Roger Ebert (1942–2013) oli Yhdysvaltain tunnetuin elokuvakriitikko. Hän oli ensimmäinen elokuvakriitikko, joka voitti Pulitzerin – Chicago Sun-Timesiin tekemistään kirjoituksista. Varsinaiseen maineeseen hänet nosti laajalle levinnyt public access -televisiossa monilla eri nimillä pyörinyt Siskel and Ebert at the Movies -sarja (1975–99, tämän jälkeen eri nimillä), jossa hän väitteli ensi-iltaelokuvista saman kaupungin toisen johtavan sanomalehden, Chicago Tribunen, Gene Siskelin (1946–99) kanssa.
Ebert kuoli syöpähoidosta johtuvien komplikaatioiden seurauksena keuhkokuumeeseen vuonna 2013. Vuotta myöhemmin ilmestyi Steve Jamesin dokumentti Life Itself (2014), joka sisältää kertomuksia Ebertin uran varrelta, materiaalia hänen viimeisiltä elinkuukausiltaan, jolloin hän istui pyörätuolissa, ja ystävien ja työtovereiden kuoleman jälkeen antamia haastatteluita.
Jaakko Kuitunen kirjoitti aikanaan Laajakuvaan dokumentista ansiokkaasti artikkelissaan Maailman vahvin nalle. Selittelen tähän silti joitain omiani.
*
Luin Ebertin kirjoituksia joskus paljonkin, mutta en juurikaan tämän kritiikkejä vaan blogia. Vasta blogin myötä ymmärsin, miksi hänestä pidetään kirjoittajana. Jutut eivät aina kiinnostaneet aiheiltaan, mutta kirjoitustyylistä näkyi vuosikymmenien mittaan hiottu tiivis vaikka kielellisesti laaja ilmaisu. On jopa väitetty hänen puhjenneen kirjoittajana kukkaan vanhemmalla iällä.
Tämä ei ole aivan totta, koska kuten John Waters, ajattelen Ebertin hienoimman luomuksen olevan käsikirjoitus Russ Meyerin elokuvaan Beyond the Valley of the Dolls (1970). Dokumentissa filmi kuitataan “tissielokuvana” käsittelemättä sen satiiria.
Ebert ei ollut kovin kiinnostava elokuvakriitikko, ja hänet maineeseen nostanut At the Movies -tv-sarja on umpitylsää kinastelua tai hymistelyä. En ole koskaan jaksanut katsoa yhtäkään jaksoa kokonaan.
Olen aina ollut enemmän dokumentissa haastatellun ja yhtä lailla Chicagossa toimineen Jonathan Rosenbaumin kirjoitusten ystävä. Rosenbaum kirjoitti Siskelin ja Ebertin työpaikkoja elitistisempään ja kirjallisesti laadukkaampaan sanomalehti Chicago Readeriin. Samoin arvostan suomalaisille tutumpaa Olaf Mölleriä ja laajemmin hänen työtovereitaan Barbara Würmia ja Christoph Huberia, jotka muodostavat Möllerin kanssa niin sanotun Ferroni Brigaden, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan muille vittuilu Senses of Cinema -lehden “vuoden parhaat elokuvat” -listoilla nostamalla esiin kaikki ne elokuvat, joita hypejunan matkassa kulkevat kanssakriitikot eivät ole nähneet tai tajunneet edes etsiä.
Syy valintoihini on itselleni selkeä, mutta vaatii selittämistä. Suomalainen elokuvakritiikki oli elokuvista kiinnostuttuani vuosikymmenien ajan jakautunut perinteikkään Filmihullun ja akateemisen “mediatutkimuksen” välille. Sota oli suurimmaksi osaksi tyhjästä repäisty ja lähinnä yksipuolista Filmihullun tulitusta, joka sai itseparodisia piirteitä jo vuosikymmeniä sitten. Mediatutkimus taas on akateemista eli hyvistä aikeistaan huolimatta trendien ja auktoriteettien vietävissä, irrallista tunteesta, jota etsin.
Täten sitä alkoi utelias mieli pohtia, että voisiko jossain olla jotain muutakin.
Rosenbaumin ja Möllerin kaltaiset ulkomaiset enfant terriblet ovat “kolmas tie”, ennakkoluulottomia, kaanoninsa tuntevia kosmopoliitteja ja jatkuvasti huomiota jääneiden elokuvien joukosta uutta esiin nostavia pirulaisia. Kummallakaan heistä ei ole koskaan ollut tarvetta kirjoittaa jostain elokuvahistorian klassikosta ylisanoja, jos se ei ole ollut heistä tarpeellista, eivätkä he laajasta sivistyksestään huolimatta aliarvioi henkilökohtaista estetiikkaa, vaikkeivät nosta sitä etualalle.
Samaa ei voi mitenkään sanoa Suomen filmihulluista saati Ebertistä, jonka kanonisoitujen elokuvien lista on sivistyneen monotoninen ja jonka suurimpina harha-askelina pidetään Scarfacen (1983) ja Blue Velvetin (1986) dissaamista.
Möller sen sijaan tuottaa Helsingissä erotiikkaan ja pornoon keskittyvää elokuvafestaria, ja Rosenbaum on kirjoittanut useasti elokuva-avantgarden mahdollisuuksista.
*
En silti viitsi teeskennellä, että kukaan olisi kuullut Rosenbaumista tai Mölleristä. Roger Ebert on printtiajan merkittävin elokuvakriitikko ellei jopa maailman merkittävin kriitikko populaarin vaikutuksensa vuoksi. Hän oli klassisen elokuvakritiikin koulukunnan edustaja, joka tajusi ottaa paikkansa kaikissa uusissa medioissa, ensin Gene Siskelin kanssa televisiossa, sitten Internetissä.
