Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.
Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.
Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.
Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.
Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.
Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.
Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?
Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.
Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.
Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.
Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille “lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.
*
Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.
Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.
Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia “historian loppuja”. Kaikissa on “aika ennen meitä” ja “aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.
Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.
Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.