Usein hoettu klisee on, että “ennen ihmiset pelkäsivät kauhuelokuvien viattomia hirviöitä, olemme tulleet kylmemmiksi, kovemmiksi”.
Se ei ole aivan totta, ei siinä mielessä kuin tässä tarkoitetaan. Ihmiset eivät pelänneet tuolloinkaan.
Kauhulla – sikäli kun siitä voidaan puhua – oli aiemmin jossain määrin eri merkitys. Kauhugenrellä kanavoitiin makaaberia, groteskia, fantastista. Se oli tarkoitettu herättämään ajatuksia ja samalla eskapismiksi, viihteellisemmässä muodossaan se oli lapsiystävällistä.
Maailmansotien välisenä aikana aikuisuuttaan elänyt sukupolvi ei pelännyt oikeasti Bela Lugosia tai muumiota. Se oli hengittänyt sinappikaasua. Jotkut jopa arvasivat, mitä fasismi ja kommunismi tulisivat tuomaan tullessaan.
Ajan sensuurikäytännöt olivat Hollywoodissa tiukat Haysin koodin vuoksi. Vaikka kaikki elokuvan lajit joutuivat totuttelemaan uusiin malleihin, kauhua enemmän sen latistavasta vaikutuksesta ei kärsinyt yksikään toinen genre.
Koska Yhdysvallat oli elokuvamaista merkittävin kauhufilmien tekijä, tämä on huomionarvoista. Hollywoodissa kaikki jouduttiin ilmaisemaan double speakin kautta, mikä saattoi nostaa kekseliäisyyttä, mutta jälkikatsannossa pidätteli erityisesti kauhuelokuvaa aloillaan vuosikymmenien ajan.
Vasta vuosikymmeniä myöhemmin kauhu palautui raiteilleen. Esimerkiksi Psyko (1960) oli niin vaikuttava teos siksi, että se perusteli puukkomiehensä psykologisesti. Herschell Gordon Lewisin käppäinen Blood Feast (1963) taas oli ensimmäisiä gore-viritelmiä, vaikka on nykysilmin katsottuna lähes viaton ja Z-luokan tuotantoarvojensa vuoksi tyypillinen pioneeriteos, silkkaa marginaalia.
Muita käänteentekeviä olivat Night of the Living Dead (1968), Alejandro Jodorowskin ei kauhua edustava mutta muuten graafinen El Topo (1970) ja lopulta Manaaja (1973), joka vahvisti, ettei kauhu ole enää lastenviihdettä vaan valtavirtaviihdettä aikuisille.
En tarkoita edellistä naljaillen vaan tosissani. Korostan uudelleen: vanhemmat toivat lapsiaan katsomaan kauhunäytöksiä kanssaan, koska kauhu tiedettiin suhteellisen miedoksi genreksi.
Night of the Living Dead ilmestyi Haysin koodin kuolinkouristuksen aikaan ja oli osaltaan merkkipaaluna uuden MPAA-ikärajoitusjärjestelmän käyttöönotossa. Lauantaimatineassa näytetty ensi-ilta aiheutti kohun. Lapsensa totuttuun mörkönäytökseen vieneet aikuiset olivat teoksesta shokissa.
Peter Bogdanovich taas teki halvalla erinomaisen elokuvan Targets (1968), jossa 30-luvun kauhun mestari Boris Karloff sai esittää itseään. Tämä joutuisi kohtaamaan uuden ajan kammotuksen, ihmisiä joukkosurmaavan spree killerin.
Targets on tyyliltään enemmän trilleri, mutta se raivasi tietä uskaliaammille yrittäjille. Se kuvaa perhemurhaajaa, joka alkaa tappaa myöhemmin teurastaa viattomia ihmisiä kiikarikiväärillä, eikä sen kaltaista elokuvaa tehtäisi enää, vaikka kyse ei ole mistään suoranaisesta viihdepläjäyksestä vaan vääjäämättömästi eteenpäin laahustavasta pessimismistä.
1970 ilmestyi kulttimaineeseen noussut Leonard Kastlen ohjaama Kuherruskuukausitappajat, jossa groteski rikollispariskunta pistää tunnonvaivoitta kylmäksi vanhoja naisia. Kyse on merkittävästä elokuvallisen transgression teoksesta jo silkan vonksahtaneen tunnelmansa vuoksi.
