Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.
Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja “opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.
Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.
Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.
Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena, filosofisista syistä.
Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.
Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.
Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.
Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.
Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.
Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.
Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.
Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.
Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.
Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.
Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.
Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.