirjalliseen kulttuuriin luontevaksi osaksi.
Yhtä kaikki, olen erään kustantamon mukaan muun muassa “ylistänyt” jotain heidän julkaisemaansa teosta, vaikka olen vain antanut kehun, jos siihen on ollut aihetta. Ylisanat eivät kuulosta minulta. Ne ovat latteuksia, mainosmiesten puhetta, M.O.T.
*
Seppo Heikinheimot, Jukka Kajavat sun muut loivat kritiikille huonon maineen, jonka taakkaa kannetaan vieläkin. Yrittäessään luoda kriittistä kulttuuria nämä tyrannosaurukset onnistuivat vain kääntämään keskustelun itseensä.
Niin Heikinheimo kuin Kajava sivalsivat ilkeästi mutta olivat huonoja kriitikoita. He jumiutuivat omiin poteroihinsa vaivautumatta kontekstualisoimaan tai perustelemaan sanottavaansa tarpeeksi.
Heidän jälkeensä kritiikki on reaktiona muuttunut maailman varovaisimmaksi tekstilajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on ollut teosten markkinoiminen ja tekijän loputtomiin jatkuva ymmärtäminen, mikäli kyse ei ole jostain kuin yhteisestä sopimuksesta halveksitusta roskasta. Perusteluja annetaan yhtä vähän kuin ennenkin. Varsinainen arvottaminen, hyvästä ja huonosta puhuminen on nyt vain jäänyt sivuun, sillä siinä on jotain anakronistista. Se kuuluu Heikinheimon aikaan, aikaan ennen ironiaa ja sitä seurannutta naivistista uusaitoutta.
Vai onko näin?
Kritiikki on edelleen kansainvälisesti paikoin aika terävää. Varovaisuus koskee Suomea, ei maailmaa.
Yhdysvaltalainen kulttuurikritiikki on parhaimmillaan maailmanluokkaa ja jää turhaan huomiotta ehkä myös siksi, että eurooppalaisille taipumus väheksyä Yhdysvaltoja tulee selkärangasta.
Rapakon tuolla puolen on ymmärretty paremmin arvostelmien olevan olennainen osa kulttuurista kommunikaatiota taiteesta riippumatta, minkä huomaa esimerkiksi Louise Glückin esseistä tai John Dolanin kritiikistä, ehkä jopa jostain Roger Ebertistä.
Sama pätee kärjekkäästi sanomiseen ja ennen kaikkea esseemittoihin yltävään perustelemiseen. Erittäin vajavaisen ranskanikin avulla olen tehnyt samoja havaintoja muun muassa Cahiers du Cinéma -lehdestä. Brititkin avaavat sanaista arkkuaan mielellään. Ja kyllä Suomessa Filmihullun ja Laajakuvankin sivuilla täräytellään, kun elokuvasta on kyse.
Vaan ei suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä.
Monesta isosta sanomalehtikritiikistä puuttuu näkemyksellisyys, selkeys ja kriittisyys. Kaikkia näitä yhdistää yksi asia: liiallinen varovaisuus. Sinänsä kriitikoiden kirjoitustaidoissahan ei ole mukisemista.
*
Lopuksi Kulttuuritoimituksessa tähän mennessä antamieni kirjallisuustähditysten keskiarvot. Luvusta ovat siis poissa elokuva ja musiikki sekä yksi kirja, jolle en antanut moraalisista syistä tähtiä.
Olen lisäksi jakanut keskiarvot kirjoittajien oletettujen sukupuolien mukaan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Lasken sukupuoliolettamiin mukaan kokoomateosten toimittajat eli systeemi ei ole aivan tarkka. Eri sukupuolia edustavien toimittajien yhdessä työstämiä kokoelmia ei tällä kertaa ollut mukana. Pyöristän saadut luvut kahden desimaalin tarkkuuteen.
Tähtikeskiarvo (arvioituja teoksia 31): 3,03
Miesoletetut (14): 3,00
Naisoletetut (17): 3,05
Suhteellisen tasapuolinen on tullut ainakin tässä suhteessa oltua. Muuttaisin luultavasti vain yhtä tähditystä alaspäin, Aarni Virtasen Timo Soini -teokselle antaisin nyt kolme tähteä eli tiputtaisin arvosanaa puolikkaalla. Erästä toista miesoletetun kirjoittamaa teosta taas en valitettavasti ehtinyt arvioida. Kirjoitus ilmestyy vasta lähiaikoina, ja opus saa myös kolme tähteä. Näiden seikkojen huomioiminen laskisi hieman yleisarvosanaa. Samalla miesten arvosanat tippuisivat marginaalisesti. Eräs naisoletetuille annetuista arvosanoista taas oli yhteiskritiikistä; soolona arvioidessa olisin antanut puoli tähteä vähemmän, joten tuossakin nähtäisiin loiva notkahdus.
Selvisin kuitenkin itselleni asettamasta haasteesta. Arvioni kiipesivät yli lukeman 2,5, arvioin paljon kirjallisuutta joka jäi muussa mediassa verrattain vähälle huomiolle (mikä oli päätarkoitukseni) ja opin missä menevät omat rajani kirjallisuuspuheeseen osallistumisessa. Ne menevät tässä, tänä vuonna otan kritiikin osalta rennommin.
Keskitynkin tekemään apurahoitteisesti esseesarjaa Kulttuuritoimitukseen, aiheena mikäs muu kuin kotimainen kirjallisuus. Tällä kertaa katseeni suuntautuu historiaan. Kritiikkejä ilmestyy harvakseltaan ja vähemmän uuninlämpiminä. Lumoojassa vuorostaan lopetin päätoimittajana mutta siirryin tämän vuoden alussa varapuheenjohtajaksi Kapustarinta-kirjoittajayhdistykseen. Kirjoituksiani esiintynee Lumoojassa ajoittain vastakin, ja pyrin myös kirjoittamaan muutamaan muuhun julkaisuun tässä ohessa. Toivottavasti myös teidän vuotenne on alkanut luovissa merkeissä.