Nämä olivat kuitenkin vielä B-elokuvia, niin kuin Night of the Living Dead. Manaaja oli A-elokuva, vaikka sitä ei aluksi sellaisena markkinoitu.
Manaaja taas vaikutti MPAA:n toimintaan vaan ei tarpeeksi. Myös tuota järjestelmää kritisoitiin, sillä se antoi X-merkinnän kaikelle pornografiasta aikuisten aiheita käsittelevään mutta rankkasisältöiseen elokuvataiteeseen. X tarkoitti suurta rahanmenoa, sillä teinit eivät pääsisi näytöksiin.
Seuraavaksi vahvin kategoria R salli alle 17-vuotiaiden pääsevän vanhempien kanssa elokuvateatteriin. Manaaja käytännössä määritti R:n merkityksen uudestaan. Se teki kauhusta muuta kuin lapsiystävällistä.
William Friedkin tunsi ikärajaluokituksista vastaavan tahon, Aaron Sternin. Normaalisti Manaajan kaltaisille elokuville olisi lyöty suositukseksi X: tiukasti aikuisille, ei lapsille edes valvotussa seurassa.
Stern piti kuitenkin elokuvasta, ja Friedkinin puhelinsoittojen jälkeen hän suostui antamaan Manaajalle R-suosituksen. Päätöksestä kohistiin pian, erityisesti teoksen efektien ja krusifiksillä masturboivan esiteinin takia – olkoonkin, että nuorta Linda Blairia ei käytetty kuvausten rankimmissa kohtauksissa, vaan hänellä oli sijaisnäyttelijä.
Niin Night of the Living Deadin kuin Manaajan esityksistä kerrottiin kauhutarinoita, joissa on jälkikäteen luettuna sanomalehtien sensaationhakuisuutta. Vanha moralisti Roger Ebert taivasteli kummastakin teoksesta, että mitä ne meistä ihmisinä kertovat, vaikka samalla kehui niitä.
Manaaja oli tunnelmaltaan maanläheisempi kuin useimmat seuraajansa. John Carpenterin Halloween (1978) oli aika lailla sarjakuvamaisempi, vaikka sen hirviö ei ole suoranaisesti yliluonnollinen. Siinäkin oltiin kuitenkin tajuttu, että kauheus elää arkipäiväisessä. David Cronenberg alkoi näihin aikoihin luoda ensimmäisiä body horror -elokuviaan Kanadassa, David Lynch julkaisi Eraserheadinsa (1977).
Manaaja kuvaa yliluonnollisia tapahtumia, mutta se on kuvattu kuin Friedkinin rikoselokuvat, kuten hänelle Oscarin tuonut Kovaotteiset miehet (1971). Eli tyylilaji on realismi, henkilöt nuhjuisia, kaduilla tuulee.
Night of the Living Dead ja Manaaja saivat nopeasti jäljittelijöitä ja sarjakuvamaisemmastakin kauhusta tuli groteskimpaa. Raaistunut kauhu alkoi 80-luvulla videokasettien yleistyttyä kiehtoa teinejä juuri kielletyn hedelmän vuoksi. Kauhuelokuva siis määriteltiin noin kahdessa vuosikymmenessä uudestaan Psykosta Halloweeniin. Se ei ollut enää lastenviihdettä vaan korostetusti teineille ja aikuisille kohdistettua.
X oli edelleen kuolemansuudelma elokuvan menestykselle, mutta myös R-ikäsuositus opittiin käsittämään toisin: aikuiset oppivat, ettei lapsia kannata ottaa näytöksiin, vaikka laki sen sallisikin. Myöhemmin X-merkinnän tilalle tuli NC-17, koska pornoteollisuus oli ylpeänä ominut X:n itselleen ja “taiteellisemman” elokuvan ja pornon välille haluttiin vetää jakolinja.
Ei ole aikaa, ettemme olisi pelänneet kuolemaa, väkivaltaa ja varjoja. Niitä ei vain viimeisen puolen vuosisadan aikana ole voitu näyttää elokuvissa karmeimmillaan sensuuri- ja soveliaisuussyistä. Yhdysvaltalaisten mennessä markkinajohtajina edeltä, muut seurasivat perässä. Aikuiset olivat ottaneet viimein omakseen sen, jonka oli ajateltu olevan sopivaa kaikille.