Ebert kirjoitti lähinnä tunteistaan eli mitä fiiliksiä elokuva herätti, koska niistä suurelle yleisölle pitää kirjoittaa. Ei tarvitse kuin selata Letterboxdia, jotta ymmärtää mikä merkitys tällä on siihen, miten puhumme elokuvataiteesta. Käytännössä kaikki amatööriarviot keskittyvät fiiliksiin. Se ei ole väärin, se vain tapahtuu valitettavan usein kulttuurin ymmärtämisen ja uteliaisuuden kustannuksella.
Ero useimmilla tunteistaan kirjoittavilla kriitikoilla Ebertiin kuitenkin on. Se on Ebertin pop-kriitikolle epätavanomainen innokkuus löytää ja nostaa esille uutta ja vähemmän nähtyä sekä laaja, klassisen mallin yleissivistys, joka mahdollisti uuden löytämisen – olkoonkin, että hän tuntui lumoutuvan Cannesin elokuvajuhlista ja niiden teeskennellystä loistosta liikaa.
Jos mennyttä ei tunne, on vaikea kirjoittaa hyvin. Kuitunen tiivisti tämän paremmin sanomalla, että YouTuben kriitikkokomeljanttarit pyrkivät pysymään tuntemansa pop-kulttuurin sisällä visusti.
Tietysti joku toinen olisi voinut ottaa Ebertin paikan fiiliskirjoittelun edelläkävijänä. Jonkun täytyi kritiikin pop-mannekiinin roolissa kuitenkin olla, niin kuin The Beatlesin täytyi ottaa tietty paikka rock-historiassa. Erotuksena on se, että Ebertin edustama taidemuoto, kritiikki, vanhenee nopeammin, joten se synnyttää paljon vähemmän kriittisiä vastalauseita kuin The Beatlesin musiikki, jonka uudelleenarviointiin törmää arvioissa yhä useammin. Paradoksaalisesti juuri yhtyeen kestävyys takaa uudelleenarvottamisen.
Kritiikin edelläkävijää ja hänen edustamaansa tyyliä vastaan on paljon vaikeampi käydä, koska suuri yleisö unohtaa nopeasti kenestä on kyse. Vain tyyli jää, siitä tulee standardi.
*
The Life Itself on dokumenttina armottoman keskinkertainen, niin kuin melkein kaikki elämäkertadokumentit. Elokuva kestää peräti kaksi tuntia, mikä on yhden ihmisen elämälle liian vähän ja teoksen tarjoaman sisällön puolesta totisesti liikaa.
Ilmeisin ongelma on tietysti se, että Roger Ebertin elämä oli elokuvan perusteella hyvin keskinkertainen. Hän asui suunnilleen samassa paikassa aikuiselämänsä ajan, teki samaa työtä lähes koko elämänsä. Hänen elokuvateoreettiset ideansa eivät ole huomionarvoisia, joten niistä ei puhuta.
Hän on kuuluisuutensa avulla auttanut tuomaan esille joitain muuten huomiota vaille jääneitä taideteoksia, mutta näistä mainitaan vain muutamia. Hänen suurin arvonsa on esillä oleminen, mikä synnytti sukupolville elokuvissa kävijöitä niin tottumuksen kuin nostalgian tunteita.
Dokumentin aikana huomaa ajattelevansa, että on kuin kukaan ei olisi tuntenut tätä miestä, vaikka hän oli kaupunkinsa tunnetuimpia journalisteja ja myöhemmin koko maan ja lopulta koko maailman. Niin vähän kenelläkään on mitään mieleenpainuvaa, henkilökohtaista sanottavaa.
Rivien välistä on nähtävissä, että kyseessä on ollut hankala tapaus. Hänen väitetään parantaneen tapansa. Kuitenkaan teoksessa ei uppouduta siihen, millainen paskiainen hän on joskus ollut. Joissain vanhoissa arkistonauhoissa näkee primadonnamaisia elkeitä, alkoholismikin vaivasi kunnes ei vaivannut enää.
Se mikä on dokumentille haitta on toki moraalisesti etu. Pidän tällaista yksityisyyden säilyttämistä tavoiteltavana.
Luin taannoin Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist -elämäkerran Leevi and the Leavingsin Dynamo (2017). Useimpia lukijoita ja kriitikkoja ärsytti, että siinä puhuttiin enemmän päähenkilön tekemisistä kuin tämän persoonasta ja henkilökohtaisesta elämästä.
Olen tyystin toista mieltä. Teot ovat ensisijaisesti lukemisen ja kertaamisen arvoisia, eivät yksityisasiat (paitsi jos elämäkerta on loistava taiteellinen saavutus – useimmiten sellaisesta ei ole kyse).
Kiinnostavimman osuuden Life Itselfissa muodostaa se, mikä on elämäkertaelokuvissa usein inhimillisin ja kaikkia yhdistävä piirre; kuolema ja miten se kohdataan. Ebertin sairastamisesta on paljon materiaalia, joka on avointa ja konstailematonta.
Muuten dokumentin ongelma on, että vaikka henkilöstä ei kerrota mitään, ei kerrota juuri mitään kiinnostavaa tämän tekemisistäkään. Elokuvan mittaan huomaa ajattelevansa, että miksi tämä ihminen pitää edes tietää?