Kirjoitin tämän tekstin yli vuosi sitten. Se unohtui, mutta päätin julkaista sen paria viilausta lukuun ottamatta sellaisenaan, koska se oli parempi kuin muistin.
Mikael Mattilan kirjoitus kesäkuun [2019] ylioppilaslehdessä oli aivan ihana.
TV-sarja M/S Romanticin innoittamana Mattila puhuu miesten homososiaalisesta ympäristöstä, jossa triviatiedolla kerätään kilpailupääomaa. Jos miesporukassa käydyn keskustelun aihe ei ole tuttu, siitä otetaan vaivihkaa selvää. Eihän tässä nyt huonommaksi voi jäädä.
Minulle tutuin kukkoilevan maskuliinisuuden tunnusmerkki on edellä mainittu. Triviatieto on hauskaa, mutta sille elämänsä rakentaminen masentavaa. Syyt ilmiön syntymiseen ovat toki ymmärrettävät, ylevätkin. Triviaa viljelevät ihmiset, joille tieto merkitsee vielä jotain.
Myös minulle tieto merkitsee paljon, vaikka haluan ymmärtää tunneyhteiskuntaa ja tulla sitä vastaan. Sisäistän kyllä, että “järjen” ja “logiikan” ylivertaisuudesta kirjoittavat mieluiten pohjimmiltaan irrationaaliset insinööri-cis-miehet (tai ainakin sen näköiset olkiukot), jotka perustelevat sillä lähinnä takapajuisuuttaan. Tällaisten mannekiinien olemassaolon huomioiden älyllisyyteen liitettävien käsitteiden kritisoiminen tuntuu luontevalta.
Olen silti pohjimmiltani yksilö, joka toivoo esimerkiksi yhteiskunnallisilta kirjoituksilta johdonmukaisuutta ja alojen rajat ylittävää tietopohjaa.
*
Tuskin olen ainoa, jonka mielestä oppiminen oli jo nuorena hauskaa, samoin opitusta keskusteleminen. Se on myös, kuten Mattila kirjoittaa, helppo tapa päästä uuteen porukkaan mukaan.
Laajan yleissivistyksen turvin voi osoittaa aitoa kiinnostusta toisten mielenkiinnon kohteisiin. Siitä ihmiset sukupuolesta riippumatta pitävät.
Tieto myös auttaa tunteiden saralla. Monet tärkeät ihmissuhteet ovat tulleet elämääni elokuvaharrastuksen kautta. Tässä piirissä on ollut voittopuoleisesti iloista yhteishenkeä, vaikka elokuvahistoria vasta pänttäämistä ja triviatietoa onkin. Tieto tukee harrastusta. Opitun jakaminen edistää jokaisen hyvää.
En ole kuitenkaan kokenut omakseni sitä, että joissain toisissa porukoissa tietoa kasataan väittelyä ja voittamista varten.
Maskuliinista tiedonkerääjää ei voi ärsyttää mikään enemmän kuin välinpitämättömyys tämän keräämää tietoa kohtaan tai huomautus tiedon suhteellisuudesta, onhan se femmeä, akkamaista, tyhmää puhetta, niin kuin asioiden priorisoiminen (tai naisellisuus) olisi negatiivista.
(Rehellisyyden nimissä asetelmat ovat joskus myös toisin päin. Muistan vuosia sitten istuneeni naispuolisen ystäväni ja hänen silloisen seurustelukumppaninsa kanssa rannalla. Mies oli aivan tavallinen tyyppi, jonka kanssa pystyi juttelemaan jalkapallosta. Hän oli lajista kovasti kiinnostunut ja tiesi siitä paljon. Humaltunut ystäväni kutsui miestä jatkuvasti typeräksi barbaariksi, koska tämä ei ollut lukenut Dostojevskia.)
Joka tapauksessa usein juuri koulutettujen tai ainakin sivistyneeksi itsensä mieltävien miesten keskuudessa tiedon hankkiminen uhkaa kehittyä hauskasta, elähdyttävästä asiasta vuosien mittaiseksi kilpavarusteluksi.
Jokainen knoppi on kuolemanvakava tapa pönkittää omaa egoa. Historiasta opiskellaan yksityiskohtia samalla hartaudella kuin tykinkuulaa työnnetään kanuunaan.
Binaarisuuden uhallakin teen seuraavan jaon.
Jos keskustelen joidenkin miespuolisten ystävieni kanssa ja heitän ohimennen jonkin sivuhuomion ja siihen vastataan peitellyllä närkästyksellä (kuin lisäykseni olisi ollut vihjaus keskustelukumppanini tietämättömyydestä eikä vain toteamus) tai tarpeella kiistää kaikki sanomani vain kiistämisen vuoksi, haluan samassa vaieta. Alan ajatella omia asioitani, ottaa etäisyyttä tilanteeseen ja kilpa-asetelmaan, jota en ole pyytänyt.
Samalla naispuolisissa ystävissäni on korostetun paljon sellaisia, jotka eivät halua sanoa mihinkään mitään. He pelkäävät, etteivät “tiedä tarpeeksi” tai “nolaisivat itsensä”, vaikka heidän kasvoistaan näkee, että mielessä pyörii paljonkin. Vaikka toisaalta arvostan taipumusta välttää puhumasta aiheista, joista ei tiedä mitään, kyse ei ole siitä vaan ehdollistumisesta vaikenemiseen.
Nämä taajaan toistuvat asetelmat näkyivät erityisesti nuorempana arjen kanssakäymisessä. Keskustelu takeltelee, jos puhekumppani pyytelee koko ajan anteeksi olettamaansa vähäistä tietoutta, vaikka en jutellessani ole kiinnostunut toisen tietomäärästä vaan mielipiteestä ymmärtääkseni häntä. Tätä anteeksipyytelyä tekevät voittopuoleisesti naisoletetut.
Pystyn puhumaan esimerkiksi kirjallisuudesta harvempien ihmisten kanssa kuin toivoisin, koska suuntautumiseni kirjallisuuteen on joillekin tutuilleni ylivoimainen haaste – joskus koen, että sukupuoleni vuoksi minuun suhtaudutaan triviakoneena, jonka kanssa keskustelua pitää varoa tai huomautan virheistä.
Ei auta, vaikka kuinka rohkaisisi puhumaan vapaasti. Silloin kuulostaa lähinnä leuhkalta, vaikka kokisi vaikenemisen vain masentavaksi. Iän ja ystävyyden syvenemisen myötä tästä kierteestä pääsee yleensä pois, mutta uusia ihmisiä kohdatessa sama kaava toistuu.
*
Kirjoitan tämän kaiken tiedostaen, että älyllistä knoppailua vastaan kirjoitettu kritiikki on vaarassa solahtaa laajemmaksi tiedon vastaiseksi argumentoinniksi, epärationaalisuuden rationalisoimiseksi.
Sitä en tietopohjaista kirjoittamista arvostavana siedä. Olen kirjoittanut jo monesti aiemmin, kuinka paljon inhoan esimerkiksi tunne-esseetä, jossa kaikki maailman asiat suodatetaan oman itsekeskeisen fiiliksen ja elämänhistorian lävitse, kun ei muutakaan osata.
Tunteen ei tarvitse olla itseensä käpertynyttä vaan ennen kaikkea empaattista, kuuntelevaa. Maskuliinisessa knoppien viljelyn kulttuurissa kaikken raastavinta on, että keskittyessään omaan suoritukseensa ihminen hylkää empatian. Siinä mielessä sillä on alati loogisten triviaukkojen kannalta kiusallisen paljon yhteistä fiilispakkomielteisen minä-minä-kulttuurin kanssa.